Eclipse 15. luku (3/3)

Draco tuhahti huvittuneena ja nykäisi maasta ruohotupon. Hän alkoi heitellä ruohonkorsia yksi kerrallaan nuotioon. Jokaisen korren kohdalla tuli muuttui hetkeksi tummanpurppurasta tummanvihreäksi ja taas takaisin. ”Yritin vain saada huomiosi.”

”Ai. No olisit voinut vain sanoa että ’hei, Harry, voitaisiinko jutella?’”

Draco hymyili väsyneesti ja vaihtoi asentoaan. ”Joo, mutta tuo oli paljon hauskempaa. Ajattelitko jossain vaiheessa kertoa miksi taikasauvasi on ojossa ihan kuin odottaisit taistelun alkavan hetkellä millä hyvänsä?”

Harry kohautti innottomasti olkiaan. ”Kunhan vain pidän sitä kädessä.”

”Vai niin”, Draco sanoi, kuulostaen tahallaan siltä kuin ei olisi oikein vakuuttunut.

Harry ei sanonut mitään, ja lopulta Draco päätti että olisi yksinkertaisesti helpointa käydä suoraan asiaan. ”No, ajattelitko kertoa minulle mitä siellä oikein tapahtui?”

”Missä?” Harry kysyi puolustelevasti.

Hänen äänensävystään kävi heti selväksi, että hän tiesi tasan tarkkaan mistä Draco puhui, mikä pelkästään ärsytti Dracoa entisestään. ”Älä pakota minua vääntämään rautalangasta. Hautausmaalla. Se pienoinen romahduksesi. Mitä siinä oikein oli kyse?”

”Olen jo kertonut sen verran kuin haluan.”

”Et kertonut yhtään mitään!”

Harry kurtisti kulmiaan. ”Kerroinhan, silloin kun olimme vielä tyrmissä… siitä arvesta käsivarressani. Siitä jonka Matohäntä aiheutti ottaessaan vertani… Voldemortin uudelleensyntymää varten.”

Se sai Dracon entistä hämmentyneemmäksi. ”Mutta miksi se sinua nyt häiritsee?”

Harry pysyi pitkään vaiti. ”Se tapahtui hautausmaalla”, hän sanoi lopulta. ”Juuri sellaisella kuin se tämänpäiväinen – vanhalla ja rehahtaneella, täynnä säänkuluttamia hautakiviä ja marjakuusia. Se… sai oloni todella epämukavaksi.”

Ymmärrys iski Dracoon. ”Oh.”

”En voi uskoa että se tosiaan häiritsi minua niin paljon.”

”Se on ihan ymmärrettävää”, Draco sanoi. ”Sitä paitsi olit ennestäänkin väsynyt ja stressaantunut… asiat vaivaavat sinua entistä herkemmin nyt. Ei siinä mitään.”

”Kylläpäs. Siitä on jo yli vuosi. Ei sen enää pitäisi vaivata.” Harry pudisti päätään kuin yrittäisi puhdistaa ajatuksiaan ja vaipui taas hiljaisuuteen.

Draco katseli surullisena Harrya, pohtien pitäisikö hänen antaa Harryn pysytellä hiljaisuudessaan vai yrittää kaivaa hänestä esiin lisää tietoa. Hän valitsi kultaisen keskitien. ”Jos haluat kertoa siitä niin kuuntelen kyllä.”

Pitkään Harry näytti kovasti samalta kuin yrittäessään vastustaa komennuskirousta. Lopulta hän Dracoon katsomatta puhkesi puhumaan.

”Porttiaivan vei minut ja Cedricin keskelle vanhaa hautausmaata, ja yhtäkkiä arpeeni alkoi sattua pahemmin kuin koskaan. En nähnyt eteeni, en pystynyt tekemään juuri mitään. Silloin Matohäntä tappoi Cedricin. Sitten hän… hän...” Harry hiljeni.

Harryn ääni oli tuskaa täynnä; jokainen sana kuulosti silti kuin se olisi väkisin kiskottu ulos hänestä, mutta Draco halusi kuulla lopun aivan yhtä kiihkeästi kuin hän tiesi Harrynkin haluavan saada sen sanottua. ”Mitä tapahtui, Harry?”

”Sattui niin paljon etten pystynyt ajattelemaan selvästi. En edes yrittänyt pyristellä vastaan kun Matohäntä raahasi minut yhden hautakiven luo ja sitoi siihen. Hän suukapuloi minut – en pystynyt edes huutamaan, vaikkei siitä mitään hyötyä olisi ollutkaan. Sitten… hän pystytti noidankattilan ja aloitti jonkin rituaalin. Otti luunjäänteitä Voldemortin isän haudasta. Sitten Matohäntä… hyi, kuvottavaa… hän leikkasi irti oman kätensä. Suljin silmäni, mutta tiesin silti mitä tapahtui. Hän huusi sen tehdessään. Ja tuli sitten minun luokseni.”

”Silloin hän otti vertasi, vai mitä?” Harrya ravisteleva syvä puistatus vahvisti asian, ja Draco irvisti myötätuntoisena.

”En pystynyt liikkumaan; en taistelemaan”, Harryn ääni oli sävytön ja tasainen, aivan kuin hän olisi lukenut lausumansa sanat suoraa pergamentilta. ”En voinut tehdä yhtään mitään estääkseni häntä. Olin avuton. Ja kun Voldemort ilmestyi kattilasta… kuolonsyöjät saapuivat. Hän langetti minuun kidutuskirouksen heidän edessään, kun olin sidottuna. En voinut sille mitään. En mitään. Halusin taistella häntä vastaan… ja toiveeni toteutui. Hän käski heidän vapauttaa minut… ja palautti minulle sauvani… kysyi oliko minut opetettu kaksintaistelemaan. Sitten me kaksintaistelimme.”

Harryn ääni petti viimein. Heidän leirissään oli täysin hiljaista lukuun ottamatta Harryn pinnallista hengitystä ja lehtien kahinaa. Dracon ei tarvinnut kysyä enää mitään. Lopultakin hän ymmärsi. Hän istui pitkään hiljaa, antaen Harryn sanojen upota mieleensä samalla, kun Harry prosessoi omia ajatuksiaan. Lopulta Harry yskäisi muutaman kerran ja alkoi taas kohdistaa katsettaan ympäristöön, aivan kuin olisi juuri palannut takaisin todellisuuteen.

