Eclipse 15. luku (1/3)

Sama maasto jatkui jatkumistaan tasaisen pilvisen taivaan alla. Maatason ilma oli liikkumatonta ja tunkkaista, ja Dracosta se tuntui jotenkin tahmealta painaessaan häntä, vaikeuttaen ja hidastaen liikkumista, joka kipeän nilkan ja kävelykepin kanssa oli ennestäänkin työlästä. Ainakin maisema näytti sillä hetkellä hieman tasaisemmalta, ja Draco huomasi olevansa kiitollinen aaltoilevista pelloista ja harvapuisista tasangoista, jotka risteilivät heidän reittiään ympäröivien vuorien ja kukkuloiden välissä. Tavoitteena ei sitä paitsi enää ollut kulkea kovaa vauhtia, hän muistutti itselleen. Nyt tärkeää oli ennen kaikkea ympäristön tutkiminen.
Harry oli jo löytänyt orapihlajapuskan tiheikön keskeltä, ja sen piikkejä oli nyt tiukasti tungettu Dracon taskuun muiden ainesosien sekaan. Sen jälkeen etsintä ei ollut kuitenkaan vielä myöhään iltapäivälläkään tuottanut tulosta. Draco oli turhautunut, ja oli sanomattakin selvää että Harrya hermostutti. Kovastikin. Draco oli muutaman kerran yrittänyt viritellä keskustelua, mutta tuloksetta. Harry ei ryhtynyt juttelemaan, eikä hänen huomiotaan muutenkaan saanut viedyksi pois synkistä ajatuksista, joita epäilemättä kiersi hänen päässään. Synkkä mielentila huokui jokaisesta hänen askeleestaan.

Dracon linkutus oli helposti ymmärrettävissä, kun taas Harryn joka askeleella maata laahaavia lenkkareita ei selittänyt kuin silkka väsymys. Hän oli saattanut painaa päänsäkin ihan vain talvion etsiskelyn helpottamiseksi, mutta Draco epäili syyn kuitenkin olevan aivan sama kuin lysähtäneillä olkapäillä. Harryn silmien alla oli tummat varjot ja hänen kätensä roikkuivat kävellessä velttoina kyljillä. Siitä ettei häntä vaivannut pelkkä tavanomainen väsymys kielivät leuan kireys ja hänen tiukaksi viivaksi puristettu suunsa. Draco pohti mahtoikohan hänen omakin ilmeensä näyttää aivan samalta.

Muutaman kerran Harry huudahti innoissaan, luullen löytäneensä etsinnän kohteena olevat siniset kukat, mutta läheisempi tarkastelu osoitti hänen joko nähneen väärän kasvin tai pelkästään kuvitelleen koko jutun. Jos jotakin moinen sai hänet vain entistä pettyneemmäksi. Kolmannen virhearvioin jälkeen Draco päätti että oli tauon paikka, jos ei muuten niin ihan vain että Harry saisi edes hetkeksi muuta ajateltavaa.

”Harry, haluaisitko pysähtyä välipalalle?”

Harry ei edes kohottanut katsettaan vastatessaan kysymykseen kysymyksellä. ”Onko sinulla nälkä?”

Draco tukahdutti huokaisun tietäen, että oli vain yksi keino saada Harry pysähtymään. ”Vähän.”

”Selvä sitten.”

Harry ei tuhlannut aikaa vaan kaivoi päärynän säkistä, jonka hän sen jälkeen ojensi Dracolle, katsomatta tätä vieläkään silmiin. Draco otti säkin, mutta pysähtyi kesken kaiken sitä kohti kurkottaessaan. Hän ei kestänyt Harryn pitkittynyttä hiljaisuutta, mutta tavallinen keskustelu ei edennyt mihinkään. Kaivettuaan säkistä omenan hän otti mukavan asennon ja päätti valita suoran lähestymistavan.

”Mitä mietit?”

Harry vain kohautti olkiaan, mikä lisäsi Dracon turhautuneisuutta entisestään.

”Harry, et voi olla koko ajan tuollainen. Aiotko puhua kanssani, vai noudatammeko jotain vaitiololupausta koko loppumatkan ajan?” Hän odotti Harryn vastausta ja toivoi, että tarkasti lisätty ripaus ärtymystä ja huolta toimisi.

Pitkän aikaa Harry pelkästään tuijotti tyhjyyteen ja pureskeli päärynän palaa. Hän nielaisi ja odotti vielä hetken ennen kuin vastasi: ”Ei taida olla paljon mistä puhua.”

Draco kurtisti kulmiaan. ”On paljonkin mistä puhua, ja tiedät sen kyllä. Mistä puhuisit jos Granger ja Weasley olisivat täällä minun sijastani? Sanoit että uskoudut heille, eikö totta?”

Draco oli odottanut edes jonkinlaista reaktiota sanoihinsa. Joko painokasta ”Totta kai, hehän ovat ystäviäni!” tai ehkä ”Sinulla ei ole hajuakaan mistä puhun heidän kanssaan, äläkä edes teeskentele ymmärtäväsi.” Hänelle olisi jopa kelvannut vuodatus siitä kuinka paljon Harry heitä ikävöi. Hän ei ollut odottanut Harryn suupielien kääntyvän kummasti, melkein paheksuvasti alaspäin ja kulmien kurtistuvan.

Draco liikehti hermostuneesti. ”Etkö uskoudukin?”

”En niin kovasti viime aikoina”, Harry sanoi surullisesti. ”He olivat ainoat joille saatoin oikeasti puhua, mutta viime kesän ministeriökatastrofin jälkeen en ollut oikein puhetuulella. Kenenkään kanssa. Silloin kaikki ajattelivat pitkään että olin seonnut, ja jopa Ron ja Hermione sanoivat olleensa sitä mieltä, etten minä ollut ihan … En vain halunnut puhua mistään, mitä oli meneillään. Kun tulee tarpeeksi paskaa niskaan, ei oikein ole enää mitään sanottavaa.”

Ymmärrys huuhtoi Dracon lävitse. ”Niinhän se on, ettei sen tietyn pisteen jälkeen oikein enää voisanoa mitään.”

”Aivan niin.” Harry haukkasi taas päärynäänsä, mutta nielaistessaan asettui mukavampaan asentoon. Draco otti sen merkkinä siitä, että hän saattaisi haluta jutella lisää, ja odotti Harryn jatkavan.

”En halunnut enää järkyttää ketään”, Harry aloitti. ”Koskaan ei ollut hyviä uutisia kerrottavana, eikä kukaan minua kuitenkaan olisi edes uskonut. Mitä enemmän puhuin, sitä enemmän ongelmia minulle siitä aiheutui. Annoin kaikkeni AK:lle, mutta lopulta veit minulta senkin. Ei muistella pahalla… kovin. Ja sen jälkeen kun kaikki kaatui ministeriössä oikein kunnolla niskaan, minulla ei vain enää… ollut mitään sanottavaa. Hassua kyllä olen itse asiassa tainnut puhua sinulle parin viime viikon aikana enemmän kuin kenellekään sitten viime kevään. Olen silti joka tapauksessa väsynyt huonoihin uutisiin.”

Niin minäkin, Harry. Niin minäkin. ”No se oli silloin ja nyt on nyt. Eli... jos ystäväsi olisivat täällä, mistä puhuisit heidän kanssaan?”

Harry näytti huvittuneelta. ”Yksi ystävistäni on täällä.”

Draco pyöritti silmiään yrittäen turhaan vetää huomion pois punasta, jonka tiesi tihkuvan poskilleen. ”Potter, olet niin ennalta arvattava.”

”Olen vai?”

”Olet aina ollut.” Draco virnisti. ”Ja juuri nyt yrität epätoivoisesti keksiä jonkin keinon yllättää minut ja todistaa että olen väärässä, muttet keksi mitään, eikö totta?”

Harry näytti siltä kuin olisi nielaissut kokonaisen sitruunan. ”Kuule hei, aion vielä jonain päivänä tehdä jotain täysin odottamatonta ja yllättää sinut.”

Dracon virnistys leveni entisestään. ”Odotan innolla. Sisältyvätkö siihen ruohohameet, kookosrintaliivit ja tarjotillinen Mai Tai-juomia?”

Nyt Harry näytti siltä kuin olisi tukehtunut kuvitteelliseen sitruunaansa. ”Mi – mitä?”

Virnistys muuttui omahyväiseksi. ”Halusin vain nähdä ilmeesi. Ja hei, onnistuin vihdoin saamaan ajatuksesi muualle.”

Shokki Harryn kasvoilla muuttui nopeasti tiukaksi mulkoiluksi, vaikkakin hänen poskiaan kuumotti selvästi edelleen. ”Selvä. Selvä sitten. Haluat siis puhua? Selvä! Sinun olisi ensinnäkin hyvä tietää että olen parin viime viikon aikana kertonut sinulle asioita, joista en koskaan ole edes maininnut Ronille ja Hermionelle. Äläkä näytä niin yllättyneeltä. Voi olla, että jos he olisivat nyt täällä, puhuisin jopa tätäkin vähemmän. En osaa selittää miksi, enkä ole siitä kovinkaan ylpeä.”

”Ja koska huomaan kuinka suorastaan pakahdut halusta tietää mitä olen koko päivän pohtinut, vastaus on ’helvetin vähän yhtään mitään’. En voi miettiä Tylypahkaa, koska se vain pahentaa koti-ikävää. En mieti suunnitelmaasi, koska ymmärrän sen vain juuri ja juuri, ja se vain saa minut entistä hermostuneemmaksi. Ja en ole juuri miettinyt Ronia ja Hermioneakaan, koska aina kun teen niin, alan vain pohtia näenköhän heitä enää koskaan!”

Harry hiljeni töksähtäen ja näytti hieman hengästyneeltä. Draco tuijotti häntä eikä oikein tiennyt mitä sanoa. Hetken kuluttua lievä vauhkous katosi Harryn silmistä ja hän puri kevyesti huultaan, huokaisten lannistuneena. ”Toivoisin silti heidän olevan täällä. Hermione voisi auttaa sinua sen teoriasi kanssa – äläkä näytä noin loukkaantuneelta. Tiedät kyllä että hänestä olisi paljon apua.”

”Sori”, Draco mutisi. ”Paha tapa. Olet oikeassa.”

Harry nyökkäsi. ”Voisitte lyödä viisaat päänne yhteen, ja olisit varmaan kiitollinen kun saisit jonkun muunkin mielipiteen asioista.”

Mukaan sujautettu kehu ei jäänyt Dracolta huomaamatta, mutta häntä vaistomaisesti inhotti tulla verratuksi jästisyntyiseen, saati että joku sanoi jästisyntyisestä olevan hänelle apua, vaikka se totta olisikin. ”Niin. Tiedän. Olet oikeassa.”

Heikko hymy nyki Harryn suupieltä. ”Ei tässä mitään. Pakko sanoa, että Hermione on kyllä loistava kriisitilanteissa. Hän pystyy selvittämään minkä tahansa ongelman. Hän on pelastanut minut lukemattomia kertoja. Ilman häntä olisin varmasti kuollut jo kauan sitten. Ja mitä Roniin taas tulee… hah, jos Ron olisi täällä, kaikki aikani menisin siihen että yrittäisin estää häntä tappamasta sinua, enkä ehtisi lainkaan pohtia kuolemista. Pystyn melkein kuulemaan hänet. ’Harry, miten voit edes istuskella hänen seurassaan! Hän on Draco-hemmetin-Malfoy! Hilleri! Hän vain odottaa tilaisuutta sinun kiroamiseesi!’ Ja hän muuttuisi niin punaiseksi että pisamatkin jäisivät toiseksi siinä vertailussa. Se – Draco, oletko kunnossa?”

Dracon sisuksiin oli asettunut nytkivä tunne, aivan kuin hitaasti käynnistyvä porttiavain. Hän oli yrittänyt olla ajattelematta asiaa sen enempää, mutta jälleen kerran häntä muistutettiin siitä, kuinka hän tasapainotteli erään erittäinkin raivoisan taistelun välimaastossa. Aivan kuten hän ei enää ollut tervetullut kotiin, ei häntä todellakaan toivotettaisi sankarina tervetulleeksi Tylypahkaankaan. Hänen ainoa lankansa ulkomaailmaan oli Harry, mutta oli sanomattakin selvää että jopa Harryn ystävät haluaisivat tämän jälkeen mieluusti nähdä hänet kuolleena. Päätään pudistellen hän puraisi viimeisen palan omenaansa, heitti siemenkodan menemään ja hilasi itsensä keppiä apunaan käyttäen jaloilleen. ”Jatketaan matkaa, jooko?”

Harry näytti hieman hämmentyneeltä mutta kömpi nopeasti jaloilleen ja lähti seuraamaan Dracoa, edelleen päärynää mutustellen. ”Näen heidät kyllä vielä”, Harry mutisi itsekseen suu täynnä. ”Minun on pakko. Ja totta kai näen.” Hän nielaisi ja alkoi taas puhua selvästi. ”Asioista tulee hyvin erilaisia nyt kun sinä olet kuvioissa, myös heidän osaltaan. Onkohan heillä aavistustakaan siitä mitä on tapahtunut, tai käsittävätköhän he että juuri sinä suunnittelit pakomme. Kuinkahan… Draco, oletko varmasti kunnossa?”

Draco oli pysähtynyt paikoilleen. Hän oli suunnitellut kävelemällä estävänsä mieltään pyörimästä ympyrää, mutta sen sijaan ympäriinsä pyörivät ajatukset estivät häntä jatkamasta kävelemistä. ”Jos haluan totuuden irti sinusta”, Draco sanoi tuskin kuuluvasti. ”Pitäisi minunkin varmaan haluta nähdä heidät.”

”Häh?”

Draco vilkaisi Harrya silmäkulmastaan, huomaten samalla Harryn kasvoille levinneen hämmennyksen. Draco pudisti itsekseen päätään. ”Olen yrittänyt välttää tämän pohtimista, mutta Harry, mitä luulet ystäviesi tekevän minulle kun pääsemme takaisin?”

”Ystävieni… tekevän… häh?”

Draco puri hammasta. Eikö hän ihan tosissaan ole tajunnut? ”Kerroinhan jo mitä luihuiset aikovat minulle tehdä, mutta en minä aidan toiseltakaan puolelta ole mitään apua saamassa. Weasley kiroaa minut heti kun saa siihen mahdollisuuden. Granger taas – en tiedä – pudottaa tosi painavan kirjaston kirjan päälleni kun nukun! Mitä he sitten tekevätkin, se ei ole miellyttävää, eikä kukaan syyttää heitä siitä! Ja jos en ole tarpeeksi nopea, heidän käsittelynsä jälkeen joudun vielä samaan syssyyn vangituksikin!”

Harry näytti vain entistä hämmentyneemmältä. ”Mistä sinä tuon nyt keksit?”

”Etkö tosiaan ole ajatellut koko asiaa?”

Harry kurtisti kulmiaan. ”En oikeastaan.”

”Kaukonäköisyys ei taida olla vahvimpia puoliasi.”

”Hei, lopeta nyt.” Harry nappasi kiinni Dracosta ja käänsi tämän ympäri niin, että he olivat kasvotusten. ”Ehken ole ajatellut asiaa, koska uskon ettei siitä kehkeydy minkäänlaista ongelmaa.”

”Ehket huomaa ongelman olemassaoloa, koska et ole ajatellut asiaa. Kuuntelehan mitä minulla on sanottavana.” Draco väänsi olkapäänsä irti Harryn otteesta ja alkoi kävellä hiljakseen eteenpäin, käyttäen kävelykeppiään sekä henkisen että fyysisen tuen tarjoajana. ”Selitin jo että tupani on melko varmasti hylännyt minut, mutta… olen ollut huolissani… pohtiessani… mitä ihan oikeasti teen sitten kun pääsen takaisin? Kuka minut muka huolii?”

Jos jotain Harry näytti loukkaantuneelta. ”Minä –”

”Tiedän mitä aiot sanoa, Harry… äläkä luule etten muka olisi siitä kiitollinen… mutta etkös sinä juuri sanonut, että jos Ron olisi täällä, sinun pitäisi estää häntä käymästä kimppuuni?”

”No, sanoinhan minä niin, mutten –”

”Tarkoitit sinä”, Draco sanoi tylysti. ”Ja olet oikeassa. He aikovat tappaa minut jos vain saavat siihen tilaisuuden.”