”En ole puhunut tästä sen illan jälkeen kun kaikki tapahtui”, hän sanoi hiljaa. ”Kerroin Siriukselle ja Dumbledorelle heti tapahtuneen jälkeen… mutta silloin kaikki oli yhtä sumeaa sotkua. Olin kaksintaistellut Voldemortia vastaan, nähnyt hänen tappamiensa ihmisten kaikuja, omat vanhempani mukaan lukien, ja päässyt juuri ja juuri pakoon. Olen siitä saakka yrittänyt unohtaa sen kaiken, mutta en ole onnistunut.” Hän kohotti katseensa Dracoon, kasvot kalpeina tulen valossa. ”Olen pahoillani.”

Draco kurtisti hämmentyneenä kulmiaan. ”Mistä?”

”Siitä että romahdin sillä tavalla. Siellä hautausmaalla. Olin… vannonut itselleni etten enää puhuisi tästä asiasta.” Harry veti syvään henkeä. ”En halunnut enää koskaan mainitakaan siitä kenellekään. Se oli niin kamalaa.”

Tullen siihen tulokseen että Harryyn voisi nyt koskea, Draco kurotti painamaan kätensä varovasti tämän olalle. ”Se oli tehtävä jossain vaiheessa.”

Harry näytti hetken hämmentyneeltä, ja sitten siltä kuin aikoisi väittää vastaan, mutta lopulta hän laski katseensa. ”Joo”, Harry sanoi, vaikkei tuntunut olevan aivan tosissaan.



Draco katseli surullisena Harrya, näki väsymyksen tämän olkapäillä, syyllisyyden, kiukun ja surun tämän kasvoilla. Harry ei ollut valmis unohtamaan. Ehkä hänen ei kuulunutkaan unohtaa; kaikki ne tunteet saattoivat vain entisestään pönkittää hänen haluaan tuhota Voldemort. Ehkä tämä oli taas yksi uusi luku Harry Potterille määrättyyn kohtaloon. Ajatus puistatti Dracoa, ja ensimmäistä kertaa sitten kuultuaan Harryn koko nimen, Dracoa ei huvittanut pätkääkään vaihtaa paikkaa Pojan-joka-elää kanssa. Mikään määrä mainetta ja kuuluisuutta ei ollut tämän arvoista.

Yhtäkkiä Draco tunsi halua kietoa käsivartensa Harryn ympärille, aivan kuin voisi pelkällä tahdonvoimalla suojella Harrya kohtaloltaan. Heti kun ajatus oli pälkähtänyt hänen päähänsä, hän kuitenkin hylkäsi sen. Jos Harryn olisi kohdattava pimeän lordi, hänen pitäisi pystyä seisomaan vakaasti omilla jaloillaan, ilman mitään heikentävää hyysäilyä.

Juuri noin isäsi ajattelisi, pieni ääni muistutti häntä. ”Et voi taistella kaikkea vastaan”, Draco sanoi hellästi.

”Taistelu voisi kuitenkin olla ihan kivaa”, Harry sanoi. Hänen äänessään oli yhtäkkiä kiukkuinen särmä. ”Ainakin kivempaa kuin kaikki tämä odottelu.”

”No…” Draco uskaltautui hitaasi toteamaan. ”Tarjoutuisin painimaan kanssasi, mutta nilkkani ei varmaan oikein arvostaisi sitä.”

Harry räpäytti taas silmiään, kasvoillaan tällä kertaa erilainen ilme. ”Ei vaikuta ihan sellaiselta sinulle tyypilliseltä arvokkaalta toiminnalta.”

 Draco tunsi poskiensa punehtuvan. ”En itse asiassa ole koskaan tehnyt mitään sellaista. Liian ’raakaa’, katsos… Vince ja Gregory tosin painivat usein. Se näytti ihan oikeasti hauskalta. Minä taas pääsin lähimmäs painimista nyrkkitappeluissa sinun kanssasi… eikä siinä ollut mitään hauskaa.”

Harrya oli jo alkanut hymyilyttää, mutta hymy katosi muistutuksen myötä. ”Tiedät mitä tarkoitan. Tuntuu vain siltä kuin en tekisi yhtään mitään.”

”Teethän. Harry, meiltä puuttuu enää yksi ainesosa, ja sen jälkeen liemen keittämisessä menee suunnilleen kaksi ja puoli tuntia. Sillä välin sinun – ja minun – olisi parasta levätä.”

”Et sinäkään ihan heti näytä olevan nukkumaan menossa”, Harry tiuskaisi.

Draco pidätti voihkaisun ja kallisti päätään taakse. ”Niin kai koska hermostuneisuutesi riittää pitämään meidät molemmat hereillä.”

”Enpä usko”, Harry sanoi tylysti, mutta ei kuitenkaan yhtä terävästi kuin aiemmin. ”Sinullakin on omat huolesi.”

Dracosta tuntui siltä kuin valokeila olisi noin vain käännetty häneen, ja huomasi yrittävänsä sulautua takanaan olevaan puunrunkoon. ”Ei minua se liemi huolestuta”, hän sanoi niin vakuuttavasti kuin kykeni.

Harry pudisti päätään. ”Huolestuttaa se, ja lisäksi olet huolestunut siitä mitä tapahtuu kun pääsemme takaisin. Sanoinhan jo, ettei sen suhteen ole hätää.”

”Ja –”

”Vanhempasi”, Harry sanoi, ääni yhtäkkiä lempeänä. ”Tiedän. Draco… mitä jos lupaisin että kaikki kyllä järjestyy?”

”Miten voit luvata –” Draco aloitti, mutta sitten jokin Harryn äänensävyssä esti häntä jatkamasta vastaan väittämistä. ”Mitä tarkoitat?” Hän kysyi varuillaan.

”Tarkoitan että… minulla vain on sellainen tunne… että jos pääsemme takaisin Tylypahkaan… kaikki kyllä järjestyy. Olen siitä varma.”

”Älä yritä huijata. Tiedän että olet surkea ennustamisessa, Potter.”

Harry vain hymyili. ”Ei tämä ole ennustusta. Minulla vain on sellainen tunne. Vaistomainen.”

”Jassoo.” Draco tunsi suunsa kuivuvan. ”No, Potter, kerropa tästä ’tunteestasi’”, hän sanoi venytellen, yrittäen kuulostaa sarkastiselta. ”Mitä vaistosi sanoo?”

Hymy haihtui Harryn kasvoilta ja tilalle tuli huolella rakennettu välinpitämättömyyden maski. ”No”, hän aloitti hitaasti. ”Vaistoni sanoi että karkaisimme Voldemortilta.”

Valehtelija, Draco halusi sanoa, muttei sanonut. Ehkä Harry tosiaan oli tuntenut heidän vielä pääsevän pakoon, tavalla tai toisella. Se saattoi olla totta. Ainakin Draco halusi uskoa Harryn tienneen. Hän kallisti hitaasti päätään, kehottaen niin Harrya jatkamaan.

”Vaistoni sanoi että pääsisimme pakoon kuolonsyöjiltä.”

Tällä kertaa Draco nyökkäsi.

”Tiesin että käärmeenpuremaan tarkoitettu lääke toimisi.”

”Totta…”

Harry nojautui hieman eteenpäin, purppuran tulen luomat varjot kasvojensa ääriviivoilla leikitellen. ”Tiedän että löydämme viimeisen ainesosan. Tiedän että liemi tulee toimimaan.”

”Jep”, Draco kuiskasi niin hiljaa, ettei ollut varma kuuliko Harry.

Harryn oli täytynyt kuulla sillä hän siirtyi eteenpäin ja polvistui Dracon viereen, katsellen häntä pimeyden läpi suoraa silmiin. ”Tiedän että pääsemme hengissä kotiin. Ja tiedän että kaikki kyllä järjestyy.”

Jokin tavassa, jolla Harry sen sanoi, ei jättänyt sijaa väittelylle, vaikka Dracon sydän hakkasikin hieman tavallista nopeammin. Ennen kuin sanat olivat edes kunnolla rekisteröityneet hänen mieleensä, hän oli jo sanonut ääneen: ”Uskon sinua. Mutta… miksi? Kuinka voit olla niin varma?”



Lopulta Harry puhkesi taas hymyyn. ”Koska minä luotan ja uskon sinuun. Sanoit että kaikki kyllä hoituisi, vai mitä? Joten minä vain totean saman toisinpäin. Ja merkitset minulle sen verran paljon, että aion tehdä hiton varmaksi, että kaikki kääntyy parhain päin kunhan pääsemme kotiin. En annamuille vaihtoehdoille edes mahdollisuutta.” Hän nauroi, kuulostaen kuitenkin hieman vaivautuneelta. ”Toivottavasti minun ei tarvitse selkeyttää tätä tämän enempää, senkin typerys.”

Dracolta meni hetki tajuta, ettei hän kunnolla hengittänyt. Hän vavahti ja yskäisi. ”Meidän molempien pitäisi varmaan nukkua hieman”, hän sanoi.

Harry nojautui istualleen ja nyökkäsi. ”Tiedän. En vain pysty.”

”Voin loitsia sinuun uniloitsun jos haluat.”

Harry näytti yhtäkkiä pelokkaalta. ”En halua että minua loitsitaan uneen, enkä sitten pystykään heräämään kun jotain tapahtuu.”

Draco pudisti päätään. ”Ei se niin mene. Loitsu helpottaa nukahtamista. Se rentouttaa sinut niin että nukahtaminen on helpompaa, mutta kun olet kerran nukahtanut, taika kuluu pois ja voit herätä ihan normaalisti.”

”Ei kai siitä mitään haittakaan olisi… En vain tykkää siitä että ihmiset langettavat minuun loitsuja jotka… tuota… vähentävät määräysvaltaani.”

Draco nyökkäsi. ”Ymmärrän, etenkin sinun tapauksessasi. Se on ihan mieto loitsu. Siitä vain tulee lämmin ja rento olo, ja se auttaa sinua nukahtamaan heti kun haluat. Ei sinusta ala tuntua siltä kuin et olisi enää oma itsesi tai mitään.”

Harry näytti edelleen epävarmalta. ”En oikein tiedä…”

”Sinä tarvitset unta, Harry.”

”Niin sinäkin”, Harry pisti puolustellen takaisin.

”Lupaan nukahtaa heti kun sinä alat kuorsata.”

Harry mulkaisi häntä. ”Minä en kuorsaa.”

Sen kuullessaan Draco purskahti nauruun. ”Kuorsaathan, silloin kun nukut selälläsi.”

”Selvä sitten”, Harry sanoi kuulostaen etäisesti loukkaantuneelta. ”Varmistan että nukun selälläni, ihan vain pitääkseni sinut hereillä.”

”Tarkoittaako tuo että saan käyttää loitsua?”

Hetken Harry näytti siltä kuin aikoisi kieltäytyä, mutta sitten, edelleen tiukasti mulkoillen, hän nappasi viitan, kiersi sen olkiensa ympärille, ryömi telttaan ja rojahti kyljelleen. ”Okei. Antaa tulla.”

Hiljaa nauraen Draco veti taikasauvansa esiin. ”Jos loitsin sinut kun naamasi on tuolla tavoin rutussa, se jää pysyvästi sellaiseksi.”

Mulkoilu suli epäilykseksi. ”Eihän!”

”Ei niin. Mutta ilmeesi oli vaivan arvoinen. Rentoudu nyt vain.” Hän tähtäsi sauvallaan Harryn otsaan, tämä säpsähti, ja Draco mutisi: ”Sommeilis.” Vaikutus oli välitön. Hän pystyi erottamaan kuinka kireys suli pois Harryn kasvoista ja kehosta. Hetkeä myöhemmin Harryn suu avautui haukotukseen.

”Mmm, olet oikeassa”, Harry mutisi. ”’ntuu ihan hyvältä. Lämpöiseltä ja utuiselta.”

Draco pyöritti silmiään. ”Miltä ’minähän sanoin’ kuulostaisi?”

”Älä nyt viitsi”, Harry sanoi kuulostaen entistäkin uneliaammalta. ”Sanoinhan että luotan sinuun. Nyt vain… mmm… nukuttaa.”

Draco nauroi kepeästi ja veti viittaa paremmin Harryn olkien ympärille tämän käpertyessä sen alle. ”Kiitti, Draco.”

”Ole hyvä, Harry. Ole hyvä.”