”Eivät kunhan olen selittänyt koko jutun! Sitten kun he ymmärtävät mitä olet tehnyt saadaksesi meidät tänne, ja mitä kaikkea olet tehnyt hyväkseni, kaikki kyllä järjestyy.”

Draco katseli häntä haikeana. ”Mutta ehditkö vakuuttaa heidät ennen kuin he tappavat minut, vai joudutko rukoilemaan puolestani sitten kun olen jo kuollut?”

Harry vaikutti siltä kuin aikoisi väittää vastaan, mutta keskeytti sen mitä sitten aikoikin sanoa ja kurtisti kulmiaan. ”Voisimmeko lopettaa kuolemasta puhumisen, jooko?”

”Ai. Anteeksi”, Draco sanoi, mutta vaikutti tarkoittavan sitä vain osittain.

Harry mulkaisi häntä. ”No, jos kerran haluat puhua kuolemasta, nyt kun aiheessa kerran ollaan…”

Yhtäkkiä Draco toivoi että olisi vain myöntänyt tappionsa kaunoja kantamatta. ”Luulin ettet halunnut puhua siitä.”

”Olen pohtinut yhtä asiaa.”

Draco kohotti epäluuloisena kulmaansa. ”Okei…”

”Älä sitten käsitä tätä väärin.”

”Auttaa kuule ihan hirveästi kun esität asian noin”, Draco tiuskaisi. Kun Harry mulkaisi häntä, hän heilautti päätään lannistuneena taakse. ”Vitsailin vain. Antaa tulla. Kyllä minä sen kestän.”

Harry nyökkäsi ja epäröi hetken, ehkä epävarmana siitä halusiko sittenkään kertoa ajatuksiaan. Lopulta hän nyökkäsi itselleen ja katsoi Dracoa kumma ilme kasvoillaan. ”Olen pohtinut tätä jo pitkään. Tiedän ettet haluaisi tehdä niin enää, mutta halusitko koskaan… tämä ei ole kovinkaan kiva kysymys, mutta minun täytyy saada tietää… halusitko koskaan ihan tosissasi tappaa minut?”

Kysymys tuntui kylmältä vesisangolliselta niskaan, ja Draco vetäisemäsi tahtomattaankin henkeä. ”Minä…  luulin niin. Ja halusin… satuttaa sinua”, hän myönsi vastahakoisesti. ”Halusin sinun kärsivän, halusin että saat maksaa.”

”Mutta halusitko…?” Harry jätti kysymyksen roikkumaan raskaana ilmaan.

”En”, Draco sanoi niin varmana että se yllätti hänet itsensäkin. Hän pehmensi äänensävyään, katsoi Harrya silmiin ja toisti: ”En halunnut.”

Harry vaikutti tyytyvän vastaukseen. Ei hän iloiselta näyttänyt, mutta hyväksyvältä. Draco rentoutui hieman, mutta sitten Harry puhkesi taas puhumaan. ”Mitä ajattelit silloin kun iskit minua sillä tikarilla?”

Draco vavahti. ”Miten voit puhua tuosta noin vain?”

Harry kohautti olkiaan.

”Selvä. Haluat siis tietää mitä ajattelin?”

”Siksihän minä kysyin.”

”Kaipa vastavuoroisuus kuuluu reiluun peliin”, Draco sanoi surullisena. ”Yksinkertainen totuus on… etten minä ajatellut mitään. Oikeastaan. Paitsi sellaisia perusasioita. Ole hiljaa. Odota oikeaa hetkeä. Äläkä anna itsesi ajatella.”

”Miksi?”

”Et näköjään aio päästää minua helpolla, niinkö?”

Harry pudisti päätään ja Draco murahti hiljaa. ”En ajatellut mitään, koska jos olisin tehnyt niin, se olisi saattanut johtaa siihen että mokaisin pahemman kerran. Kun ajattelee, tekee virheitä. Eikä minun siinä vaiheessa enää edes tarvinnut ajatella. Olin ajatellut jo ihan tarpeeksi. Suunnittelin kaappausta pakkomielteisesti koko kesän. Jäljellä ei ollut muuta kuin… itse homman hoitaminen.”

”Koko kesänkö?” Harry kysyi.

Draco nyökäytti päätään myöntämisen merkiksi. ”Voi kyllä. Itse asiassa jo ennen kuin koko loma edes alkoikaan. Olin käyttänyt pari viimeistä kouluviikkoa koston pohtimiseen, halusin tehdä edes jotain. Pääsin kotiin koulusta ja seuraavalla viikolla isäni pakeni Azkabanista. Aloin kärttää häntä lainaamaan yhtä kirotuista koruistaan, jotta voisin käyttää sitä sinuun, mutta hän sanoi, ettei typerillä leikeilläni ollut mitään sijaa sodan keskellä. Hän kertoi pimeän lordin raivostuvan jos aiheuttaisin sinulle harkitsematonta vahinkoa ennen, kuin hän itse pääsisi sinuun käsiksi, ja käski minun olla vaivaamatta häntä enää moisilla turhuuksilla.”

Draco sulki hetkeksi silmänsä muistellessaan tapahtumia, jotka olivat lopulta johtaneet hänen nykyiseen tilanteeseensa. Hän oli silloin ollut niin kovin tyytyväinen itseensä. Niin kovin omahyväinen. Nyt muisto sai hänen olonsa ilmeisen epämukavaksi. Hän avasi silmänsä ja huomasi Harryn tuijottavan kasvoillaan ilme, joka vaati häntä kertomaan lisää. Draco huokaisi ja jatkoi:

”Pidin matalaa profiilia muutaman päivän. Sitten eräänä iltana kuulin sivusta kuinka Bellatrix-täti sanoi pimeän lordin haluavan napata sinut Tylypahkasta käsin, koska se oli ainoa paikka josta käsin hänpystyisi siihen. Silloin sain idean. Minähän olin Tylypahkassa; voisin hoitaa homman. Joten anelin lupaa isältäni. Jatkuvasti. Hän harkitsi asiaa, mutta äiti kieltäytyi sallimasta minun tehdä sellaista. Hän vastusti hyvin harvoin isääni päin naamaa, ja olen tuskin koskaan nähnyt hänen heittäytyvän tunteelliseksi, mutta sillä kertaa hän kirkui, huusi ja jopa hajotti pari viinilasia, jotka isäni oli antanut hänelle syntymäpäivälahjaksi. Minulla ei ollut hajuakaan miksi hän vastusti asiaa niin kovasti. Ehkä samasta syystä kuin hän ei halunnut minun menevän Durmstrangiin, mutten koskaan oikeastaan saanut tietää syytä siihenkään.”

”Jatkoin kuitenkin odottamista, ja eräänä iltana Bella-täti tuli taas kylään. Kysyin isältä uudelleen lupaa, tädin edessä. Hänen mielestään idea oli loistava. Epäilen Bella-tädin kertoneen pimeän lordille itse, koska seuraavana päivänä isäni sanoi että voisin hoitaa homman. En tiedä oliko hän asiaan tyytyväinen vai ei; luulen, ettei hän uskonut minun pystyvän siihen. Kun sitten onnistuin, hän oli tietenkin ylpeä minusta. Siis todella ylpeä, ensimmäistä kertaa varmaan koskaan. Äiti taas oli raivoissaan. Hän ei puhunut isälle, ja minullekin tavallista vähemmän. En vieläkään ymmärrä miksi… olisin luullut hänen olevan ylpeä.”

Sen kuullessaan Harry nojautui taaksepäin ja hymähti matalasti kurkustaan. Draco asettui hetkessä puolustuskannalle. ”Mitä?”

”Kunhan vain teen uusia havaintoja.”

Draco mulkaisi häntä synkästi. ”Ai, nyt aloit leikkiä jotain psykoanalyytikkoa niinkö?”

Harry kurtisti kulmiaan ja pudisti kiivaasti päätään. ”En! Ei mitään sellaista. Opin vain… uusia asioita sinusta. Se on kiinnostavaa.”

”Voi kuinka hienoa. No, kiva kun voin tarjota moista viihdettä.”

”En minä sitä tarkoittanut! Siis että… minusta on kiva oppia asioita sinusta. Siinä kaikki.” Hän nyökäytti päätään. ”Voisitko… jatkaa kertomusta?”

Draco oli vähällä kieltäytyä, mutta Harry näytti aidosti kiinnostuneelta. Draco ei ollut puhunut tästä aiheesta koskaan aiemmin, ja ajatus kyseisten asioiden paljastamisesta sai hänet tuntemaan olonsa hieman alastomaksi, mutta olihan hän jo ennestäänkin kertonut Harrylle paljon. Hän voisi ihan yhtä hyvin kertoa loputkin tarinasta. ”Olet varmasti jo huomannut, etteivät vanhempani ole mitään kovin lämpimiä ja hupsuttelevia ihmisiä. Opin ettei heiltä kannata odottaa kiintymyksenosoituksia. Luultavasti suurilta osin siksi, että isäni halusi valmentaa minua pimeän lordin palvelukseen… eikä lämpöisellä hupsuttelulla oikein pärjää sillä uralla, kuten hyvin tiedät. Hellyydenpuutteesta huolimatta halusin silti heidän huomiotaan, ja olin valmis tekemään mitä tahansa sen eteen. Yritinpä mitä tahansa tehdäkseni heihin vaikutuksen… se ei oikein toiminut. Mutta tällä kertaa, kun nappasin sinut, isäni vaikutti olevan ihan oikeasti ylpeä, vaikkakaan äitini ei edelleenkään puhunut minulle. En silloin pahemmin ajatellut asiaa, mutta nyt toivon, että olisimme jutelleet ennen kuin… ennen kuin lähdin.”

”Vanhempasi… en koskaan oikeasti osannut ajatella heitä sellaisina.”

”Millaisina?”

”Vanhempina.” Harry kuulosti kumman nololta.

Draco tuhahti synkkänä. ”No, sikäli kun minä tiedän, tapaamisesi isäni kanssa eivät ole olleet mitään kovin miellyttäviä.” Hän riiputti päätään. ”Olen kuitenkin huolissani heistä.”

Harryn silmät laajenivat äkisti. ”Jestas, ihan unohdin. Sanoit… Sanoit että Voldemort…” Hänen äänensä hiipui kuulumattomiin.

Draco kohautti olkiaan. ”Sinulla oli tarpeeksi mietittävää omien ongelmiesi kanssa, mutta minä olen huolissani sekä sinusta että heistä. En tiedä mitä hän on tehnyt, tai aikoo tehdä heille. En edes tiedä onko kyseessä pelkkä juoni minun pelottelemisekseni.” Hänen äänensä värisi. ”Tappaisiko hän heidät, Harry? Minut saadakseen?”

”Minä… toivoisin voivani sanoa ei –”

”Älä kaunistele. Kakaise ulos vaan.” Draco yritti kaikesta huolimatta kovettaa itsensä pahimman varalta.

”En sulkisi Voldemortin kohdalla mitään pois laskuista.”

Sen kuuleminen sattui, mutta Draco tiesi että hänen oli kuultava se. Se jätti tuskaisen möykyn vatsaan ja tyhjyyden rintaan, mutta hän kestäisi sen. Hänen oli pakko kestää. ”En voi pelastaa heitä, enhän?”

Harry hiljeni hetkeksi, ja sitten hänen kasvonsa sulivat järkyttyneeseen ymmärrykseen. ”Siksi sinä siis halusit ottaa takaisinpaluun riskin!”

Draco saattoi vain nyökätä.

”Mikset sanonut mitään?”

”En voinut. En tiennyt mitä sanoa. Olit ennestäänkin niin poissa tolaltasi.”

”Draco… nyt ovat kyseessä sinun vanhempasi. Saatan vihata heitä, mutta ymmärtäisin kyllä. Ainakin paremmin kuin sen sinun itsetuhoisen ’paljastan itseni ja katson vain mitä siitä seuraa ilman sen erikoisempaa syytä’ – suunnitelmasi. Haluatko… haluatko mennä takaisin?”

Tässä oli ongelman ydin. Dracon suurin este: hänen päänsä perukoilla nakuttavat pohdinnat ja varaukset. Hänen oli puettava ongelmansa sanoiksi; levitettävä se Harryn kuultavaksi. Jos sen saisi sanalliseen muotoon, sen voisi kukistaa. Hän puhui hitaasti, harkiten tarkkaan kaikkea sanomaansa. ”Pimeän lordi sanoi tappavansa minut joka tapauksessa… mutta että jos menisin takaisin, hän säästäisi vanhempani. Hän sanoi jo tappaneensa äitini… mutta nyt hän uhkaa tappaa isäni. Jos en mene takaisin, sinun kanssasi, hän tekeekin niin. Ajattelin että jos menisin takaisin, ilman sinuakin, olisin voinut väittää hänelle yrittäneeni tuoda sinut mukanani, mutta että olisit taistellut vastaan. Olisin käyttänyt nilkkavammaa todisteena. Sillä tavoin olisit voinut edelleen yrittää päästä Tylypahkaan, ja minulla olisi ollut mahdollisuus vanhempieni pelastamiseen.” Hän pidätti hetken henkeään. ”Haluan… mennä takaisin… mutta haluan myös pysyä kanssasi. Joten minä –”

”Annoit minun tehdä päätöksen puolestasi.”

Draco nyökkäsi nöyränä.

”En voi päättää sellaisesta, Draco. En voi olla vastuussa siitä mitä tapahtuu sinulle tai – niin paljon kuin heitä inhoankin – vanhemmillesi. En voi päättää jäätkö vai et.”

”Tiedän. Joten päätin itse.”

”Ja…?”

”Olen edelleen täällä, eikö?” Hän odotti että Harry mutisi myöntävästi jotain mikä kuulosti suunnilleen ’joo, niin kai’:lta. ”Ja mitä isääni tulee… hän on vahva. Hän osaa huolehtia itsestään. Hänhän pakeni Azkabanistakin. Ja äitini taas… isä huolehtii hänestä. He pärjäävät kyllä. Vai mitä?”

Harry epäröi hieman liian pitkään. Kun hän huomasi Dracon olkien äkisti lysähtävän, hänen silmänsä laajenivat. ”Draco, olen varma että vanhempasi –”

”Lopeta. Käskinhän olemaan kaunistelematta. Älä tee niin. Minun ei olisi edes pitänyt kysyä sinulta sellaista.”

”Kysyn vielä kerran: haluatko mennä takaisin heidän vuokseen?”

Draco painoi päänsä. ”Kerroinhan jo mitä tapahtuisi jos menisin takaisin. Sinä kuolisit. Minä kuolisin. Äitini saattaa jo joka tapauksessa olla kuollut. Hän oli se joka ei alun alkaenkaan halunnut minun ryhtyvän tähän, ja katso mitä tapahtui. Miksen kuunnellut häntä?”

Harryn poskea nyki hymy. ”Milloin sinä muka olet ketään kuunnellut?”

Draco palautti eleen. ”Totta.” Hänen kasvonsa synkistyivät taas. ”Mitä mahdollisuuksia minulla muka oli? Siis ihan totta? Ehkä äiti oli oikeassa. Tosi monet olivat yrittäneet saada sinua pois koulusta. Isäni kertoi Dumbledoren joukkojen pysäyttivät heistä suurimman osan ennen kuin he edes pääsivät lähellekään Tylypahkaa. Ainoastaan yksi onnistui, ja hänetkin napattiin melkein heti sen jälkeen. En koskaan edes harkinnut epäonnistumisen mahdollisuutta, mutta mitä jos niin olisikin käynyt?”

”Öö… sitten emme olisi täällä.”

Draco veti syvään henkeä, tuntien tuskan pistoksen ontossa kohdassa rintaansa.

"Draco?"

Hän nappasi Harrya hihasta ja pysähtyi, katse tarkasti Harryn kasvoissa. ”Mitä tapahtuu kun joku epäonnistuu pimeän lordin antamassa tehtävässä?”