Harryn silmät valuivat kiinni, ja viimeisetkin jännityksen häiveet haihtuivat hänen ruumistaan. Draco katseli häntä, tuntien suojelunhalun kohoavan rinnassaan yhdessä surumielisen huolen kanssa. Hän kurotti ottamaan Harrylta lasit, taitteli ne ja asetti teltan suuaukolle. Harryn kasvot näyttivät niin viattomilta tämän nukkuessa, ja näkymä toi mieleen sen ensimmäisen kerran jolloin Draco oli nähnyt hänen kasvonsa tuollaisina: sen yön kun hän oli kaapannut Harryn. Hän oli ottanut Harrylta lasit ja sitten pudottanut tämän sellin lattialle. Harry oli näyttänyt kaikin puolin nukkuvalta, mutta todellisuudessa hänet oli myrkytetty. Ero tämän tuskin kolmen viikonkaan takaisen muiston ja nykyisyyden, jossa hän katseli nukkuvan ystävän kasvoja, liikutti Dracossa jotain paljon suojeluhalua syvempää. Hän tunsi syyllisyyttä teoistaan, mutta sen peitti toinen tunne, jota hän ei oikein osannut nimetä. Mikä se sitten olikin, se juoksi hänen suonissaan kuumana ja sakeana.

Yrittäen kääntää ajatuksensa rinnassaan vellovasta kummasta tunteesta, Draco alkoi kaivella ruokasäkin etutaskua. Lopulta hänen kätensä löysivät pienen, pörröisen esineen. Hän veti sen pois taskusta, asetti kämmenelleen ja poisti siitä kutistusloitsun. Hetkeä myöhemmin vastenmielisen ruma nallekarhu nökötti epävakaasti hänen kädessään. Hymyillen hän kurotti siirtämään viittaa ja työnsi karhun hellästi Harryn käsivarren alle. Dracon iloksi Harry veti karhun tiukemmin syleilyynsä.

Draco oli juuri istuutumassa takaisin puuta vasten kun Harry mutisi ääneen: ”Kiitti, Draco. ’n mukavaa.”

”Ole hyvä vaan”, Draco vastasi, tuntien lämpimän tunteen kasvavan entisestään. ”Öitä, Harry.”

”Öitä, Draco. Mmm… rakastan sinua.”

Draco tunsi silmänräpäyksessä jok’ikisen kehonsa hermon jännittyvän. Harry ei ollut juuri sanonut tuota. Se oli pelkkää Dracon mielikuvituksen tuotetta. Tai kenties Harry vain oli jo ollut niin syvällä unimaailmassa, että oli mutissut mitä mieleen ikinä tulikaan.

Hän tuijotti Harrya, joka jo kuorsasi hiljaa. Siinäpä se. Harry oli jo syvässä unessa, ja oli luultavasti vain puhunut unissaan. Ehkä hän jopa näki unta siitä kun oli lapsi, unta jossa äiti antoi hänelle nallekarhun ennen nukkumaanmenoa, ja Harry kertoi äidilleen rakastavansa tätä.

Mutta hän sanoi minun nimeni.

Kun Draco pikaisesti kävi läpi jokaisen syyn miksei Harry ollut voinut sanoa… sitä mitä Draco luulihänen sanoneen… hän tajusi, etteivät Harryn sanat häirinneet häntä. Eivät ollenkaan. Ne itse asiassa yllyttivät sitä samaa outoa, lämmintä tunnetta joka oli viime aikoina vaivannut häntä aina kun hän salli itsensä ajatella Harrya liikaa. Se oli tunne jota hän ei ollut halunnut pukea sanoiksi. Sen ääneen sanominen saisi sen tuntumaan aivan liian todelliselta, liian kiistattomalta. Se, kun kuuli Harryn sanovan sen, oli jo ihan tarpeeksi. Jos Harry siis oli sanonut niin. Eikä hän ollut. Mutta jos oli…

No, Harry taisi lopultakin tosiaan onnistua yllättämään minut.

Tuntien olonsa erittäin vaivautuneeksi mutta silti kumman lämpimäksi, Draco lopulta pakotti itsensä istuutumaan takaisin aloilleen, ja käänsi ajatuksensa muualle loitsimalla jokailtaiset parannusloitsut nilkkaansa. Ne eivät parantaneet vammaa, mutta pitivät kipua ja turvotusta pois sen verran että hän pystyi sentään nilkuttamaan eteenpäin. Parannusloitsujen jälkeen hän vielä lastoitti jalkansa uudelleen, jonka jälkeen ei enää ollutkaan muuta tekemistä kuin asioiden pohtiminen.

Hän oli kyllä luvannut Harrylle menevänsä nukkumaan, mutta nyt – etenkään nyt – hän ei yksinkertaisesti pystynyt. Liian moni asia pyöri ympyrää hänen päässään. Niin moni asia oli muuttunut kolmen viime viikon aikana, ja vaikutti edelleen muuttuvan joka hetki. Hän oli niin kaukana tavalliselta mukavuusvyöhykkeeltään, ettei mitenkään pystynyt saamaan selkoa tästä kaikesta. Ja sitten se, mitä Harry oli sanonut… Draco ei tiennyt mitä sen asian kanssa pitäisi tehdä. Hän ei voinut edes olla varma muistaisiko Harry koko juttua enää aamulla. Aivan niin kuin hän ei voinut olla varma myöskään vanhempiensa kohtalosta, suunnitelmansa toimivuudesta tai omasta turvallisuudestaan. Varmaa oli ainoastaan se, että hän oli pulassa. Pahassa pulassa.

Mutta toisaalta hän oli ollut olkiaan myöten ongelmissa jo siitä saakka kun hänen tehtäväkseen oli tullut kidnapata Harry. Joutunut entistäkin syvemmälle pistäessään Harrya tikarilla. Ja ollut käytännöllisesti katsoen hukuksissa vapautettuaan Harryn sellistä.

Tuntien pientä huimausta kaikkien päässään pyörivien ajatusten ja rinnassaan edelleen sykkivän lämmöntunteen vuoksi, hän nojasi päänsä takanaan olevaa puunrunkoa vasten ja sulki silmänsä. Ehkä hän voisi vain nukahtaa tähän. Ajelehtia untenmaille ja antaa koko tämän kaaoksen odottaa aamuun, kun sen käsittely olisi helpompaa.

Draco tunsi juuri hieman rentoutuvansa kun lähistöltä kuuluva oksan napsahdus kiskaisi hänet täysin hereille. Hän ei ollut ehtinyt kunnolla edes avata silmiään kun jo osoitti sauvallaan ääntä kohti. ”Älä liiku tai tapan sinut”, hän murahti.

Hetkeä myöhemmin hänen katseensa tarkentui vain jalan päässä hänestä seisovaan mieheen. Tämän parta oli ajamatta ja olemus ruokkoamaton, ja mies näytti paljon rottamaisemmalta kuin viime kerralla kun Dracon oli nähnyt hänet ihmishahmossaan. Matohäntä.