Draco odotti kunnes näki ymmärryksen välähtävän Harryn kasvoille, ja nyökkäsi sitten päästäen samalla irti Harryn hihasta. ”Olin niin keskittynyt sinun kaappaamiseesi etten kertaakaan edes tosissani pohtinut riskejä. Sillä ei ollut väliä. Onnistuin kaappaamaan sinut, mutta vaihdoin puolta ennen kuin ehdin suorittaa ’tehtäväni’ loppuun. Olen hänelle pelkkä epäonnistuja, ja petturi. Tiedät kyllä mitä hän pettureille tekee. Joten nyt minulla on uusi tehtävä – itse itselleni määräämä – mutta vaikka onnistuisinkin saamaan meidät molemmat elossa kotiin, se tekee minusta pimeän lordille vain entistä isomman petturin. Joudun entistä kauemmas sieltä missä minun olisi pitänyt olla; tämä on suorastaan täysi vastakohta sille mitä minun piti tehdä. Onko puheissani mitään järkeä?”

”On kyllä.”

”Sitä vain että jos – kun pääsemme takaisin… voi helkkari soikoon, olen jo ihan tarpeeksi suuressa vaarassa Tylypahkalaisten ystäviesi ja ministeriön vuoksi, mutta pahin vaara on pimeän lordi. Hän löytää minut. Olen ihan varma että hän on nyt minulle melkein yhtä vihainen kuin sinulle. Etkö tajua, Harry? Molemmilla puolilla halutaan minut kuolleena. Kummallakaan suunnalla ei häämötä ulospääsyä. Ei turvapaikkaa. Olen merkattu mies. En saata edes kuvitella mitä tapahtuu jos epäonnistun huomisiltana, mutta vaikka onnistuisinkin, Tiedät-kai-kuka haluaa vain entistä enemmän tappaa minut. Tiedät ettei häntä pysäytä mikään.”

”No…” Harry aprikoi hetken itsekseen. ”Olet pian Tylypahkassa. En usko että Voldemort pääsee sinuun käsiksi Tylypahkan muurien sisäpuolella, ei Dumbledoren ollessa siellä.”

”Harry, minä pystyin –”

”Älä aloita tuota. Tiedän että kaappasit minut. Mutta kuule, olen vähän miettinyt… Dumbledore on aika tarkkanäköinen. Tiedän että pidät häntä hieman kahelina, mutta jos hän olisi, miksi Voldemort sitten pelkäisi häntä? Ja pohdin että ehkä… ihan vain ehkä… suunnitelmasi onnistui koska Dumbledore ei pitänyt sinua pahana ihmisenä. Hänellä on tapana olla ihmisten suhteen oikeassa. Ehkä hän ajatteli ettet tosissasi tekisi mitään kovin kamalaa.”

Draco tuhahti pilkallisesti. ”Eikö se juuri todista ettei hän ole ihmisten suhteen kovin tarkkanäköinen?”

”Sinä pakenit kanssani, jos satuit unohtamaan.”

Draco vain kohautti olkiaan vastaukseksi.

”Sitä paitsi, sinä kaappasit minut… mutta kenet ne muka sinun perääsi lähettäisivät? Crabben tai Goylen vai? Uskotko tosissasi, että joku heidän kaltaisensa onnistuisi kaappaamaan sinut?”

Draco kallisti päätään sivulle puolittain hymyillen. ”Tiedätkös… tuo itse asiassa sai oloni hieman paremmaksi. Ei kovin paljon, mutta kuitenkin edes vähän.”

”Kiva kuulla.”

Draco käytti tilaisuutta hyväkseen aihetta vaihtaakseen ja alkoi taas kävellä eteenpäin, todeten kepeästi: ”Tiedätkö mikä on hassua? Alan ihan oikeasti kaivata Gregiä ja Vinceä.”




Harryn oli täytynyt ymmärtää hänen tarkoituksellinen aiheenvaihtonsa, koska hän vaihtoi nopeasti samaan huolettomaan äänensävyyn."Mitä hassua siinä muka on? Sinähän sanoit heidän olevan ystäviäsi jotakuinkin siksi, että sitä oletetaan heiltä, mutta eivätkös he silti ole olleet ystäviäsi jo siitä saakka kun olit ihan pieni?

”Joo.”




”Sitten on ihan luonnollista kaivata heitä.” Harry taputti häntä olalle. ”Ja kuka tietää? Ehkä saat puhuttua heihin hieman järkeä kun pääsemme takaisin. Olet koko elämäsi ajan saanut heidät tekemään melkeinpä mitä vain tahdot, vai kuinka? Ehkä saat heidät tähänkin mukaan.”

Eclipse 15. luku (2/3)

Draco kohautti itsekseen olkiaan ja onnistui viivyttämään hetken vastaustaan pienen kuopan läpi haparoidessaan. Hetken kuluttua hän kuitenkin tunsi Harryn vastausta vaativan katseen tuoman paineen. Hän huokaisi. ”En tiedä. Olen kai aina ajatellut meidän olevan ystäviä koska vanhempamme pyörivät samoissa piireissä. Otin vain… itsestäänselvyytenä että he olivat aina läsnä. Nyt olen poissa niistä piireistä.”
”Mutta kyllähän teistä kaikkena sinä yhdessä vietettynä aikana on täytynyt tulla enemmänkin kuin pelkkiä tuttavia?”

Dracoa houkutti kyllä uskoa niin, mutta hän tiesi paremmin. Hänellä oli kuitenkin lämpimiäkin muistoja kahdesta lempikorstostaan. ”Tiedätkö, kun olimme vielä pieniä, ennen Tylypahkaan tuloa, Vincent ilmestyi eräänä päivänä meille itkien. Hänen isänsä oli sanonut hänelle ’häivy ulos talosta senkin arvoton surkki’. Vincent ei näyttänyt merkkiäkään taikavoimista ennen kuin täytti kahdeksan, ja hänen isänsä oli hänelle melko tyly kunnes hän sai Tylypahkan kirjeensä. Otin hänet sinä päivänä vähän niin kuin siipieni suojaan ja aloin opettaa hänelle lempikirouksiani sauvalla, jonka isoisä oli isältä salaa antanut minulle. Se sai Vincentiin lisää itsevarmuutta ja hän ajatteli ehkä vielä joskus onnistuvansa tekemään isänsä ylpeäksi. Hän oli tosi uskollinen, tekisi mitä vain puolestani.”

Harry ei sanonut mitään, ja Draco oli kiitollinen siitä että saattoi rauhassa uppoutua muistoonsa.

”Gregory on heistä se fiksumpi. Hän osaa jopa olla jossain määrin ovela silloin kun ei etsi uhreja murskattavaksi. Luulen että hän alkaa seurustella Eleanor Bulstroden, Millien pikkusiskon, kanssa vuoden loppuun mennessä. En kyllä haluaisi nähdä niitä lapsia.”

Harry jopa naurahti huvittuneena sen kuullessaan, ja se sai Dracon virnistämään. ”Luulen että samoin käy Ronille ja Hermionelle”, Harry sanoi. ”jos he nyt koskaan tajuavat asiaa samaan aikaan.”

Tällä kertaa Draco purskahti nauruun. ”Heistä nyt tietää jokainen. Se on ilmiselvää. Jopa minä huomaan kuinka he tappelevat kuin aviopari. Surullista. Niillä lapsilla tulee olemaan kamalin tukka –”

”Draco!” Harry kivahti, mutta Draco tiesi tämän silti naureskelevan mielessään kuvalle lapsijoukosta, joilla kaikilla oli tuuhea punainen hiuspehko. ”No entä sinä sitten? Eikö vanhalla kunnon Pansy Parkinsonilla ole mahdollisuuksia avioliiton ikuiseen autuuteen?”

Ajatus sai välittömästi Dracon vatsan vellomaan. ”Olenhan jo kertaalleen selittänyt sinulle, Potter, että kestin Pansyn teennäistä hymyä vain koska se piti isäni tyytyväisenä. Sitä paitsi mitä enemmän yritin päästä Pansysta eroon, sitä enemmän hän takertui. Minulla ei olisi sydäntä määrätä sitä mopsinaamaista niljaketta edes Vincentin vaivoiksi.”

”Et taida koskaan kertoa minulle kenen kanssa oikeasti haluaisit seurustella?”

Draco mulkaisi Harrya salaperäinen ilme kasvoillaan. ”Sanotaanko vaikka näin: Tylypahkassa ei ole sellaisia tyttöjä, joista olisin yhtään kiinnostunut.”

”No, ehkä Crabben voisi muuttaa tytöksi”, Harry totesi heti perään.

Draco melkein kompastui omiin jalkoihinsa ja pysähtyi. ”En osaa päättää tekeekö tuota ajatellessa mieli itkeä vai oksentaa.”

”No jos aiot oksentaa niin ole kiltti ja tähtää toiseen suuntaan.”

Draco mulkaisi häntä ja sanoi: ”Myötätuntosi on suorastaan tyrmistyttävää. Sitä paitsi jos Vince olisi tyttö, Gregory unohtaisi hetkessä Eleanorin ihan kokonaan.”

”Hmm, olenkin aina ollut sitä mieltä että ne kaksi ovat aika läheisiä”, Harry sanoi sen kummempia ajattelematta.

Draco yllättyi Harryn sanoessa sellaista ja kohotti kulmaansa. ”Tiedätkö, itse asiassa löysin heidät kerran pikkuruisesta komerosta nukkumasta yhdessä, ilman kaapuja.”

”Ihanko totta?” Harry kysyi epäuskoisena.

”Joo. Ja koko juttu oli muutenkin tosi outo. He olivat käyttäytyneet kummallisesti koko illan ja juoksivat yhtäkkiä yhdessä pois paikalta. Lopulta löysin heidät komerosta. Kesti ikuisuus saada heidät hereille, ja heidän kasvonsa olivat yltä päältä kakkukuorrutteessa.”

Hetkeksi Harryn kasvoille piirtyi täysi hämmästys, mutta seuraavaksi hän jo rojahti lähintä puuta vasten nauraen niin kovin, että kyyneleet valuivat silmistä. ”Ei voi… unohdin kokonaan … olisi pitänyt tajuta… hahaha!”

Draco seisoi vieressä ja tuijotti häntä, pohtien oliko Harry viimein tullut hulluksi. ”Öö, Harry?”

”Tuo on hauskin… en voi uskoa että he olivat edelleen… ha!”

”Voisitko ystävällisesti selittää tämän käsittämättömän hauskan vitsin, koska minulta on ilmeisesti mennyt jotain ohi”, Draco sanoi hieman kärsimättömyyttä äänessään.

Naurettuaan vielä hetken holtittomasti, Harry pakottautui hiljenemään, nojautui eteenpäin ja hilasi itsensä jaloilleen. ”Pitkä juttu”, hän sanoi nopeasti, edelleen hengästyneenä. Hän vilkaisi alaspäin kuin olisi nähnyt jotain silmäkulmastaan. ”Katso! Talvio!”

Dracolla kesti hetki tajuta, ettei kyseessä ollut mikään Harryn hämäystaktiikka; hän oli ihan oikeasti löytänyt kasvin. Dracon uteliaisuus Harryn naurukohtausta kohtaan oli nopeasti peittynyt riemun alle. Hän polvistui niin nopeasti kuin suinkin pystyi ja alkoi varovaisesti poimia pieniä sinisiä kukkia varsineen kaikkineen.


”Enää kaksi ainesosaa puuttuu”, Harry sanoi hiljaa, nykiessään pieniä kasveja maasta. ”Enää kaksi.” Hän katsoi Dracoa. ”Me tosiaan pystymme tähän, vai mitä?”

Draco vilkaisi Harrysta kädessään oleviin kukkiin ja sitten takaisin Harryyn. Kooten kasvoilleen mahdollisimman urhean hymyn, hän nyökkäsi. ”Joo, niin pystymme.”

Kun Draco otti taskustaan nenäliinan johon taittelisi talvion, hän vilkuili jatkuvasti Harrya. Tuntui hyvältä nähdä tämän taas nauravan. Tuo oli se Harry josta hän alkoi välittää todella paljon, ja se Harry joka hänen nyt tarvitsi nähdä.

Kun kukat olivat Dracon taskussa ja he molemmat taas jaloillaan, eteenpäin kävellen, Draco tuuppasi Harrya kepeästi olkapäällään. ”No, Potter, kerro mitä hemmettiä oikein teit Vincelle ja Gregorylle?”

”Öh…”

*********

Kun Harry oli saanut kerrottua monijuomaliemi-episodista, Dracoa huvitti niin kovasti että hän huomasi mielessään onnittelevansa Harrya tämän loistavasta suunnitelmasta. Tai tarkemmin sanottuna Grangerin loistavasta suunnitelmasta. Toki hän oli edelleen loukkaantunut siitä, että Harry Potterin oli onnistunut juonitella itsensä Luihuisen oleskeluhuoneeseen aivan hänen nenänsä edestä, mutta mielikuva Vincentistä ja Gregorystä lappamassa suuhunsa taikajuomalla terästettyjä herkkuja… se oli yksinkertaisesti liian mahtava.

”Sanoin heille aina että moinen ruokahalu koituisi vielä kohtaloksi”, Draco huudahti melodramaattisesti.

”Älähän nyt, emme me heitä myrkyttäneet.”

”No, se johtuu mitä luultavimmin siitä että Granger keitti liemen. Jos sinä tai Weasley olisitte tehneet sen…” Hän hiljeni merkitsevästi, ja sai siitä palkakseen hyväntahtoisen töytäisyn Harryn suunnalta. ”Hei, varovasti! Muistathan että nilkkani on murtunut?”

”Joo, tiedän”, Harry sanoi kepeästi. ”Miten voit?”

”Tuntuu kuin voisin tanssahdella velhovalssin tahtiin.” Harryn pilkallisen paheksuvan ilmeen nähdessään Draco pyöritti silmiään. ”Ei tunnu yhtään paremmalta sen puoleen kuin huonommaltakaan. Pärjään ainakin siihen saakka kunnes täytyy kiivetä seuraavalle kukkulalle.”

”Taidamme itse asiassa onnistua pysyttelemään jonkin aikaa tässä laaksossa”, Harry sanoi vetäessään sauvansa esiin. Hän loitsi nopeasti ”Suuntaa minut” ja nyökkäsi tyytyväisenä. ”Se kulkee suurimmilta osin etelään päin.”

”Hienoa… Harry, muistatko professori Verson sanoneen mitään siitä missä näitä tarvitsemiamme kasveja yleensä kasvaa?”

”Ei hajuakaan.” Harry astui kaatuneen puun yli ja tarjosi kättään auttaakseen Dracoa. ”Eikös mistelinoksia yleensä kasva suurissa puissa? Niitä on täällä joka puolella, joten se pitää vain löytää. Mutta minulla ei ole aavistustakaan millaisesta paikasta marjakuusen löytäisi.”

Draco inahti siirtäessään painonsa kipeälle nilkalleen ja huokaisi sitten helpotuksesta saadessaan molemmat jalkansa sekä keppinsä takaisin maahan. ”Sitten täällä on kyllä paljon puita joissa saattaakasvaa mistelinoksa… Mutta olen nähnyt marjakuusien kasvavan pelkästään vanhoilla hautausmailla. Sellaisia oli ennen muutama myös Malfoyn kartanon mailla, mutta äiti poistatti ne.”

”Ai”, Harry sanoi poissaolevasti. ”Miksiköhän.”

”Ei hajuakaan. Hän taisi sanoa, ettei pitänyt niiden erittämästä taikuudesta. Ehkä ne muistuttivat häntä kuolemasta. Sellainen ei ole kovin mukavaa joka kerta kun haluaa mennä kävelylle puutarhaan.”

”Voldemortin sauva on valmistettu marjakuusesta.”

Draco kohotti kulmaansa. ”Miten ihmeessä olet törmännyt tuollaiseen tiedonmuruun?”

Harry vain kohautti olkiaan ja Draco tulkitsi sen vihjeenä siitä, ettei Harry liiemmin halunnut kertoa yksityiskohtia. Hetken kuluttua Harry sanoi: ”Hänen sauvassaan tosin on sama ydin kuin minunkin. Sulka samalta feenikslinnulta. Mutta minun sauvani on tehty piikkipaatsamasta.”

”Vai piikkipaatsamasta?” Draco pohdiskeli ääneen tietoa sulatellen. ”Sepä vasta mielenkiintoista symboliikkaa. Täytyy tutkiskella asiaa jahka pääsemme takaisin kotiin.”

”Miten niin mielenkiintoista?”

”No, mielenkiintoista koska marjakuusta pidetään yleisesti kuoleman puuna, kun taas piikkipaatsamassa on vahvaa suojaavaa taikuutta. En tiedä asiasta paljoakaan, mutta kuten sanoin, tutkin jutun sitten kun pääsemme kotiin.”

”Kotiin… Tylypahkaanko?”

Draco tunsi vatsansa välittömästi hypähtävän. ”Tiedät mitä tarkoitan. Joo, Tylypahkaan.”

Harry nyökkäsi myötätuntoisena. ”Draco, luuletko että menet enää koskaan takaisin kotiin?”

Kysymys tuli niin yllättäen, että Draco alkoi jo vastata ennen kuin edes tajusi mitä häneltä kysyttiin. ”No, minä – ai.” Hän yritti mulkaista Harrya, mutta onnistui pelkästään kurtistamaan kulmiaan nyrpeästi. ”Osa minusta haluaa sitä epätoivoisesti, kun taas toinen osa on liian peloissaan. Ehkä jonain päivänä… jos Tiedät – ei, kun Tiedät-kai-kuka on poissa, voin mennä takaisin.”

Harry nyökkäsi synkkänä. ”No, siinä tapauksessa minun täytyy lyödä hänet, vai mitä?”

Draco kurtisti kulmiaan. ”Tuo nyt ei ole ihan sellainen syy jota olettaisin sinun käyttävän motivaationa hänen päihittämisessään.”

”Onhan se ihan yhtä hyvä syy kuin mikä tahansa muukin?”

”Eipä oikeastaan.”

”No mikä sitten muka on hyvä syy?” Harry sanoi vihaisesti. ”Minun täytyy päihittää hänet, koska se typerä ennustus niin sanoo, ja haluan päihittää hänet lukemattomista syistä, joten mikäpäs siinä yksi uusi syy lisätessä?”

”No kun asian ilmaisee noin… okei. Kunhan varmistat että minun syyni on listan kärjessä, koska minähän tulen aina ensimmäisenä, eikö vain?”

”Ehdottomasti”, Harry sanoi täysin vakavalla äänellä, mutta kurottikin sitten yhtäkkiä taputtamaan kevyesti mutta erittäin holhoavasti Dracon päälakea.

”Lopeta!” Draco tiuskahti, lätkäisten Harryn käden pois kuin surisevan mäkäräisen.

”Toki”, Harry sanoi, mutta hetkeä myöhemmin pörrötti jo perusteellisesti Dracon hiuksia.

”Merlin! Älä!” Draco kiljui muka kauhuissaan. ”Tee mitä tahansa kunhan jätät hiukset rauhaan! Teet minusta selvää! Aaaah!” Hän tönäisi Harrya ja suoristi kovalla tohinalla hiuksiaan niin hyvin kuin pystyi.

Harry nauroi hänelle sydämellisesti. ”Älähän nyt, Draco. Tiedäthän että sotkuiset hiukset ovat uusinta muotia. Siinä on sitä tyttöjen rakastamaa vimmaa. Voisit ehkä myös värjätä hiuksesi mustiksi.”

Draco käänsi päänsä ja kieltäytyi kohtaamasta Harryn huvittunutta katsetta. ”Suoranainen muodin itsemurha”, hän mutisi itsekseen. ”En käsitä miten sinun edes annetaan kulkea ihmisten ilmoilla tuollainen moppi päässä. Ja kehtaatkin ehdottaa että koskaan muokkaisin upeita tavaramerkkikutrejani mistään hinnasta –”

Hänet keskeytti katkeavan oksan napsahdus ja terävä, yllättynyt huuto.

”Harry!” Draco käännähti ympäri ja katsahti paikkaa, jossa Harry oli hetki sitten seisonut, mutta jossa ei enää näkynyt ketään. Sitten kuului voihkaisu. ”Harry?”

”Täällä alhaalla… tätä minä juuri kaipasinkin… toinen hemmetin kolo keskellä maata. Auts, pyllyparkani.”

Draco otti askelen eteenpäin ja katsoi alas, hämmentyneenä siitä ettei ollut huomannut koloa aikaisemmin. Harry istui leveässä, noin kuusi jalkaa syvässä neliskulmaisessa kuopassa, jossa kasvoi niin paljon köynnöksiä ja kasveja, että se sulautui maisemaan miltei täydellisesti.

”Nämä taitavat olla jonkun vanhan talon perustukset”, Harry sanoi, nousten kankeasti jaloilleen ja hangaten takamustaan. ”Ai, tuo sattui. Ehkä nyt opin katsomaan minne astun. Mutta katsopa, täältä köynnösten alta erottuu kiviä. Ihan kuin tässä olisi ollut mökki joskus aikoja sitten.”

”Joo. Oletko kunnossa?”

”Kunnossa ollaan”, Harry sanoi poissaolevasti, edelleen takalistoaan hangaten ja ympärilleen katsellen. ”Jää varmaan ikävä mustelma, mutta ei mitään sen pahempaa. Kasvit pehmensivät pudotusta. Miksiköhän tällaisessa paikassa on mökin jäänteet?”

”Ei aavistustakaan”, Draco vastasi. Hän kohotti katseensa ja silmäili ympärilleen. Ensin hän ei nähnyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa, mutta kun katseli tarkemmin… ”Vähän matkan päässä tuolla suunnalla on kiviseinä”, hän sanoi osoittaen olkansa yli. ”Ja saatan olla väärässä, mutta luulen että tuolla hieman edessäpäin ovat toisetkin perustukset.”

”Ihanaa”, Harry sanoi, mutta hänen äänensävystään kuuli, ettei häntä tosiasiassa kiinnostanut. ”Asutusta. Juuri sitähän me etsimmekin. Harmi vain että olemme, no, muutaman sata vuotta myöhässä.”

”Tämä saattaisi kyllä itse asiassa olla merkki siitä että lähestymme Tylypahkaa. Sehän on ikivanha linna… tiedän että sen lähistöllä oli ennen kyliä.”

Harry vaikutti pohtivan asiaa. ”Ehkä olet oikeassa. Mutta aivan ensiksi minun täytyy päästä pois tästä hemmetin kuopasta.” Hän käveli kuopan reunalle häntä ylhäältä katselevan Dracon alapuolelle.

Draco virnisti hänelle hellästi. ”Sinulla taitaa olla tapana oppia asiat kantapään kautta, vai kuinka?”

Harry mulkaisi häntä. ”Voisitko nyt vain tukkia turpasi ja auttaa minut ylös?”

Draco nauroi ja kurotti kädellään kuoppaan. Hetkeä myöhemmin, pienen ponnistelun seurauksena hänen oli onnistunut vetää Harrya sen verran ylöspäin, että tämän onnistui kiivetä perustuksen sammaleisia kiviä pitkin ylös. ”Muistan jopa nähneeni ikivanhan kartan Tylypahkaa ympäröivistä alueista”, Draco sanoi Harryn puistellessa multaa vaatteistaan. ”Se oli isäni kirjastossa. Siinä näkyi pieni jästikylä pohjoiskoilisessa, noin kolmenkymmenen mailin päässä Tylypahkasta, ja tämä saattaisi olla se. Joten nyt meillä on edes aavistus siitä missä ehkä olemme.”

”Mitä tälle paikalle oikein tapahtuu? Selvästikään täällä ei asu enää jästejä.”

”No, tässä osassa Skotlantia oli ennen jästejä, mutta vuonna 1793 he alkoivat tulla aivan liian lähelle Tylypahkaa metsästyspartioineen. Niinkin lähelle että olisivat saattaneet läpäistä linnaa ympäröivät illuusiot, etenkin jos heidän joukossaan olisi sattunut olemaan tietämätön jästisyntyinen noita- tai velholapsi – etkö ole koskaan lukenut ’Tylypahkan historiaa’?”

Harry voihkaisi. ”Älä nyt sinäkin!”

”Mitä?”

”Ei mitään. Jatka vain. Mitä olit sanomassa?”

Draco päätti olla välittämättä Harryn oudosta käytöksestä. ”Hetkessä koko kylä oli siirretty toiseen paikkaan ja jästien muistot muunneltu, ja illuusiot ja jästinkarkoitusloitsut oli korvattu kokonaan uusilla ja vahvemmilla.”

”Sellainen ei jotenkin tunnu oikein reilulta”, Harry sanoi hitunen uhmaa äänessään. ”Siirtää nyt kokonainen kylä ilman asukkaiden suostumusta.” Hän lähti taas kävelemään eteenpäin, vaikkakin hieman kankeasti.

Draco pudisti itsekseen päätään ja lähti kiireesti nilkuttamaan Harryn perään kunnes saavutti tämän. ”Miksei? Jästeillä ei ollut asiasta hajuakaan, ja me estimme heitä sekaantumasta asioihimme. Haluaisitko sinä sitten että aseistettu jästien metsästysjoukko ilmestyisi yhtäkkiä Tylypahkan etuoville?”

Harry avasi suunsa, mutta hänen tyytymättömän ilmeensä perusteella oli selvää, ettei hän ollut keksinyt mitään itselleen mieluista vastattavaa. ”En vain tykkää siitä ajatuksesta että ihmisiä häädetään kotoaan. Varmasti olisi ollut olemassa jokin parempikin keino.”

Draco katsoi Harrya kärsivällinen mutta holhoava ilme kasvoillaan. ”Kun keksit yhdenkin, kerro toki. Jos jästit olisivat jääneet paikalle, he olisivat ehkä laajentaneet asuinaluettaan Tylyahoon saakka. Oli parempi saada heidät ajoissa pois tieltä ja istuttaa heidän mieliinsä illuusio siitä että koko alue oli huono ja asuinkelvoton. Pystytkö kuvittelemaan kokonaisen jästikaupungin suurine teineen Tylypahkan vierustalle? Jästit kävelemässä vahingossa Tylyahoon? Tai jonkun jästisyntyisen tietämättömän velhon johdattamassa jästiystävänsä suoraa huispauskentälle kesken pelin? Ongelmia olisi loputtomasti, ja varmasti tajuat sen. Siihen on syynsä että jästit täytyy pitää erillään velhomaailmasta.”

Harry mutisi jotain hiljaa.

Hymyä pidätellen Draco kohotti kulmaansa. ”Oh? Voisitko toistaa?”

”Sanoin että olet oikeassa”, Harry tiuskaisi. Hän katseli maassa jälleen näkyviä hylättyjä perustuksia heidän kävellessään eteenpäin. ”Toivoisin vain että olisi jokin parempi keino.”

”Harry, niin kauan kuin ihmisten välillä on eroavaisuuksia, kyseiset ryhmät on syytä pitää erillään.”

Harryn pää ampaisi pystyyn, silmät roihuten. ”Ai niinkö?”

”No siinä nyt vain on järkeä. Ja syitä on lukuisia. Harry hei… etkös sinä juuri äsken myöntänyt että jästien erottaminen velhomaailmasta on hyvä idea?”

Harry ei hetkahtanut. ”Ymmärrän kyllä miksi jästiyhteisön eläminen Tylypahkan vieressä saattaisi aiheuttaa ongelmia, mutta nyt kun sanoit asian tuolla tavalla… tiedätkö mitä rasismi on?”

”Häh?” Draco kallisti päätään aidosti ymmällään.

Harry irvisti synkkänä. ”Okei, ajattele asiaa vaikkapa näin… onko Blaise Zabini ystäväsi?”

”Joo, toki… tai ainakin oli, aivan kuten kaikki muutkin ikäiseni luihuiset. Ja miksei olisi? Kunnollinen, puhdasverinen velho, perheestä joka on täynnä vahvoja noitia ja velhoja.”

”Toisin sanoen sillä ei siis ole mitään merkitystä minkä värinen hänen ihonsa on, vai kuinka?”

Jos jotakin niin Draco vain hämmentyi entisestään. ”Miksi minä siitä välittäisin? Ei ulkokuorella ole väliä. Hän on tummaihoinen, mutta entä sitten? Kyse on siitä mitä suonissa virtaa, ei siitä minkä värinen on ulkoapäin.”

”Siis jos veri on samanlaista, ihmisetkin ovat samanarvoisia, niinkö?”

”Juuri niin”, Draco vastasi yrittäen kuulostaa varmalta asiastaan, mutta jokin Harryn äänensävyssä sai hänet varpailleen. Ennen kuin hän ehti sanoa mitään muuta, Harry oli napannut hänen tikarinsa. ”Harry, mitä –”

”Minähän olen puoliverinen, eikö totta?”

”No, jos tarkkoja ollaan niin joo, niin kai –”

”Ja sinä taas puhdasverinen.”

”Totta kai, mutta mitä –”

”Joten veremme on erilaista, niinkö?”

Draco arvasi Harryn aikomukset sekunnin murto-osaa ennen kuin tämä toteutti ne. ”Harry, odota!”

Yhdessä tikarin välähdyksestä kirkkaan punainen juova pulpahti esiin Harryn vasemmasta kämmenestä. Hetken Draco pelkäsi että Harry aikoisi viiltää häntäkin tikarilla, mutta tämä ojensikin tikarin hänelle kahva edellä. ”Sinun vuorosi”, hän sanoi tuimasti. ”Todista että puhdasveristen veri on jotenkin erilaista.”

Painostettuna Draco viilsi terällä käteensä, eikä edes irvistänyt niin tehdessään, vaikka oman veren näkeminen saikin hänen vatsansa muljahtamaan hieman. Hän ei ehtinyt tuijottaa haavaa kauaakaan ennen kuin Harryn terve käsi nappasi häntä tiukasti ranteesta ja piti paikoillaan. Hän veti heidän viilletyt kätensä vieretysten. Kaksi kirkkaanpunaista viiltoa kulki vieretysten, kimmeltäen iltapäivän valossa. Ne olivat kaikin tavoin samanlaisia: muodoltaan, värisävyltään ja tavalta, jolla verenpunainen neste valui hitaasti heidän kämmenilleen.

”No, en tiedä sinusta”, Harry sanoi ääni paksuna sarkasmista. ”mutta minusta ne molemmat näyttävät tavalliselta vereltä. Ja tässäpä sinulle tietoisku, Draco: jästien veri näyttää aivan samanlaiselta. Ja minkä ihmeen siunauksen tai kirouksen vuoksi niin sanotut ’puhdasveriset’ sitten saavatkin surkkilapsia, tai jästit synnyttävät toisinaan velholapsia, ei sillä ainakaan ole mitään tekemistä itse veren kanssa. Ehkä taialla on oma tahto. Mistä sen tietää miksi joillain ihmisillä on taikavoimia ja toisilla taas ei? Jos heräisit huomenaamulla etkä enää pystyisi yhteenkään loitsuun, tekisikö se sinusta yhtään huonomman ihmisen?”

Sanatulvan jähmettämänä Draco takelteli ulos ensimmäisen vastauksen joka mieleen tuli. ”Isä… Isäni mielestä kyllä. Hän hylkäisi minut.”

Harryn tiukka ilme suli hetkeksi. ”Minä en, tiedäthän sen.” Sitten hänen katseensa muuttui taas vihaiseksi. ”Ja tiedät jo mitä muutenkin ajattelen isästäsi. Mutta entä jos olisit syntynyt jästivanhemmille? Sehän on pelkkää tuuripeliä. Olisit syntynyt jästivanhemmille, mutta sinulla olisi taikavoimia… etkö muka haluaisi oppia käyttämään taitojasi?

”Minä…” jokainen typerä veruke joka hänen mieleensä tuli hiljeni Harryn katseen voimasta. Draco huokaisi. ”Selvä sitten, joo, haluaisin. Tajusin kyllä, Potter. Sinä voitit.” Draco vetäisi kätensä irti ja kallisti sitä niin että verta tipahteli nurmikolle. ”Sinä voitat aina”, hän lisäsi happamena.

”Enhän. Myönsin jo että on fiksua pitää jästit erillään velhomaailman syövereistä, mutta… noin yleisesti ottaen, kaikkihan me olemme loppujen lopuksi vain ihmisiä, eikö vain?”

”Niin kai”, Draco mutisi. ”En kyllä siltikään tykkää jästeistä.”

Harry pudisteli päätään. ”Ehkä vielä jonain päivänä.” Hän kohotti vahingoittunutta kättään ja näytti yhtäkkiä hieman nololta. ”Viitsisitkö… öö… parantaa tämän? Olet hyvä hoitamaan viiltoja ja naarmuja, jos oikein muistan.”