”Olet tosiaan seurannut meitä!” Draco ärähti, kompuroiden nopeasti ja tuskaisesti jaloilleen koko ajan sauvallaan kuolonsyöjää osoittaen.

”Shh”, vanhempi mies hyssytteli, näyttäen tapansa mukaan hermostuneelta, mutta pitäen kuitenkin äänensä hiljaisena. ”Ellet sitten h-halua herättää rättiväsynyttä ystävääsi. S-suunnitelmiini ei kuulu hänen herättämisensä.”

Vaikkei ihan tiennyt miksi, Draco madalsi ääntään, joskaan ei taikasauvaansa. ”Ai, siksikö että hän tappaisi sinut minua nopeammin?”

”P-Potter päästi minut viimeksi menemään… kuten hän sinulle kertoi. Ja jos muistat, s-sinäkin päästit minut menemään.”

Muistutus siitä pääsi yllättämään Dracon, vaikka hän olikin tiennyt asian koko ajan. Hän piti katseensa tiukkana, muttei saanut yllättyneisyyttä kokonaan pois äänestään. ”Se olit sinä – se joka auttoi köyden kanssa siellä kuopalla. Eikö niin?”

Matohäntä nyökkäsi empien. ”Minulla on elämävelka täytettävänä.”

Nyt Dracon silmät laajenivat. ”Harry sanoikin niin. En… ihan uskonut häntä.”

”Potter ei oikein y-ymmärrä kuinka voimakas velka on. Minun on ihan pakko.”

Sen Draco saattoi ymmärtää. Kukaan ei voisi elää täyttämättömän elämävelan kanssa – ei tulematta täysin hulluksi. Jos salli velan kohteen kuolla tapauksessa, jossa velkaa oleva olisi voinut kuoleman jotenkin estää, seurauksena saattoi olla myös velkaa olevan kuolema. Joten se oli totta: Matohäntä seurasi heitä varmistaakseen että Harry selviää, sillä muuten hän saattaisi tulla hulluksi tai kuolla. Se ei silti tarkoittanut että hänellä olisi mitään syytä pitää Draco hengissä. Dracon puolustus, jonka hän oli jo päästänyt hitusen laskemaan, kohosi entisiin mittoihinsa.

”Mitä sinä nyt haluat?” Draco ärähti, matalalla ja vihaisella äänellä. Hän osoitti edelleen sauvallaan suoraa kuolonsyöjän sydämeen.

”P-puhua kanssasi.”

”Minulla ei ole sinulle mitään sanottavaa. En luota sinuun. Saatat olla elämäsi velkaa Harrylle, mutta jos vain saat mahdollisuuden, kavallat minut pimeän lordille. Saat takaisin kaiken valtasi, kunniaksi ja sen muun paskan pimeän lordin luona.”

”P-pimeän lordi tappaisi minut, vaikka toisinkin sinut takaisin.”

”Joten olet täällä pelkästään tappaaksesi minut ja hoitaaksesi asian niin pois päiväjärjestyksestä?”

Jos jotakin niin Matohäntä näytti ärtyneeltä. ”Jos et ole s-sattunut huomaamaan… minulla ei ole sauvaa.” Hän kohotti kätensä, näytti niiden olevan tyhjät. ”En tullut tänne k-kavaltamaan enkä tappamaan sinua. Jos olisin s-suunnitellut sellaista, olisin voinut tehdä sen koska tahansa.”

Matohäntä silmäili epäluuloisesti Dracon sauvan päätä, kasvot hermostuneesti nykien. Draco kurtisti kulmiaan.

”Niin?”

”En vienyt sinua pimeän lordille”, hän sanoi hitaasti, ”koska tiesin että olet paras mahdollisuus joka Potterilla on.”

Niiden sanojen vaikutus ei jäänyt huomaamatta Dracolta, joka tunsi otteensa sauvasta löystyvän. ”Mitä tarkoitat?”

Matohännällä oli otsaa jopa pyörittää silmiään. ”Typerä poika! Luuletko oikeasti että kumpikaan teistä olisi s-selviytynyt tänne saakka yksin? Olen puuttunut asioihin niin vähän kuin mahdollista, mutta monestiko sinä ja Potter olette pelastaneet toistenne hengen?”

Dracolla oli niin kiire sitä asiaa sulatellessaan, ettei hän edes reagoinut kun Matohäntä nauroi hänelle hiljaa ja istuutui nuotion ääreen. Tämä oli uskomatonta. Harry nukkui sikeästi alle kymmenen jalan päässä samalla, kun yksi pahamaineisimmista – joskin myös kyvyttömimmistä – kuolonsyöjistä istuskeli varpaitaan lämmitellen leirinuotion ääressä. Draco pudisti itsekseen päätään. Uskomatonta.

Se ei ehkä ollut ihan kaikista parhain idea, mutta Draco istuutui hitaasti, pitäen sauvan koko ajan tähdättynä vastapäiseen rotankasvoiseen mieheen. ”Tulit siis puhumaan. Puhu sitten.”

”T-tiedätkö miksi liityin kuolonsyöjiin, Malfoy?”

”En nyt sanoisi että minua on sillä tarinalla siunattu”, Draco sanoi sarkastisesti venytellen. ”Onko tämä nyt joku hyvänyön satu?”

”Yritän antaa sinulle hyödyllistä tietoa, poika.”

Draco, yrittäen näyttää siltä ettei häntä kiinnostanut liikaa eikä liian vähän, kallisti vain päätään. Matohäntä huokaisi tuohtuneena, mutta asettui kuitenkin mukavasti.

”James P-Potter, Harryn isä, oli ennen paras ystäväni. Pimeän lordi sai sen selville yrittäessään jäljittää Pottereita. Hän tarjosi minulle villeimmät kuvitelmanikin ylittävää palkkiota, mikäli auttaisin häntä – ja sanoi tappavansa minut jos kieltäytyisin.”

Kuolonsyöjä keskeytti haparoiden, ja Draco viittasi häntä sauvaansa näpäyttämällä jatkamaan. Häntä miellytti nähdä Matohännän säpsähtävän elettä.