Draco huokaisi syvään ja pakottautui rentoutumaan hieman. Hän veti sauvansa esiin, tähtäsi sillä Harryn kättä, ja hetkessä haava oli parantunut jälkiä jättämättä. Tuskin kuiskausta kuuluvammin hän loitsi saman taian omaankin käteensä ja taikoi sitten vielä pois ylivuotaneen veren. Draco katseli pitkään kämmentään; se oli täysin sileä, ei jälkeäkään minkäänlaisesta arvesta. Hän mietti millaista oli jästeillä, joiden täytyi odottaa tuollaistenkin haavojen parantuvan luonnollista vauhtia, ja kuinka kauan siihen oikein kului. Päivä? Enemmänkin? Draco ei tiennyt. Hän ei ollut koskaan elänyt ilman taikavoimia. Yhtäkkiä tuntui pelottavalta ajatella kuinka suuresti ne olivat osa hänen elämäänsä.

Hänen ajatuksensa keskeytyivät Harryn lähtiessä taas astelemaan eteenpäin. Draco käveli hänen mukanaan ja tunsi niin tehdessään joka askeleella nilkassaan tutun vihlaisun, mikä muistutti häntä jälleen kerran sitä kuinka tottunut hän oli siihen, että kaiken sai taian avulla heti parannetuksi. Kuinka monesti hänelle olikaan kerrottu, ettei taika pystynyt korjaamaan kaikkea? Melkoisen monesti, hän pohti, mutta niin sanoivat yleensä opettajat – ihmiset, jotka halusivat hänen työskentelevän itse asioiden eteen. Hänen isänsä taas oli aina sanonut taian ja vallan olevan ratkaisu kaikkiin elämän ongelmiin. Draco irvisti ajatukselle. Jälleen kerran hänen isänsä oli jossain asiassa väärässä. Hän inhosi tällaisia ajatuksia. Toivoen saavansa mietteensä muualle hän vilkaisi vieressään kävelevää Harrya, joka katseli kulkiessaan suoraan eteenpäin, kasvot kuoleman vakavina.

”Draco, tiesitkö että jästeillä oli tapana tappaa ja orjuuttaa toisiaan niinkin pienistä syistä kuin erilainen ihonväri? Ja uskonto? Kokonainen rotu saattoi tuollaisten asioiden vuoksi pitää itseään muita parempana.”

Se kyllä sai hetkessä hänen ajatuksensa muualle. ”Mitä? Nyt kyllä vitsailet.”

”En. Ja tuollaista tapahtuu edelleen.”

Draco tuhahti jutun silkalle typeryydelle. ”Millainen tekosyy tuollaisilla raakalaisilla sitten oli toimilleen?”

Harry katsoi häntä silkkaa vastenmielisyyttä huokuen. ”Onko sillä muka väliä? Nehän olivat pelkkiä jästejä, vai mitä?

”Harry, voisitko nyt vain päästä asiaan? Olen varma että jopa jästeillä on jokin syy tai perustelu tuollaiselle paskalle, oli se sitten kuinka säälittävä hyvänsä.”

”No toki. Ne perussyyt, tiedäthän? Se kuinka ihmiset joilla oli erivärinen iho tai erilainen uskonto olivat syntyjään erilaisia ja sen vuoksi alempiarvoisia. Jos kansat ja kulttuurit olivat erilaisia, ne oli pidettävä mahdollisimman kaukana toisistaan, tai alistettava silloin kun se sopi kuvaan, tai jopa orjuutettava tai tapettava kun se tuotti jotain etua voimakkaammalle osapuolelle.”

”Noinhan… noinhan… voi hitto. Noinhan minäkin periaatteessa sanoin hetki sitten, eikö?”

Harry nyökkäsi eikä vieläkään katsonut Dracoa kohti. ”Ihan muutama vuosikymmen sitten miljoonia ihmisiä kuoli nimenomaan ’puhdasverisyyden’ nimissä. Ja kyseessä olivat jästit, jotka tarkoittivat toisia jästejä, tappoivat toisia jästejä. Yli yksitoistamiljoonaa ihmistä kuoli. Täysin ilman hyvää syytä.”

”Odotas hetki… muutama vuosikymmen sitten…” Draco sanoi hitaasti. ”Joku Hister niminen kaheli, eikö totta?”

”Hitler. Mutta joo.”

Draco meni tunnottomaksi, tuntui kuin hänen suonissaan olisi yhtäkkiä alkanut virrata jäinen vesi. ”Isäni kertoi siitä minulle. Hän… hän sanoi että Grindelwald oli alkanut työskennellä jonkun Keski-Euroopan jästijohtajan kanssa, käytti jästejä jästien tuhoamiseen… mutta isä sanoi, ettei se suunnitelma koskaan edennyt kovin pitkälle.” Hän nieli kurkkuunsa nousseen palan. ”En tiennyt… että niin moni… yksitoistamiljoonaa?”

Hän katsahti Harryyn, jolla ei näyttänyt menevän sen paremmin. Itse asiassa Harry selvästi vihersi. ”Oliko… holokaustin takana velho?”

Draco saattoi vain nyökätä.

Harry näytti siltä kuin purskahtaisi kohta itkuun. Tai oksentaisi. Tai ehkä molempia. Hän nielaisi, ja totesi sitten kuulostaen siltä kuin ei saisi tarpeeksi ilmaa keuhkoihinsa: ”Meidän pitää jatkaa matkaa. Meidän täytyy päästä kotiin.”

”Niin.”

”Muistan Professori Binnsin sanoneen taikuuden historiassa… ainoa asia jonka oikeasti muistan niiltä tunneilta… suurimmilta osin koska kuulin Voldemortin nimen ja heräsin siihen… että Voldemort on pahempi kuin Grindelwald. Jos jokin on vielä pahempaa kuin yli yhdentoistamiljoonan ihmisen kuoleman aiheuttaminen ja maailman suurimman sodan aiheuttaminen… Draco emme saa antaa hänen voittaa. Jestas… meidän täytyy pysäyttää hänet.”

Draco ei ollut koskaan aiemmin kuullut Harryn puhuvan yhtä kiihkoissaan. Aivan kuin taistelun mittasuhteet olisivat juuri kasvaneet aivan uudelle asteikolle. Edes Draco ei voinut olla välittämättä siitä. Hän ei ollut koskaan kunnolla tajunnut millainen verilöyly kaikesta voisi vielä syntyä.Yksitoistamiljoonaa. Hän henkilökohtaisesti ei ollut koskaan halunnut muuta kuin pitää kuraveriset poissa Tylypahkasta, ja estää heitä päihittämästä itseään. Hän ei ollut koskaan kunnolla tajunnut kuinka vakavasta asiasta tässä oli kyse. Kun hän ajatteli niin suurta verilöylyä, kyseessä olevan veren puhtaus ei enää vaikuttanut yhtään niin tärkeältä. Draco lujitti päätöstään. ”Niin me pysäytämmekin, Harry. Niin me pysäytämmekin.”

*********

He kulkivat hiljaisuuden vallitessa kylän läpi. Silloin tällöin he näkivät jäänteitä vanhoista teistä, joihin kuului myös muutama mukulakivikatu, joita aika ja luonto eivät olleet täysin tuhonneet. He kulkivat yhtä sellaista pitkin kaupungin läpi. Suurin osa pelloista oli jo kauan sitten muuttunut metsiksi, mutta ne pystyi edelleen erottamaan maassa risteilevien kiviaitojen perusteella. Kaivojen jäänteitä näkyi edelleen siellä täällä, mutta ne olivat täynnä kuolleita lehtiä ja tiheää kasvillisuutta. Ja totta kai siellä täällä näkyi vanhojen talojen ja mökkien perustuksia. Mitään muuta ei ollut jäljellä. Illan pimenevissä varjoissa paikka näytti kuolleelta; kaupungin kuivuneelta luurangolta. Heidän hetki sitten käymänsä keskustelun jäljiltä se karmi Dracon selkäpiitä.

”Olen tosi iloinen kun pääsemme täältä pois”, Draco sanoi sekä itselleen että Harrylle. ”Täällä on hiukan aavemainen tunnelma.”

”Tiedän mitä tarkoitat”, Harry sanoi tuskin kuiskausta kuuluvammin.

”Ihan kuin olisi hautausmaalla.”

Harryn kurkusta karkasi äännähdys, mutta hän ei sanonut mitään. Draco irvisti ja laski katseensa, päättäen pitää sen jalkojensa juuressa, mikä tuntui paremmalta kuin ympäristön katselu. Pelkkä kuolleen kylän hiljaisuuskin oli kuitenkin painostava, eikä Harry auttanut asiaa. Heidän täytyi päästä pois vanhasta kylästä, takaisin normaaliin metsään, jatkaakseen etsintöjään. Ennen sitä Draco ei kykenisi ravistamaan yltään tunnetta siitä, että muinaiset jästiasutuksen jäänteet olivat ikivanhoja hautakiviä, jotka osoittivat menneisyyden haamujen olinpaikkoja.

”Samperi”, Harry henkäisi.

Dracon pää napahti ylöspäin. ”Mitä?” Hän katsoi hermostuneena ympärilleen hämärät pelot kummituskylästä vatsansa pohjalle jähmettyen. Mikään ei kuitenkaan vaikuttanut kummalliselta; ainakaan välitöntä uhkaa ei näkynyt. Hän vilkaisi Harryyn. ”Harry?”

Harry tuijotti suoraa eteenpäin, silmät suurina, näyttäen siltä kuin olisi juuri nähnyt itsensä Voldemortin. Hän ei sanonut sanaakaan, vaan osoitti sormellaan jotakin kohti. Draco katsoi hänen osoittamaansa suuntaan. Ensin hän ei nähnyt mitään. Sitten Draco erotti vanhalle hautakivelle tyypillisen kaaren. He olivat jästien hautausmaalla. Ja hautausmaan laidoilla kasvoi –

”Marjakuusia!” Draco huudahti. Unohtaen kaiken muun hän kiirehti eteenpäin niin nopeasti kuin nilkka suinkin salli. Hän saavutti nopeasti hautausmaan laidan ja meni suoraa lähimmän puun luo. Puut olivat suuria ja ällöttävän umpeenkasvaneita, mutta lajista ei voinut erehtyä. Draco oli juuri vetämässä tikaria vyöltään katkaistakseen oksan, kun huomasi Harryn puuttuvan. Hän vilkaisi olkansa yli. ”Harry?”

Harry seisoi edelleen polulla, näyttäen kalpealta, melkein jopa ahdistuneelta. Hän ei ollut liikahtanutkaan paikalta josta oli osoittanut hautausmaata.

”Harry, tuletko sinä?”

Harry nyökkäsi jäykästi ja lähti kävelemään Dracoa kohti. Helpottuneena siitä että Harry oli päässyt yli siitä mikä häntä sitten vaivasikaan, Draco kääntyi takaisin leikkaamaan irti jänteikästä oksaa. Ehkä Harry vain oli tyrmistynyt siitä että toiseksi viimeinen ainesosa oli löytynyt niin yhtäkkiä. Se oli yllättävää, mutta ei todellakaan mitään mistä kannatti järkyttyä.

Kuolleiden lehtien rapina hänen takaansa vahvisti sen, että Harry oli tulossa. Muutamaa sekuntia myöhemmin Draco kuitenkin kuuli vaimean henkäisyn. Hän päästi irti oksasta, kääntyi ja kohtasi erittäin hämmentävän näyn.

Harry nojasi raskaasti hautakiveen, selkä Dracoon päin. Hänen olkansa nousivat ja laskivat nopeiden ja pinnallisten hengenvetojen tahtiin, ja näytti siltä että hänen polvensa olivat pettämäisillään.

Unohtaen marjakuusen oksan aivan täysin, Draco kompuroi Harryn luokse. Hän oli nappaamaisillaan Harrya olkapäästä, mutta pysäytti itsensä. Hän puri hetken huultaan, harkiten. ”Harry?”

Harry pudisti päätään.

Dracon huoli kasvoi sen verran suureksi että hän unohti hienovaraisuuden ja käveli hautakiven taakse niin, että näki Harryn kasvot. Ne olivat edelleen kalpeat, eikä hänen katseensa kohdistunut mihinkään aivan kuin hän olisi katsellut jotakin kaukaista, tai, Draco epäili, kauan sitten tapahtunutta.

”Mitä nyt, Harry?”

”Minä… mainitsin siitä sinulle joskus”, Harry sanoi hengästyneenä. ”Vaikken kovin yksityiskohtaisesti. Se ei ole ihan niitä juttuja joista koskaan haluaisin puhua.”

”En tiedä mistä puhut. Mitä sinä olet minulle maininnut?”

”Sanoinhan etten halua puhua siitä.” Hän kuulosti entistä kiihtyneemmältä.

”Kerro minulle?” Draco sanoi niin lempeästi kuin pystyi. ”Ole kiltti?”

Harry pudisti taas päätään. ”Haluan vain päästä pois täältä. Ota marjakuusi niin häivytään. Minun ihan tosissaan täytyy päästä pois täältä.”

Tuntien olonsa levottomaksi Harryn vankkumattoman hiljaisuuden vuoksi, sekä oman uteliaisuutensa että Harryn itsensä takia, Draco alkoi perääntyä, mutta epäröi sitten. ”Harry –”

”Draco, ole kiltti. MENNÄÄN NYT!”

”Okei, tulen ihan heti!” Draco vastasi, yrittäen välttää riitaa. ”Odota vain kunhan ensin irrotan tuon oksan. Siinä menee vain hetki.”

Harry nyökkäsi ja seisoi paikoillaan, vaikka hänen koko asentonsa kieli selvästi kuinka paljon hän vain halusi pyrähtää pakoon. Draco kurtisti näylle kulmiaan, mutta kääntyi puuta kohti ja irrotti oksan loppuun sanaakaan sanomatta. Lopulta, oksa tungettuna tiiviisti säkkiin, hän seurasi Harrya pois hautausmaalta kohti illan pimeneviä varjoja.

*********

Kun teltta oli saatu pystytettyä ja illallinen syötyä, he saattoivat vain käydä nukkumaan. Oli kuitenkin selvää, ettei kumpikaan heistä, varsinkaan Harry, saisi unta kovin äkkiä. Hän oli tuskin koskenutkaan leipäänsä; vasta pitkän suostuttelun jälkeen Draco oli saanut hänet syömään yhtään mitään. Harry oli toistuvasti poiminut käteensä risuja ja katkonut niitä pieniksi paloiksi, kunnes Draco lopulta vaati häntä lopettamaan moisen raivostuttavan käytöksen. Harry heitti noin vain sivuun sillä hetkellä tuhoamansa oksan ja veti esiin sauvansa. Draco katseli kymmenisen minuuttia kuinka Harry tuijotteli matalan nuotion purppuraisia liekkejä väännellen samalla sauvansa kahvaa sormissaan.

”Ajattelitko kirota minut?” Draco kysyi surumielisesti.

”Häh?” Harry kohotti katseensa ja räpäytti silmiään kuin vastaheränneenä.

Eclipse 15. luku (3/3)

Draco tuhahti huvittuneena ja nykäisi maasta ruohotupon. Hän alkoi heitellä ruohonkorsia yksi kerrallaan nuotioon. Jokaisen korren kohdalla tuli muuttui hetkeksi tummanpurppurasta tummanvihreäksi ja taas takaisin. ”Yritin vain saada huomiosi.”

”Ai. No olisit voinut vain sanoa että ’hei, Harry, voitaisiinko jutella?’”

Draco hymyili väsyneesti ja vaihtoi asentoaan. ”Joo, mutta tuo oli paljon hauskempaa. Ajattelitko jossain vaiheessa kertoa miksi taikasauvasi on ojossa ihan kuin odottaisit taistelun alkavan hetkellä millä hyvänsä?”

Harry kohautti innottomasti olkiaan. ”Kunhan vain pidän sitä kädessä.”

”Vai niin”, Draco sanoi, kuulostaen tahallaan siltä kuin ei olisi oikein vakuuttunut.

Harry ei sanonut mitään, ja lopulta Draco päätti että olisi yksinkertaisesti helpointa käydä suoraan asiaan. ”No, ajattelitko kertoa minulle mitä siellä oikein tapahtui?”

”Missä?” Harry kysyi puolustelevasti.

Hänen äänensävystään kävi heti selväksi, että hän tiesi tasan tarkkaan mistä Draco puhui, mikä pelkästään ärsytti Dracoa entisestään. ”Älä pakota minua vääntämään rautalangasta. Hautausmaalla. Se pienoinen romahduksesi. Mitä siinä oikein oli kyse?”