”Välitin Jamesista. Erittäin paljon. Olin… rakastunut häneen. Minun olisi pitänyt tietää paremmin. En ollut tarpeeksi hyvä Jamesille. Enkä tarpeeksi nainen. Olin poissa tolaltani kun hän alkoi seurustella Lilyn kanssa, ja kun he menivät n-naimisin, närkästyin tosissani.” Hän nauroi katkerasti. ”Olin aina viimeinen pienestä ystäväjoukostamme. Aliarvoisin. Kun Harry syntyi, tuntui kuin minut olisi kokonaan unohdettu. Y-yritin olla välittämättä pettymyksestäni, mutta pimeän lordi… hän sai sen t-tuntumaan pahemmalta. P-paljon pahemmalta. Hän pystyy leikittelemään mielillä. T-tiedät sen. Hän sai minut luulemaan, että James oli hylännyt minut tahallaan, silkkaa ilkeyttään. Että James oli kohdellut minua törkeästi. Joten kun lopulta menin t-tapaamaan häntä itseään, luulin v-vihaavani Jamesia.”

Niin järkyttynyt kuin Draco olikin Matohännän sanoista, hän oli vielä järkyttyneempi siitä inhosta ja katumuksesta joka huokui miehen jokaisesta sanasta. Hän ei osannut sanoa mitään, mutta nyökäytti päätään viitaten näin Matohäntää jatkamaan.

”Minua… minua pelotti. Kuolonsyöjät olivat p-piinanneet minua jo viikkoja, tuoden mukanaan uhkauksia ja tarjouksia p-pimeän lordilta. Jokainen uhkaus oli entistä kuolettavampi. L-lopulta syytin Jamesia kaikesta kurjuudestani. H-hänen takiaan pimeän lordi oli minun perässäni. Hän oli hylännyt minut. Ja n-niin sitten… kavalsin Jamesin pimeän lordille.”

Näytti melkein siltä kuin Matohäntä, lordi Voldemortin oikeankäden orja, olisi purskahtamaisillaan itkuun. Draco ei tiennyt tunteako näyn edessä kuvotusta vai sääliä.



”Miksi kerrot minulle tämän?”

”Minä… tähän liittyy muutakin.” Matohäntä väänteli käsiään niin tiuhaan, että Draco oli varma että tämän oikea käsi murskautuisi pian oudon hopeaisen käden tieltä. ”Tapasin Potterin k-kaksi ja puoli vuotta sitten. Kuten myös hänen kummisetänsä.”

”Sirius Mustan”, Draco sanoi hiljaa.

”Hän on siis kertonut sinulle.”

Draco nyökkäsi.

”Sirius ja Remuskin olivat ystäviäni. Olivat. Jouduin vastakkain heidän kanssaan. He melkein tappoivat minut. S-Siriuksen olisi pitänyt. Hän o-oli oikeassa.”

”Oikeassa mistä?” Draco kysyi. Uteliaisuus alkoi jo päästä valppauden edelle, hän tiesi sen itsekin.

Matohäntä huokaisi. ”Hän sanoi että minun olisi pitänyt k-kuolla ennemmin kuin pettää James. Ja niin minun olisikin. Aiai, niin minun olisikin. Olisi pitänyt kuolla hänen vuokseen.”

Draco katsoi Matohäntää ja nielaisi. Hänen kurkkunsa oli yhtäkkiä kuiva ja tahmea. ”Mitä tekemistä tällä kaikella on minun kanssani? Miksi kerrot tämän kaiken?”

”Olet parempi ihminen kuin minä, Draco. Et antanut pimeän lordin pelotella itseäsi.”

Draco suhtautui toteamukseen niin epäuskoisesti että häneltä pääsi pieni naurahdus. ”Miksi luulet minun lähteneen, senkin paksukallo? Lähdin koska minua pelotti!”

Dracon hämmästykseksi Matohäntä pudisti päätään. ”Jos olisit o-ollut vain peloissasi poika, olisit jäänyt. Usko pois.”

”No miksi sitten…?” Draco kurtisti hämmentyneenä kulmiaan.

”Lähdit muistakin syistä.” Hän nyökäytti päätään nukkuvaa Harrya kohti. ”Sinä välität hänestä.”

Dracon ensireaktiona oli kiistää koko juttu. ”En silloin kun lähdin!”

”Lähdit hänen kanssaan, poika. Jos olisit paennut pelkosi vuoksi, olisit vain häipynyt ilman häntä hidastamassa matkantekoa. Voitko kiistää sen? Voitko?”

Draco halusi sanoa jotain. Halusi oikein tosissaan. Hän halusi olla oikeassa. Muttei keksinyt mitään uskottavaa sanottavaa. Joten hän pysyi hiljaa.

Matohännän ilmeessä ei ollut voitonriemua; pelkkää surullista hyväksyntää. ”Menetin Jamesin ja muutkin y-ystäväni oman pelkuruuteni vuoksi.”

”Minä en ole pelkuri!” Draco sihisi. ”Enkä aio menettää Harrya!”

Tällä kertaa pieni hymynhäivä nyki Matohännän kasvoja. ”En sanonutkaan niin, poika.”


”Miksi sitten kaikki tämä? Miksi tarina? Mihin tämä kaikki liittyy?”

Matohäntä kohautti olkiaan. ”Luulen… että halusin vain v-varmistaa, ettet anna minkään hyvän livetä sormiesi läpi niin kuin minä.”

Dracon vatsa hypähti. ”En tiedä mistä puhut.”

Matohäntä nauroi. Ei miellyttävällä tavalla, mutta huvittunut hän silti kiistatta oli. ”Oi, kyllä sinä tiedät, poika. Kyllä sinä tiedät.”

Yhtäkkiä mies kömpi jaloilleen. Hetkessä Dracon sauva osoitti taas suoraa kuolonsyöjän sydämeen.

Matohäntä nauroi taas. ”Edelleen noin varovaisena, Malfoy? No, kaipa se on ihan hyvä piirre.” Hän huokaisi ja katsoi alas Harryyn, ja sitten taas takaisin Dracoon. ”Tiedät itse mitä tunnet häntä kohtaan. Minun ei tarvitse sitä sinulle erikseen sanoa. Mutta minulla on sinulle k-kysymys, ja k-kunhan vastaat itsellesi siihen, tiedät kyllä mitä tehdä.”

”Mikä se on?” Draco kysyi kuiskaten.

”Kuolisitko hänen vuokseen?”

Ennen kuin Draco ehti tehdä yhtään mitään, hän jo näki nuhruisen rotan katoavan yön varjoihin.