”Olen jo kertonut sen verran kuin haluan.”

”Et kertonut yhtään mitään!”

Harry kurtisti kulmiaan. ”Kerroinhan, silloin kun olimme vielä tyrmissä… siitä arvesta käsivarressani. Siitä jonka Matohäntä aiheutti ottaessaan vertani… Voldemortin uudelleensyntymää varten.”

Se sai Dracon entistä hämmentyneemmäksi. ”Mutta miksi se sinua nyt häiritsee?”

Harry pysyi pitkään vaiti. ”Se tapahtui hautausmaalla”, hän sanoi lopulta. ”Juuri sellaisella kuin se tämänpäiväinen – vanhalla ja rehahtaneella, täynnä säänkuluttamia hautakiviä ja marjakuusia. Se… sai oloni todella epämukavaksi.”

Ymmärrys iski Dracoon. ”Oh.”

”En voi uskoa että se tosiaan häiritsi minua niin paljon.”

”Se on ihan ymmärrettävää”, Draco sanoi. ”Sitä paitsi olit ennestäänkin väsynyt ja stressaantunut… asiat vaivaavat sinua entistä herkemmin nyt. Ei siinä mitään.”

”Kylläpäs. Siitä on jo yli vuosi. Ei sen enää pitäisi vaivata.” Harry pudisti päätään kuin yrittäisi puhdistaa ajatuksiaan ja vaipui taas hiljaisuuteen.

Draco katseli surullisena Harrya, pohtien pitäisikö hänen antaa Harryn pysytellä hiljaisuudessaan vai yrittää kaivaa hänestä esiin lisää tietoa. Hän valitsi kultaisen keskitien. ”Jos haluat kertoa siitä niin kuuntelen kyllä.”

Pitkään Harry näytti kovasti samalta kuin yrittäessään vastustaa komennuskirousta. Lopulta hän Dracoon katsomatta puhkesi puhumaan.

”Porttiaivan vei minut ja Cedricin keskelle vanhaa hautausmaata, ja yhtäkkiä arpeeni alkoi sattua pahemmin kuin koskaan. En nähnyt eteeni, en pystynyt tekemään juuri mitään. Silloin Matohäntä tappoi Cedricin. Sitten hän… hän...” Harry hiljeni.

Harryn ääni oli tuskaa täynnä; jokainen sana kuulosti silti kuin se olisi väkisin kiskottu ulos hänestä, mutta Draco halusi kuulla lopun aivan yhtä kiihkeästi kuin hän tiesi Harrynkin haluavan saada sen sanottua. ”Mitä tapahtui, Harry?”

”Sattui niin paljon etten pystynyt ajattelemaan selvästi. En edes yrittänyt pyristellä vastaan kun Matohäntä raahasi minut yhden hautakiven luo ja sitoi siihen. Hän suukapuloi minut – en pystynyt edes huutamaan, vaikkei siitä mitään hyötyä olisi ollutkaan. Sitten… hän pystytti noidankattilan ja aloitti jonkin rituaalin. Otti luunjäänteitä Voldemortin isän haudasta. Sitten Matohäntä… hyi, kuvottavaa… hän leikkasi irti oman kätensä. Suljin silmäni, mutta tiesin silti mitä tapahtui. Hän huusi sen tehdessään. Ja tuli sitten minun luokseni.”

”Silloin hän otti vertasi, vai mitä?” Harrya ravisteleva syvä puistatus vahvisti asian, ja Draco irvisti myötätuntoisena.

”En pystynyt liikkumaan; en taistelemaan”, Harryn ääni oli sävytön ja tasainen, aivan kuin hän olisi lukenut lausumansa sanat suoraa pergamentilta. ”En voinut tehdä yhtään mitään estääkseni häntä. Olin avuton. Ja kun Voldemort ilmestyi kattilasta… kuolonsyöjät saapuivat. Hän langetti minuun kidutuskirouksen heidän edessään, kun olin sidottuna. En voinut sille mitään. En mitään. Halusin taistella häntä vastaan… ja toiveeni toteutui. Hän käski heidän vapauttaa minut… ja palautti minulle sauvani… kysyi oliko minut opetettu kaksintaistelemaan. Sitten me kaksintaistelimme.”

Harryn ääni petti viimein. Heidän leirissään oli täysin hiljaista lukuun ottamatta Harryn pinnallista hengitystä ja lehtien kahinaa. Dracon ei tarvinnut kysyä enää mitään. Lopultakin hän ymmärsi. Hän istui pitkään hiljaa, antaen Harryn sanojen upota mieleensä samalla, kun Harry prosessoi omia ajatuksiaan. Lopulta Harry yskäisi muutaman kerran ja alkoi taas kohdistaa katsettaan ympäristöön, aivan kuin olisi juuri palannut takaisin todellisuuteen.

”En ole puhunut tästä sen illan jälkeen kun kaikki tapahtui”, hän sanoi hiljaa. ”Kerroin Siriukselle ja Dumbledorelle heti tapahtuneen jälkeen… mutta silloin kaikki oli yhtä sumeaa sotkua. Olin kaksintaistellut Voldemortia vastaan, nähnyt hänen tappamiensa ihmisten kaikuja, omat vanhempani mukaan lukien, ja päässyt juuri ja juuri pakoon. Olen siitä saakka yrittänyt unohtaa sen kaiken, mutta en ole onnistunut.” Hän kohotti katseensa Dracoon, kasvot kalpeina tulen valossa. ”Olen pahoillani.”

Draco kurtisti hämmentyneenä kulmiaan. ”Mistä?”

”Siitä että romahdin sillä tavalla. Siellä hautausmaalla. Olin… vannonut itselleni etten enää puhuisi tästä asiasta.” Harry veti syvään henkeä. ”En halunnut enää koskaan mainitakaan siitä kenellekään. Se oli niin kamalaa.”

Tullen siihen tulokseen että Harryyn voisi nyt koskea, Draco kurotti painamaan kätensä varovasti tämän olalle. ”Se oli tehtävä jossain vaiheessa.”

Harry näytti hetken hämmentyneeltä, ja sitten siltä kuin aikoisi väittää vastaan, mutta lopulta hän laski katseensa. ”Joo”, Harry sanoi, vaikkei tuntunut olevan aivan tosissaan.



Draco katseli surullisena Harrya, näki väsymyksen tämän olkapäillä, syyllisyyden, kiukun ja surun tämän kasvoilla. Harry ei ollut valmis unohtamaan. Ehkä hänen ei kuulunutkaan unohtaa; kaikki ne tunteet saattoivat vain entisestään pönkittää hänen haluaan tuhota Voldemort. Ehkä tämä oli taas yksi uusi luku Harry Potterille määrättyyn kohtaloon. Ajatus puistatti Dracoa, ja ensimmäistä kertaa sitten kuultuaan Harryn koko nimen, Dracoa ei huvittanut pätkääkään vaihtaa paikkaa Pojan-joka-elää kanssa. Mikään määrä mainetta ja kuuluisuutta ei ollut tämän arvoista.

Yhtäkkiä Draco tunsi halua kietoa käsivartensa Harryn ympärille, aivan kuin voisi pelkällä tahdonvoimalla suojella Harrya kohtaloltaan. Heti kun ajatus oli pälkähtänyt hänen päähänsä, hän kuitenkin hylkäsi sen. Jos Harryn olisi kohdattava pimeän lordi, hänen pitäisi pystyä seisomaan vakaasti omilla jaloillaan, ilman mitään heikentävää hyysäilyä.

Juuri noin isäsi ajattelisi, pieni ääni muistutti häntä. ”Et voi taistella kaikkea vastaan”, Draco sanoi hellästi.

”Taistelu voisi kuitenkin olla ihan kivaa”, Harry sanoi. Hänen äänessään oli yhtäkkiä kiukkuinen särmä. ”Ainakin kivempaa kuin kaikki tämä odottelu.”

”No…” Draco uskaltautui hitaasi toteamaan. ”Tarjoutuisin painimaan kanssasi, mutta nilkkani ei varmaan oikein arvostaisi sitä.”

Harry räpäytti taas silmiään, kasvoillaan tällä kertaa erilainen ilme. ”Ei vaikuta ihan sellaiselta sinulle tyypilliseltä arvokkaalta toiminnalta.”

 Draco tunsi poskiensa punehtuvan. ”En itse asiassa ole koskaan tehnyt mitään sellaista. Liian ’raakaa’, katsos… Vince ja Gregory tosin painivat usein. Se näytti ihan oikeasti hauskalta. Minä taas pääsin lähimmäs painimista nyrkkitappeluissa sinun kanssasi… eikä siinä ollut mitään hauskaa.”

Harrya oli jo alkanut hymyilyttää, mutta hymy katosi muistutuksen myötä. ”Tiedät mitä tarkoitan. Tuntuu vain siltä kuin en tekisi yhtään mitään.”

”Teethän. Harry, meiltä puuttuu enää yksi ainesosa, ja sen jälkeen liemen keittämisessä menee suunnilleen kaksi ja puoli tuntia. Sillä välin sinun – ja minun – olisi parasta levätä.”

”Et sinäkään ihan heti näytä olevan nukkumaan menossa”, Harry tiuskaisi.

Draco pidätti voihkaisun ja kallisti päätään taakse. ”Niin kai koska hermostuneisuutesi riittää pitämään meidät molemmat hereillä.”

”Enpä usko”, Harry sanoi tylysti, mutta ei kuitenkaan yhtä terävästi kuin aiemmin. ”Sinullakin on omat huolesi.”

Dracosta tuntui siltä kuin valokeila olisi noin vain käännetty häneen, ja huomasi yrittävänsä sulautua takanaan olevaan puunrunkoon. ”Ei minua se liemi huolestuta”, hän sanoi niin vakuuttavasti kuin kykeni.

Harry pudisti päätään. ”Huolestuttaa se, ja lisäksi olet huolestunut siitä mitä tapahtuu kun pääsemme takaisin. Sanoinhan jo, ettei sen suhteen ole hätää.”

”Ja –”

”Vanhempasi”, Harry sanoi, ääni yhtäkkiä lempeänä. ”Tiedän. Draco… mitä jos lupaisin että kaikki kyllä järjestyy?”

”Miten voit luvata –” Draco aloitti, mutta sitten jokin Harryn äänensävyssä esti häntä jatkamasta vastaan väittämistä. ”Mitä tarkoitat?” Hän kysyi varuillaan.

”Tarkoitan että… minulla vain on sellainen tunne… että jos pääsemme takaisin Tylypahkaan… kaikki kyllä järjestyy. Olen siitä varma.”

”Älä yritä huijata. Tiedän että olet surkea ennustamisessa, Potter.”

Harry vain hymyili. ”Ei tämä ole ennustusta. Minulla vain on sellainen tunne. Vaistomainen.”

”Jassoo.” Draco tunsi suunsa kuivuvan. ”No, Potter, kerropa tästä ’tunteestasi’”, hän sanoi venytellen, yrittäen kuulostaa sarkastiselta. ”Mitä vaistosi sanoo?”

Hymy haihtui Harryn kasvoilta ja tilalle tuli huolella rakennettu välinpitämättömyyden maski. ”No”, hän aloitti hitaasti. ”Vaistoni sanoi että karkaisimme Voldemortilta.”

Valehtelija, Draco halusi sanoa, muttei sanonut. Ehkä Harry tosiaan oli tuntenut heidän vielä pääsevän pakoon, tavalla tai toisella. Se saattoi olla totta. Ainakin Draco halusi uskoa Harryn tienneen. Hän kallisti hitaasti päätään, kehottaen niin Harrya jatkamaan.

”Vaistoni sanoi että pääsisimme pakoon kuolonsyöjiltä.”

Tällä kertaa Draco nyökkäsi.

”Tiesin että käärmeenpuremaan tarkoitettu lääke toimisi.”

”Totta…”

Harry nojautui hieman eteenpäin, purppuran tulen luomat varjot kasvojensa ääriviivoilla leikitellen. ”Tiedän että löydämme viimeisen ainesosan. Tiedän että liemi tulee toimimaan.”

”Jep”, Draco kuiskasi niin hiljaa, ettei ollut varma kuuliko Harry.

Harryn oli täytynyt kuulla sillä hän siirtyi eteenpäin ja polvistui Dracon viereen, katsellen häntä pimeyden läpi suoraa silmiin. ”Tiedän että pääsemme hengissä kotiin. Ja tiedän että kaikki kyllä järjestyy.”

Jokin tavassa, jolla Harry sen sanoi, ei jättänyt sijaa väittelylle, vaikka Dracon sydän hakkasikin hieman tavallista nopeammin. Ennen kuin sanat olivat edes kunnolla rekisteröityneet hänen mieleensä, hän oli jo sanonut ääneen: ”Uskon sinua. Mutta… miksi? Kuinka voit olla niin varma?”



Lopulta Harry puhkesi taas hymyyn. ”Koska minä luotan ja uskon sinuun. Sanoit että kaikki kyllä hoituisi, vai mitä? Joten minä vain totean saman toisinpäin. Ja merkitset minulle sen verran paljon, että aion tehdä hiton varmaksi, että kaikki kääntyy parhain päin kunhan pääsemme kotiin. En annamuille vaihtoehdoille edes mahdollisuutta.” Hän nauroi, kuulostaen kuitenkin hieman vaivautuneelta. ”Toivottavasti minun ei tarvitse selkeyttää tätä tämän enempää, senkin typerys.”

Dracolta meni hetki tajuta, ettei hän kunnolla hengittänyt. Hän vavahti ja yskäisi. ”Meidän molempien pitäisi varmaan nukkua hieman”, hän sanoi.

Harry nojautui istualleen ja nyökkäsi. ”Tiedän. En vain pysty.”

”Voin loitsia sinuun uniloitsun jos haluat.”

Harry näytti yhtäkkiä pelokkaalta. ”En halua että minua loitsitaan uneen, enkä sitten pystykään heräämään kun jotain tapahtuu.”

Draco pudisti päätään. ”Ei se niin mene. Loitsu helpottaa nukahtamista. Se rentouttaa sinut niin että nukahtaminen on helpompaa, mutta kun olet kerran nukahtanut, taika kuluu pois ja voit herätä ihan normaalisti.”

”Ei kai siitä mitään haittakaan olisi… En vain tykkää siitä että ihmiset langettavat minuun loitsuja jotka… tuota… vähentävät määräysvaltaani.”

Draco nyökkäsi. ”Ymmärrän, etenkin sinun tapauksessasi. Se on ihan mieto loitsu. Siitä vain tulee lämmin ja rento olo, ja se auttaa sinua nukahtamaan heti kun haluat. Ei sinusta ala tuntua siltä kuin et olisi enää oma itsesi tai mitään.”

Harry näytti edelleen epävarmalta. ”En oikein tiedä…”

”Sinä tarvitset unta, Harry.”

”Niin sinäkin”, Harry pisti puolustellen takaisin.

”Lupaan nukahtaa heti kun sinä alat kuorsata.”

Harry mulkaisi häntä. ”Minä en kuorsaa.”

Sen kuullessaan Draco purskahti nauruun. ”Kuorsaathan, silloin kun nukut selälläsi.”

”Selvä sitten”, Harry sanoi kuulostaen etäisesti loukkaantuneelta. ”Varmistan että nukun selälläni, ihan vain pitääkseni sinut hereillä.”

”Tarkoittaako tuo että saan käyttää loitsua?”

Hetken Harry näytti siltä kuin aikoisi kieltäytyä, mutta sitten, edelleen tiukasti mulkoillen, hän nappasi viitan, kiersi sen olkiensa ympärille, ryömi telttaan ja rojahti kyljelleen. ”Okei. Antaa tulla.”

Hiljaa nauraen Draco veti taikasauvansa esiin. ”Jos loitsin sinut kun naamasi on tuolla tavoin rutussa, se jää pysyvästi sellaiseksi.”

Mulkoilu suli epäilykseksi. ”Eihän!”

”Ei niin. Mutta ilmeesi oli vaivan arvoinen. Rentoudu nyt vain.” Hän tähtäsi sauvallaan Harryn otsaan, tämä säpsähti, ja Draco mutisi: ”Sommeilis.” Vaikutus oli välitön. Hän pystyi erottamaan kuinka kireys suli pois Harryn kasvoista ja kehosta. Hetkeä myöhemmin Harryn suu avautui haukotukseen.