Draco kiskoi itsensä erittäin poissa tolaltaan takaisin jaloilleen. Hän tärisi, käsi edelleen tiukasti puristuneena taikasauvan ympärille. Tärisi, hikoili ja hengitti liian tiheään. Hän oli päästänyt kuolonsyöjän leiriinsä. Hän oli istunut ja keskustellut kyseisen kuolonsyöjän kanssa. Ja päästänyt tämän pakoon. Jälleen kerran.

Ja mikä vielä järkyttävämpää, Harry oli nukkunut koko toimituksen ajan. Draco pohti pikaisesti kuinka väsynyt Harryn oikein oli täytynyt olla – ajatusta säesti tuttuun tapaan esiin kumpuava suojelunhalu. Se toi Matohännän sanat selkeinä hänen mieleensä. Sinä välität hänestä. Varmista, ettet anna minkään hyvän livetä sormiesi läpi. Ja mikä kaikista häiritsevinä: Kuolisitko hänen vuokseen?

Draco salli lopulta itsensä pohtia Matohännän esittämää kysymystä. Hän oli vannonut itselleen, vaati se sitten mitä tahansa. Tarkoittiko hän sitä? Tarkoittiko hän todella sitä?

Käveltyään hetken edestakaisin nuotion ympärillä, Draco pysähtyi teltan eteen ja polvistui sitten varovasti Harryn pääpuoleen. Harry makasi mahallaan, pää ristittyjä käsivarsia vasten leväten. Draco erotti pimeydessä juuri ja juuri kuinka hänen selkänsä liikkui hengityksen tahdissa. Hän näytti niin rauhalliselta, niin tyytyväiseltä. Hetken Harry oli täysin tietämätön vaarasta ja kellosta, josta aika oli loppumaisillaan.

Draco sujautti sauvansa taskuun ja otti sieltä samalla päivienlaskentatikkunsa. Siinä oli nyt kolmetoista lovea. Tuntien vahvaa lopullisuuden tuntua, Draco veti tikarin vyöltään ja iski sillä puuhun. Sitten hän kohotti tikarin vetääkseen vielä viimeisen viillon, mutta painaessaan terää alas, se lipsahti nirhaisten samalla hänen peukaloaan.

Se ei sattunut, mutta Draco veti yllättyneen sihahduksen saattelemana kätensä kauemmas ja tarkasteli miten pahasti peukalon oli käynyt.

Haava ei ollut syvä. Yksinäinen veritippa valui alas hänen kättään pitkin. Nuotion kummallinen valo sai sen näyttämään mustalta. Kumma ajatus tuli Dracon mieleen.

Ehkei veri olekaan vastuussa taikuuden synnystä, vaan taikuus itsessään antaa verelle sen vaikutelman kuin siinä olisi yliluonnollisia voimia.

Hän kallisti päätään pohtien, oliko koko ajatuksessa mitään järkeä. Ei sillä että maailmankaikkeuden mysteereillä olisi ollut hirveästi väliä hänen tilanteessaan. Hänellä oli kiireellisempiä asioita huolehdittavana. Hän katsoi vuotavan peukalonsa ohi Harryyn. Kyllä, hänellä tosiaan oli kiireellisempiä asioita huolehdittavana. Tärkeämpiä asioita.

Kuolisitko hänen vuokseen?

Huokaisten Draco veti sauvansa esiin ja paransi haavan. Hän tunki sauvansa laskentakepin kanssa takaisin taskuunsa ja laittoi tikarinsa tuppeen. Sitten, pitkän harkinnan jälkeen, hän kurotti laskemaan kätensä Harryn olalle.

Harry mutisi jotain unissaan ja katsoi häneen silmät sameina. ”Onko jo aamu?”

Draco ei voinut hymylleen mitään. ”Ei. Minä vain tulen nukkumaan.”

”Ai, okei.” Hän siirtyi viitan alla ja kohotti sen kulmaa. ”Tulehan sitten.”

Draco epäröi hetken kutsun saatuaan, pannen merkille kuinka helppoa Harryn oli hyväksyä hänen läsnäolonsa. Se on vain uniloitsun jälkivaikutus, Draco sanoi itselleen, mutta loogisesti ajatellessaan hän tajusi, että loitsun olisi pitänyt haihtua heti Harryn nukahdettua. Ehkä hän vain on oikeasti niin väsynyt. Ja niin olen minäkin.

Liian väsyneenä vaivaamaan enää asialla päätään, Draco mönki lopulta viitan alle. Hän nukahti nopeasti tuntiessaan Harryn kehon lämmön vasten omaansa.

*********

Draco näki sinä yönä unta. Ensin hän pelästyi joutuneensa jälleen uuden näyn keskelle. Tuntui melkein siltä kuin hän ei enää olisi muistanut edes miltä oikea uni tuntuu, mutta tässä paikassa ei ollut kaiken lävistävää pimeyttä eikä pään sisässä jyliseviä ääniä. Pitkään aikaan hän ei nähnyt muuta kuin toisiinsa liittymättömiä kuvia ja epämääräisiä hahmoja. Metsäpolkuja, muinaisten jästitalojen perustuksia, hautausmaan. Kivisiä rinteitä ja mutaisia virtoja. Draco juoksi pitkään eteenpäin unessaan, tunsi pakonomaista tarvetta etsiä jotakin, muttei kuitenkaan koskaan oikeastaan löytänyt etsimäänsä. Hänellä ei ollut hajuakaan siitä mitä hän etsi, mutta tuntui kuin koko hänen elämänsä olisi riippunut sen löytämisestä. Hän tuli virranmutkaan. Täällä se on! Ihan kulman takana! Mutta kun hän kääntyi kulmasta, uni muuttui.

Hän ei enää ollut metsässä, vaan hienosti sisustetutta huoneessa jonka hän tunnisti aivan liian hyvin, edessään kasvot jotka olivat vielä huonettakin tutummat. Hän näki äitinsä istuvan lempinojatuolissaan kotona kartanossa. Äiti näytti siltä kuin ei olisi nukkunut päiväkausiin, ja hänen silmänsä punersivat. Hän väänteli käsissään nenäliinaa. Narcissa ei katsonut Dracoon mutta puhui, ja Dracosta tuntui kuin äiti ehkä puhuisi hänelle.

Miksi lähdit? Hänen äänensä oli rasittunut ja kireä. Voi Draco, käskinhän sinua olemaan lähtemättä! Olisin ollut ihan tarpeeksi ylpeä! Lucius, tämä on sinun syytäsi! Sinä annoit hänen aloittaa sen hiton tehtävänsä, ja katso mitä tapahtui! Katso! Voi, Draco! Narcissa purskahti itkuun ja Dracon oli katsottava poispäin.