”Mmm, olet oikeassa”, Harry mutisi. ”’ntuu ihan hyvältä. Lämpöiseltä ja utuiselta.”

Draco pyöritti silmiään. ”Miltä ’minähän sanoin’ kuulostaisi?”

”Älä nyt viitsi”, Harry sanoi kuulostaen entistäkin uneliaammalta. ”Sanoinhan että luotan sinuun. Nyt vain… mmm… nukuttaa.”

Draco nauroi kepeästi ja veti viittaa paremmin Harryn olkien ympärille tämän käpertyessä sen alle. ”Kiitti, Draco.”

”Ole hyvä, Harry. Ole hyvä.”

Harryn silmät valuivat kiinni, ja viimeisetkin jännityksen häiveet haihtuivat hänen ruumistaan. Draco katseli häntä, tuntien suojelunhalun kohoavan rinnassaan yhdessä surumielisen huolen kanssa. Hän kurotti ottamaan Harrylta lasit, taitteli ne ja asetti teltan suuaukolle. Harryn kasvot näyttivät niin viattomilta tämän nukkuessa, ja näkymä toi mieleen sen ensimmäisen kerran jolloin Draco oli nähnyt hänen kasvonsa tuollaisina: sen yön kun hän oli kaapannut Harryn. Hän oli ottanut Harrylta lasit ja sitten pudottanut tämän sellin lattialle. Harry oli näyttänyt kaikin puolin nukkuvalta, mutta todellisuudessa hänet oli myrkytetty. Ero tämän tuskin kolmen viikonkaan takaisen muiston ja nykyisyyden, jossa hän katseli nukkuvan ystävän kasvoja, liikutti Dracossa jotain paljon suojeluhalua syvempää. Hän tunsi syyllisyyttä teoistaan, mutta sen peitti toinen tunne, jota hän ei oikein osannut nimetä. Mikä se sitten olikin, se juoksi hänen suonissaan kuumana ja sakeana.

Yrittäen kääntää ajatuksensa rinnassaan vellovasta kummasta tunteesta, Draco alkoi kaivella ruokasäkin etutaskua. Lopulta hänen kätensä löysivät pienen, pörröisen esineen. Hän veti sen pois taskusta, asetti kämmenelleen ja poisti siitä kutistusloitsun. Hetkeä myöhemmin vastenmielisen ruma nallekarhu nökötti epävakaasti hänen kädessään. Hymyillen hän kurotti siirtämään viittaa ja työnsi karhun hellästi Harryn käsivarren alle. Dracon iloksi Harry veti karhun tiukemmin syleilyynsä.

Draco oli juuri istuutumassa takaisin puuta vasten kun Harry mutisi ääneen: ”Kiitti, Draco. ’n mukavaa.”

”Ole hyvä vaan”, Draco vastasi, tuntien lämpimän tunteen kasvavan entisestään. ”Öitä, Harry.”

”Öitä, Draco. Mmm… rakastan sinua.”

Draco tunsi silmänräpäyksessä jok’ikisen kehonsa hermon jännittyvän. Harry ei ollut juuri sanonut tuota. Se oli pelkkää Dracon mielikuvituksen tuotetta. Tai kenties Harry vain oli jo ollut niin syvällä unimaailmassa, että oli mutissut mitä mieleen ikinä tulikaan.

Hän tuijotti Harrya, joka jo kuorsasi hiljaa. Siinäpä se. Harry oli jo syvässä unessa, ja oli luultavasti vain puhunut unissaan. Ehkä hän jopa näki unta siitä kun oli lapsi, unta jossa äiti antoi hänelle nallekarhun ennen nukkumaanmenoa, ja Harry kertoi äidilleen rakastavansa tätä.

Mutta hän sanoi minun nimeni.

Kun Draco pikaisesti kävi läpi jokaisen syyn miksei Harry ollut voinut sanoa… sitä mitä Draco luulihänen sanoneen… hän tajusi, etteivät Harryn sanat häirinneet häntä. Eivät ollenkaan. Ne itse asiassa yllyttivät sitä samaa outoa, lämmintä tunnetta joka oli viime aikoina vaivannut häntä aina kun hän salli itsensä ajatella Harrya liikaa. Se oli tunne jota hän ei ollut halunnut pukea sanoiksi. Sen ääneen sanominen saisi sen tuntumaan aivan liian todelliselta, liian kiistattomalta. Se, kun kuuli Harryn sanovan sen, oli jo ihan tarpeeksi. Jos Harry siis oli sanonut niin. Eikä hän ollut. Mutta jos oli…

No, Harry taisi lopultakin tosiaan onnistua yllättämään minut.

Tuntien olonsa erittäin vaivautuneeksi mutta silti kumman lämpimäksi, Draco lopulta pakotti itsensä istuutumaan takaisin aloilleen, ja käänsi ajatuksensa muualle loitsimalla jokailtaiset parannusloitsut nilkkaansa. Ne eivät parantaneet vammaa, mutta pitivät kipua ja turvotusta pois sen verran että hän pystyi sentään nilkuttamaan eteenpäin. Parannusloitsujen jälkeen hän vielä lastoitti jalkansa uudelleen, jonka jälkeen ei enää ollutkaan muuta tekemistä kuin asioiden pohtiminen.

Hän oli kyllä luvannut Harrylle menevänsä nukkumaan, mutta nyt – etenkään nyt – hän ei yksinkertaisesti pystynyt. Liian moni asia pyöri ympyrää hänen päässään. Niin moni asia oli muuttunut kolmen viime viikon aikana, ja vaikutti edelleen muuttuvan joka hetki. Hän oli niin kaukana tavalliselta mukavuusvyöhykkeeltään, ettei mitenkään pystynyt saamaan selkoa tästä kaikesta. Ja sitten se, mitä Harry oli sanonut… Draco ei tiennyt mitä sen asian kanssa pitäisi tehdä. Hän ei voinut edes olla varma muistaisiko Harry koko juttua enää aamulla. Aivan niin kuin hän ei voinut olla varma myöskään vanhempiensa kohtalosta, suunnitelmansa toimivuudesta tai omasta turvallisuudestaan. Varmaa oli ainoastaan se, että hän oli pulassa. Pahassa pulassa.

Mutta toisaalta hän oli ollut olkiaan myöten ongelmissa jo siitä saakka kun hänen tehtäväkseen oli tullut kidnapata Harry. Joutunut entistäkin syvemmälle pistäessään Harrya tikarilla. Ja ollut käytännöllisesti katsoen hukuksissa vapautettuaan Harryn sellistä.

Tuntien pientä huimausta kaikkien päässään pyörivien ajatusten ja rinnassaan edelleen sykkivän lämmöntunteen vuoksi, hän nojasi päänsä takanaan olevaa puunrunkoa vasten ja sulki silmänsä. Ehkä hän voisi vain nukahtaa tähän. Ajelehtia untenmaille ja antaa koko tämän kaaoksen odottaa aamuun, kun sen käsittely olisi helpompaa.

Draco tunsi juuri hieman rentoutuvansa kun lähistöltä kuuluva oksan napsahdus kiskaisi hänet täysin hereille. Hän ei ollut ehtinyt kunnolla edes avata silmiään kun jo osoitti sauvallaan ääntä kohti. ”Älä liiku tai tapan sinut”, hän murahti.

Hetkeä myöhemmin hänen katseensa tarkentui vain jalan päässä hänestä seisovaan mieheen. Tämän parta oli ajamatta ja olemus ruokkoamaton, ja mies näytti paljon rottamaisemmalta kuin viime kerralla kun Dracon oli nähnyt hänet ihmishahmossaan. Matohäntä.

”Olet tosiaan seurannut meitä!” Draco ärähti, kompuroiden nopeasti ja tuskaisesti jaloilleen koko ajan sauvallaan kuolonsyöjää osoittaen.

”Shh”, vanhempi mies hyssytteli, näyttäen tapansa mukaan hermostuneelta, mutta pitäen kuitenkin äänensä hiljaisena. ”Ellet sitten h-halua herättää rättiväsynyttä ystävääsi. S-suunnitelmiini ei kuulu hänen herättämisensä.”

Vaikkei ihan tiennyt miksi, Draco madalsi ääntään, joskaan ei taikasauvaansa. ”Ai, siksikö että hän tappaisi sinut minua nopeammin?”

”P-Potter päästi minut viimeksi menemään… kuten hän sinulle kertoi. Ja jos muistat, s-sinäkin päästit minut menemään.”

Muistutus siitä pääsi yllättämään Dracon, vaikka hän olikin tiennyt asian koko ajan. Hän piti katseensa tiukkana, muttei saanut yllättyneisyyttä kokonaan pois äänestään. ”Se olit sinä – se joka auttoi köyden kanssa siellä kuopalla. Eikö niin?”

Matohäntä nyökkäsi empien. ”Minulla on elämävelka täytettävänä.”

Nyt Dracon silmät laajenivat. ”Harry sanoikin niin. En… ihan uskonut häntä.”

”Potter ei oikein y-ymmärrä kuinka voimakas velka on. Minun on ihan pakko.”

Sen Draco saattoi ymmärtää. Kukaan ei voisi elää täyttämättömän elämävelan kanssa – ei tulematta täysin hulluksi. Jos salli velan kohteen kuolla tapauksessa, jossa velkaa oleva olisi voinut kuoleman jotenkin estää, seurauksena saattoi olla myös velkaa olevan kuolema. Joten se oli totta: Matohäntä seurasi heitä varmistaakseen että Harry selviää, sillä muuten hän saattaisi tulla hulluksi tai kuolla. Se ei silti tarkoittanut että hänellä olisi mitään syytä pitää Draco hengissä. Dracon puolustus, jonka hän oli jo päästänyt hitusen laskemaan, kohosi entisiin mittoihinsa.

”Mitä sinä nyt haluat?” Draco ärähti, matalalla ja vihaisella äänellä. Hän osoitti edelleen sauvallaan suoraa kuolonsyöjän sydämeen.

”P-puhua kanssasi.”

”Minulla ei ole sinulle mitään sanottavaa. En luota sinuun. Saatat olla elämäsi velkaa Harrylle, mutta jos vain saat mahdollisuuden, kavallat minut pimeän lordille. Saat takaisin kaiken valtasi, kunniaksi ja sen muun paskan pimeän lordin luona.”

”P-pimeän lordi tappaisi minut, vaikka toisinkin sinut takaisin.”

”Joten olet täällä pelkästään tappaaksesi minut ja hoitaaksesi asian niin pois päiväjärjestyksestä?”

Jos jotakin niin Matohäntä näytti ärtyneeltä. ”Jos et ole s-sattunut huomaamaan… minulla ei ole sauvaa.” Hän kohotti kätensä, näytti niiden olevan tyhjät. ”En tullut tänne k-kavaltamaan enkä tappamaan sinua. Jos olisin s-suunnitellut sellaista, olisin voinut tehdä sen koska tahansa.”

Matohäntä silmäili epäluuloisesti Dracon sauvan päätä, kasvot hermostuneesti nykien. Draco kurtisti kulmiaan.

”Niin?”

”En vienyt sinua pimeän lordille”, hän sanoi hitaasti, ”koska tiesin että olet paras mahdollisuus joka Potterilla on.”

Niiden sanojen vaikutus ei jäänyt huomaamatta Dracolta, joka tunsi otteensa sauvasta löystyvän. ”Mitä tarkoitat?”

Matohännällä oli otsaa jopa pyörittää silmiään. ”Typerä poika! Luuletko oikeasti että kumpikaan teistä olisi s-selviytynyt tänne saakka yksin? Olen puuttunut asioihin niin vähän kuin mahdollista, mutta monestiko sinä ja Potter olette pelastaneet toistenne hengen?”

Dracolla oli niin kiire sitä asiaa sulatellessaan, ettei hän edes reagoinut kun Matohäntä nauroi hänelle hiljaa ja istuutui nuotion ääreen. Tämä oli uskomatonta. Harry nukkui sikeästi alle kymmenen jalan päässä samalla, kun yksi pahamaineisimmista – joskin myös kyvyttömimmistä – kuolonsyöjistä istuskeli varpaitaan lämmitellen leirinuotion ääressä. Draco pudisti itsekseen päätään. Uskomatonta.

Se ei ehkä ollut ihan kaikista parhain idea, mutta Draco istuutui hitaasti, pitäen sauvan koko ajan tähdättynä vastapäiseen rotankasvoiseen mieheen. ”Tulit siis puhumaan. Puhu sitten.”

”T-tiedätkö miksi liityin kuolonsyöjiin, Malfoy?”

”En nyt sanoisi että minua on sillä tarinalla siunattu”, Draco sanoi sarkastisesti venytellen. ”Onko tämä nyt joku hyvänyön satu?”

”Yritän antaa sinulle hyödyllistä tietoa, poika.”

Draco, yrittäen näyttää siltä ettei häntä kiinnostanut liikaa eikä liian vähän, kallisti vain päätään. Matohäntä huokaisi tuohtuneena, mutta asettui kuitenkin mukavasti.

”James P-Potter, Harryn isä, oli ennen paras ystäväni. Pimeän lordi sai sen selville yrittäessään jäljittää Pottereita. Hän tarjosi minulle villeimmät kuvitelmanikin ylittävää palkkiota, mikäli auttaisin häntä – ja sanoi tappavansa minut jos kieltäytyisin.”

Kuolonsyöjä keskeytti haparoiden, ja Draco viittasi häntä sauvaansa näpäyttämällä jatkamaan. Häntä miellytti nähdä Matohännän säpsähtävän elettä.

”Välitin Jamesista. Erittäin paljon. Olin… rakastunut häneen. Minun olisi pitänyt tietää paremmin. En ollut tarpeeksi hyvä Jamesille. Enkä tarpeeksi nainen. Olin poissa tolaltani kun hän alkoi seurustella Lilyn kanssa, ja kun he menivät n-naimisin, närkästyin tosissani.” Hän nauroi katkerasti. ”Olin aina viimeinen pienestä ystäväjoukostamme. Aliarvoisin. Kun Harry syntyi, tuntui kuin minut olisi kokonaan unohdettu. Y-yritin olla välittämättä pettymyksestäni, mutta pimeän lordi… hän sai sen t-tuntumaan pahemmalta. P-paljon pahemmalta. Hän pystyy leikittelemään mielillä. T-tiedät sen. Hän sai minut luulemaan, että James oli hylännyt minut tahallaan, silkkaa ilkeyttään. Että James oli kohdellut minua törkeästi. Joten kun lopulta menin t-tapaamaan häntä itseään, luulin v-vihaavani Jamesia.”

Niin järkyttynyt kuin Draco olikin Matohännän sanoista, hän oli vielä järkyttyneempi siitä inhosta ja katumuksesta joka huokui miehen jokaisesta sanasta. Hän ei osannut sanoa mitään, mutta nyökäytti päätään viitaten näin Matohäntää jatkamaan.

”Minua… minua pelotti. Kuolonsyöjät olivat p-piinanneet minua jo viikkoja, tuoden mukanaan uhkauksia ja tarjouksia p-pimeän lordilta. Jokainen uhkaus oli entistä kuolettavampi. L-lopulta syytin Jamesia kaikesta kurjuudestani. H-hänen takiaan pimeän lordi oli minun perässäni. Hän oli hylännyt minut. Ja n-niin sitten… kavalsin Jamesin pimeän lordille.”

Näytti melkein siltä kuin Matohäntä, lordi Voldemortin oikeankäden orja, olisi purskahtamaisillaan itkuun. Draco ei tiennyt tunteako näyn edessä kuvotusta vai sääliä.



”Miksi kerrot minulle tämän?”

”Minä… tähän liittyy muutakin.” Matohäntä väänteli käsiään niin tiuhaan, että Draco oli varma että tämän oikea käsi murskautuisi pian oudon hopeaisen käden tieltä. ”Tapasin Potterin k-kaksi ja puoli vuotta sitten. Kuten myös hänen kummisetänsä.”

”Sirius Mustan”, Draco sanoi hiljaa.

”Hän on siis kertonut sinulle.”

Draco nyökkäsi.

”Sirius ja Remuskin olivat ystäviäni. Olivat. Jouduin vastakkain heidän kanssaan. He melkein tappoivat minut. S-Siriuksen olisi pitänyt. Hän o-oli oikeassa.”