Hänen äitinsä heittäytyi harvoin tunteelliseksi. Draco oli nähnyt hänen sekoavan tällä tavoin vain kaksi kertaa, joista toinen oli ollut juuri silloin kun hän oli ensimmäistä kertaa anellut isältään lupaa Harryn kaappaamiseen – äiti oli melkein kieltäytynyt puhumasta hänelle sen jälkeen – ja tämä oli jo liikaa. Hänen mielensä varmasti vain pelleili hänen kanssaan kesken unien. Hän kääntyi tarkastelemaan huonetta.

Toisella puolen huonetta seisoi hänen isänsä takanreunukseen nojaten. Hänen ylpeitä ja vahvoja piirteitään peittivät edelleen muistot stressistä ja uupumuksesta, jotka lyhyt aika Azkabanissa oli saanut aikaan. Lucius kurtisti kulmiaan katse vihaisena. Draco aneli minua antamaan siihen luvan, ja pimeän lordi teki lopullisen päätöksen! En minä! Draco oli liian heikko hoitamaan homman, on hänen oma syynsä että hän –

Hän on sinun POIKASI! Narcissa kirkui takaisin.

Hän ei ole poikani!

Et voi olla tosissasi!

Draco painautui seinää vasten yrittäen pysytellä piilossa, mutta halusi kuitenkin samaan aikaan epätoivoisesti tulla huomatuksi. Ehkä hänen vanhempansa toivottaisivat hänet tervetulleeksi kotiin. Totta kai he toivottaisivat! Hehän rakastivat häntä! Mutta juuri kun Draco otti askeleen eteenpäin, toivoen saavansa heidän huomionsa, uni muuttui jälleen kerran.

Hän oli Tylypahkassa, huoneessa jossa oli vain kerran käynyt: Dumbledoren kansliassa. Vanha velho nojasi raskaasti työpöytäänsä, näyttäen vanhemmalta kuin koskaan. Hänen pöydällään oli siellä täällä kopioita Päivän profeetoista ja niiden päällä ikivanha opus. Dumbledore silmäili kirjan sivuja, mutta ei vaikuttanut tosissaan näkevän niitä; hänen katseensa ei ollut keskittynyt eikä tarkentunut mihinkään. Dracon sydän hypähti. Jos Dumbledore pystyisi kuulemaan hänet, tai jos hän jotenkin saisi vanhuksen huomion, hän voisi saada apua. Draco oli niin kiireinen pohtiessaan miten saada Dumbledoren huomio, että häneltä kesti hetki tajuta olevansa Tylypahkassa.

Uhraamatta sen enempää ajatuksia Dumbledorelle hän kääntyi ja juoksi ulos toimistosta, pitkin käytäviä, yrittäen löytää makuusaliaan. Hän oli hyvin väsynyt. Miksei hän voisi vain mennä omaan sänkyynsä nukkumaan? Hän saisi vihdoin levätä! Hän oli juossut todella pitkään.

Muttei hän nyt voinut nukkua! Hänen oli löydettävä Kalkaros! Kalkaroksella olisi vastalääke Sielun pimennys –liemeen! Tuntien olonsa itsevarmemmaksi Draco nopeutti askeliaan. Kääntyessään kulmasta tyrmien suuntaan hän ei yhtäkkiä enää ollutkaan Tylypahkassa vaan Voldemortin linnakkeen käytävissä. Hänen edessään seisoi pimeän lordi itse, punaiset silmät kiiluen. Hän nauroi ilkeästi Dracolle ja puhui ivallisella äänellä: Kuolisitko hänen vuokseen, typerys?

Draco enemmänkin tunsi kuin kuuli oman kiljaisunsa, kääntyi ja juoksi toiseen suuntaan. Pitkin Voldemortin tyrmiin johtavia portaita, läpi Biddyn löytämän kylmän, märän tunnelin. Hän näki luolan yläpuolellaan. Siitä pääsi alhaalla olevaan laaksoon, vapauteen. Vapauteen! Hän pääsisi pakoon! Hän oli melkein perillä… ja yhtäkkiä hän oli ulkona keskellä ei mitään, pienen lammen rannalla metsässä.

Oli yö, kuu loisti täytenä hänen yläpuolellaan. Hänen edessään seisoi Harry, näyttäen etäiseltä ja pelokkaalta, kammottavan kalpealta kirkkaassa kuunvalossa. Sitten Harry veti henkeä ja kaatui polvilleen. Draco kumartui hänen viereensä ja piteli hänestä kiinni. Nopea vilkaisu ylös kertoi että kuun reunasta oli kadonnut pieni osa. Harry hänen edessään näytti haaltuvan. Ensin vaikutti siltä kuin hän olisi vain kalvennut entisestään, mutta sitten hän alkoi muuttua läpinäkyväksi, haihtua todellisuudesta. Draco yritti huutaa hänelle, mutta Harry ei tuntunut kuulevan. Taivas pimeni kuun kutistuessa entisestään, ja Harry katosi samaa tahtia. Epätoivoisena Draco yritti pidellä häntä tiukemmin, mutta yhtäkkiä hänen kätensä menivät suoraa Harryn läpi, aivan kuin tämä olisi ollut pelkkä kummitus. Täysin paniikissa Draco syöksähti Harrya kohti, mutta kaatui vain tyhjän ilman läpi.

Draco hätkähti hereille shokissa ja raskaasti hengittäen, nousten kiireesti ylös kuin häntä olisi lyöty kasvoihin. Metsä oli pimeä lukuun ottamatta pieniä aamunkoin muassaan tuomia harmaasävyjä. Telttakatoksen läpi Draco näki eilisen pilvien hajaantuvan, lupaillen poutaista päivää. Hän painoi kätensä alas ja tunsi maan allaan, rauhoitti itseään sillä että maa oli kiinteä ja hän täysin hereillä, vaikkakin vielä hieman heikkona kamalan unen jäljiltä. Hetkeen hän ei liikahtanutkaan, tasasi vain hengitystään yrittäen puistella pois viimeisetkin unen rippeet.

Lopulta, päästäkseen eroon siitä järjettömästä pelosta että Harry olisi oikeasti kadonnut, hän vilkaisi alas toveriinsa. Harry nukkui edelleen sikeästi ja hiljaa kuorsaten hänen vieressään.

*********