”Oikeassa mistä?” Draco kysyi. Uteliaisuus alkoi jo päästä valppauden edelle, hän tiesi sen itsekin.

Matohäntä huokaisi. ”Hän sanoi että minun olisi pitänyt k-kuolla ennemmin kuin pettää James. Ja niin minun olisikin. Aiai, niin minun olisikin. Olisi pitänyt kuolla hänen vuokseen.”

Draco katsoi Matohäntää ja nielaisi. Hänen kurkkunsa oli yhtäkkiä kuiva ja tahmea. ”Mitä tekemistä tällä kaikella on minun kanssani? Miksi kerrot tämän kaiken?”

”Olet parempi ihminen kuin minä, Draco. Et antanut pimeän lordin pelotella itseäsi.”

Draco suhtautui toteamukseen niin epäuskoisesti että häneltä pääsi pieni naurahdus. ”Miksi luulet minun lähteneen, senkin paksukallo? Lähdin koska minua pelotti!”

Dracon hämmästykseksi Matohäntä pudisti päätään. ”Jos olisit o-ollut vain peloissasi poika, olisit jäänyt. Usko pois.”

”No miksi sitten…?” Draco kurtisti hämmentyneenä kulmiaan.

”Lähdit muistakin syistä.” Hän nyökäytti päätään nukkuvaa Harrya kohti. ”Sinä välität hänestä.”

Dracon ensireaktiona oli kiistää koko juttu. ”En silloin kun lähdin!”

”Lähdit hänen kanssaan, poika. Jos olisit paennut pelkosi vuoksi, olisit vain häipynyt ilman häntä hidastamassa matkantekoa. Voitko kiistää sen? Voitko?”

Draco halusi sanoa jotain. Halusi oikein tosissaan. Hän halusi olla oikeassa. Muttei keksinyt mitään uskottavaa sanottavaa. Joten hän pysyi hiljaa.

Matohännän ilmeessä ei ollut voitonriemua; pelkkää surullista hyväksyntää. ”Menetin Jamesin ja muutkin y-ystäväni oman pelkuruuteni vuoksi.”

”Minä en ole pelkuri!” Draco sihisi. ”Enkä aio menettää Harrya!”

Tällä kertaa pieni hymynhäivä nyki Matohännän kasvoja. ”En sanonutkaan niin, poika.”


”Miksi sitten kaikki tämä? Miksi tarina? Mihin tämä kaikki liittyy?”

Matohäntä kohautti olkiaan. ”Luulen… että halusin vain v-varmistaa, ettet anna minkään hyvän livetä sormiesi läpi niin kuin minä.”

Dracon vatsa hypähti. ”En tiedä mistä puhut.”

Matohäntä nauroi. Ei miellyttävällä tavalla, mutta huvittunut hän silti kiistatta oli. ”Oi, kyllä sinä tiedät, poika. Kyllä sinä tiedät.”

Yhtäkkiä mies kömpi jaloilleen. Hetkessä Dracon sauva osoitti taas suoraa kuolonsyöjän sydämeen.

Matohäntä nauroi taas. ”Edelleen noin varovaisena, Malfoy? No, kaipa se on ihan hyvä piirre.” Hän huokaisi ja katsoi alas Harryyn, ja sitten taas takaisin Dracoon. ”Tiedät itse mitä tunnet häntä kohtaan. Minun ei tarvitse sitä sinulle erikseen sanoa. Mutta minulla on sinulle k-kysymys, ja k-kunhan vastaat itsellesi siihen, tiedät kyllä mitä tehdä.”

”Mikä se on?” Draco kysyi kuiskaten.

”Kuolisitko hänen vuokseen?”

Ennen kuin Draco ehti tehdä yhtään mitään, hän jo näki nuhruisen rotan katoavan yön varjoihin.

Draco kiskoi itsensä erittäin poissa tolaltaan takaisin jaloilleen. Hän tärisi, käsi edelleen tiukasti puristuneena taikasauvan ympärille. Tärisi, hikoili ja hengitti liian tiheään. Hän oli päästänyt kuolonsyöjän leiriinsä. Hän oli istunut ja keskustellut kyseisen kuolonsyöjän kanssa. Ja päästänyt tämän pakoon. Jälleen kerran.

Ja mikä vielä järkyttävämpää, Harry oli nukkunut koko toimituksen ajan. Draco pohti pikaisesti kuinka väsynyt Harryn oikein oli täytynyt olla – ajatusta säesti tuttuun tapaan esiin kumpuava suojelunhalu. Se toi Matohännän sanat selkeinä hänen mieleensä. Sinä välität hänestä. Varmista, ettet anna minkään hyvän livetä sormiesi läpi. Ja mikä kaikista häiritsevinä: Kuolisitko hänen vuokseen?

Draco salli lopulta itsensä pohtia Matohännän esittämää kysymystä. Hän oli vannonut itselleen, vaati se sitten mitä tahansa. Tarkoittiko hän sitä? Tarkoittiko hän todella sitä?

Käveltyään hetken edestakaisin nuotion ympärillä, Draco pysähtyi teltan eteen ja polvistui sitten varovasti Harryn pääpuoleen. Harry makasi mahallaan, pää ristittyjä käsivarsia vasten leväten. Draco erotti pimeydessä juuri ja juuri kuinka hänen selkänsä liikkui hengityksen tahdissa. Hän näytti niin rauhalliselta, niin tyytyväiseltä. Hetken Harry oli täysin tietämätön vaarasta ja kellosta, josta aika oli loppumaisillaan.

Draco sujautti sauvansa taskuun ja otti sieltä samalla päivienlaskentatikkunsa. Siinä oli nyt kolmetoista lovea. Tuntien vahvaa lopullisuuden tuntua, Draco veti tikarin vyöltään ja iski sillä puuhun. Sitten hän kohotti tikarin vetääkseen vielä viimeisen viillon, mutta painaessaan terää alas, se lipsahti nirhaisten samalla hänen peukaloaan.

Se ei sattunut, mutta Draco veti yllättyneen sihahduksen saattelemana kätensä kauemmas ja tarkasteli miten pahasti peukalon oli käynyt.

Haava ei ollut syvä. Yksinäinen veritippa valui alas hänen kättään pitkin. Nuotion kummallinen valo sai sen näyttämään mustalta. Kumma ajatus tuli Dracon mieleen.

Ehkei veri olekaan vastuussa taikuuden synnystä, vaan taikuus itsessään antaa verelle sen vaikutelman kuin siinä olisi yliluonnollisia voimia.

Hän kallisti päätään pohtien, oliko koko ajatuksessa mitään järkeä. Ei sillä että maailmankaikkeuden mysteereillä olisi ollut hirveästi väliä hänen tilanteessaan. Hänellä oli kiireellisempiä asioita huolehdittavana. Hän katsoi vuotavan peukalonsa ohi Harryyn. Kyllä, hänellä tosiaan oli kiireellisempiä asioita huolehdittavana. Tärkeämpiä asioita.

Kuolisitko hänen vuokseen?

Huokaisten Draco veti sauvansa esiin ja paransi haavan. Hän tunki sauvansa laskentakepin kanssa takaisin taskuunsa ja laittoi tikarinsa tuppeen. Sitten, pitkän harkinnan jälkeen, hän kurotti laskemaan kätensä Harryn olalle.

Harry mutisi jotain unissaan ja katsoi häneen silmät sameina. ”Onko jo aamu?”

Draco ei voinut hymylleen mitään. ”Ei. Minä vain tulen nukkumaan.”

”Ai, okei.” Hän siirtyi viitan alla ja kohotti sen kulmaa. ”Tulehan sitten.”

Draco epäröi hetken kutsun saatuaan, pannen merkille kuinka helppoa Harryn oli hyväksyä hänen läsnäolonsa. Se on vain uniloitsun jälkivaikutus, Draco sanoi itselleen, mutta loogisesti ajatellessaan hän tajusi, että loitsun olisi pitänyt haihtua heti Harryn nukahdettua. Ehkä hän vain on oikeasti niin väsynyt. Ja niin olen minäkin.

Liian väsyneenä vaivaamaan enää asialla päätään, Draco mönki lopulta viitan alle. Hän nukahti nopeasti tuntiessaan Harryn kehon lämmön vasten omaansa.

*********

Draco näki sinä yönä unta. Ensin hän pelästyi joutuneensa jälleen uuden näyn keskelle. Tuntui melkein siltä kuin hän ei enää olisi muistanut edes miltä oikea uni tuntuu, mutta tässä paikassa ei ollut kaiken lävistävää pimeyttä eikä pään sisässä jyliseviä ääniä. Pitkään aikaan hän ei nähnyt muuta kuin toisiinsa liittymättömiä kuvia ja epämääräisiä hahmoja. Metsäpolkuja, muinaisten jästitalojen perustuksia, hautausmaan. Kivisiä rinteitä ja mutaisia virtoja. Draco juoksi pitkään eteenpäin unessaan, tunsi pakonomaista tarvetta etsiä jotakin, muttei kuitenkaan koskaan oikeastaan löytänyt etsimäänsä. Hänellä ei ollut hajuakaan siitä mitä hän etsi, mutta tuntui kuin koko hänen elämänsä olisi riippunut sen löytämisestä. Hän tuli virranmutkaan. Täällä se on! Ihan kulman takana! Mutta kun hän kääntyi kulmasta, uni muuttui.

Hän ei enää ollut metsässä, vaan hienosti sisustetutta huoneessa jonka hän tunnisti aivan liian hyvin, edessään kasvot jotka olivat vielä huonettakin tutummat. Hän näki äitinsä istuvan lempinojatuolissaan kotona kartanossa. Äiti näytti siltä kuin ei olisi nukkunut päiväkausiin, ja hänen silmänsä punersivat. Hän väänteli käsissään nenäliinaa. Narcissa ei katsonut Dracoon mutta puhui, ja Dracosta tuntui kuin äiti ehkä puhuisi hänelle.

Miksi lähdit? Hänen äänensä oli rasittunut ja kireä. Voi Draco, käskinhän sinua olemaan lähtemättä! Olisin ollut ihan tarpeeksi ylpeä! Lucius, tämä on sinun syytäsi! Sinä annoit hänen aloittaa sen hiton tehtävänsä, ja katso mitä tapahtui! Katso! Voi, Draco! Narcissa purskahti itkuun ja Dracon oli katsottava poispäin.

Hänen äitinsä heittäytyi harvoin tunteelliseksi. Draco oli nähnyt hänen sekoavan tällä tavoin vain kaksi kertaa, joista toinen oli ollut juuri silloin kun hän oli ensimmäistä kertaa anellut isältään lupaa Harryn kaappaamiseen – äiti oli melkein kieltäytynyt puhumasta hänelle sen jälkeen – ja tämä oli jo liikaa. Hänen mielensä varmasti vain pelleili hänen kanssaan kesken unien. Hän kääntyi tarkastelemaan huonetta.

Toisella puolen huonetta seisoi hänen isänsä takanreunukseen nojaten. Hänen ylpeitä ja vahvoja piirteitään peittivät edelleen muistot stressistä ja uupumuksesta, jotka lyhyt aika Azkabanissa oli saanut aikaan. Lucius kurtisti kulmiaan katse vihaisena. Draco aneli minua antamaan siihen luvan, ja pimeän lordi teki lopullisen päätöksen! En minä! Draco oli liian heikko hoitamaan homman, on hänen oma syynsä että hän –

Hän on sinun POIKASI! Narcissa kirkui takaisin.

Hän ei ole poikani!

Et voi olla tosissasi!

Draco painautui seinää vasten yrittäen pysytellä piilossa, mutta halusi kuitenkin samaan aikaan epätoivoisesti tulla huomatuksi. Ehkä hänen vanhempansa toivottaisivat hänet tervetulleeksi kotiin. Totta kai he toivottaisivat! Hehän rakastivat häntä! Mutta juuri kun Draco otti askeleen eteenpäin, toivoen saavansa heidän huomionsa, uni muuttui jälleen kerran.

Hän oli Tylypahkassa, huoneessa jossa oli vain kerran käynyt: Dumbledoren kansliassa. Vanha velho nojasi raskaasti työpöytäänsä, näyttäen vanhemmalta kuin koskaan. Hänen pöydällään oli siellä täällä kopioita Päivän profeetoista ja niiden päällä ikivanha opus. Dumbledore silmäili kirjan sivuja, mutta ei vaikuttanut tosissaan näkevän niitä; hänen katseensa ei ollut keskittynyt eikä tarkentunut mihinkään. Dracon sydän hypähti. Jos Dumbledore pystyisi kuulemaan hänet, tai jos hän jotenkin saisi vanhuksen huomion, hän voisi saada apua. Draco oli niin kiireinen pohtiessaan miten saada Dumbledoren huomio, että häneltä kesti hetki tajuta olevansa Tylypahkassa.

Uhraamatta sen enempää ajatuksia Dumbledorelle hän kääntyi ja juoksi ulos toimistosta, pitkin käytäviä, yrittäen löytää makuusaliaan. Hän oli hyvin väsynyt. Miksei hän voisi vain mennä omaan sänkyynsä nukkumaan? Hän saisi vihdoin levätä! Hän oli juossut todella pitkään.

Muttei hän nyt voinut nukkua! Hänen oli löydettävä Kalkaros! Kalkaroksella olisi vastalääke Sielun pimennys –liemeen! Tuntien olonsa itsevarmemmaksi Draco nopeutti askeliaan. Kääntyessään kulmasta tyrmien suuntaan hän ei yhtäkkiä enää ollutkaan Tylypahkassa vaan Voldemortin linnakkeen käytävissä. Hänen edessään seisoi pimeän lordi itse, punaiset silmät kiiluen. Hän nauroi ilkeästi Dracolle ja puhui ivallisella äänellä: Kuolisitko hänen vuokseen, typerys?

Draco enemmänkin tunsi kuin kuuli oman kiljaisunsa, kääntyi ja juoksi toiseen suuntaan. Pitkin Voldemortin tyrmiin johtavia portaita, läpi Biddyn löytämän kylmän, märän tunnelin. Hän näki luolan yläpuolellaan. Siitä pääsi alhaalla olevaan laaksoon, vapauteen. Vapauteen! Hän pääsisi pakoon! Hän oli melkein perillä… ja yhtäkkiä hän oli ulkona keskellä ei mitään, pienen lammen rannalla metsässä.

Oli yö, kuu loisti täytenä hänen yläpuolellaan. Hänen edessään seisoi Harry, näyttäen etäiseltä ja pelokkaalta, kammottavan kalpealta kirkkaassa kuunvalossa. Sitten Harry veti henkeä ja kaatui polvilleen. Draco kumartui hänen viereensä ja piteli hänestä kiinni. Nopea vilkaisu ylös kertoi että kuun reunasta oli kadonnut pieni osa. Harry hänen edessään näytti haaltuvan. Ensin vaikutti siltä kuin hän olisi vain kalvennut entisestään, mutta sitten hän alkoi muuttua läpinäkyväksi, haihtua todellisuudesta. Draco yritti huutaa hänelle, mutta Harry ei tuntunut kuulevan. Taivas pimeni kuun kutistuessa entisestään, ja Harry katosi samaa tahtia. Epätoivoisena Draco yritti pidellä häntä tiukemmin, mutta yhtäkkiä hänen kätensä menivät suoraa Harryn läpi, aivan kuin tämä olisi ollut pelkkä kummitus. Täysin paniikissa Draco syöksähti Harrya kohti, mutta kaatui vain tyhjän ilman läpi.

Draco hätkähti hereille shokissa ja raskaasti hengittäen, nousten kiireesti ylös kuin häntä olisi lyöty kasvoihin. Metsä oli pimeä lukuun ottamatta pieniä aamunkoin muassaan tuomia harmaasävyjä. Telttakatoksen läpi Draco näki eilisen pilvien hajaantuvan, lupaillen poutaista päivää. Hän painoi kätensä alas ja tunsi maan allaan, rauhoitti itseään sillä että maa oli kiinteä ja hän täysin hereillä, vaikkakin vielä hieman heikkona kamalan unen jäljiltä. Hetkeen hän ei liikahtanutkaan, tasasi vain hengitystään yrittäen puistella pois viimeisetkin unen rippeet.

Lopulta, päästäkseen eroon siitä järjettömästä pelosta että Harry olisi oikeasti kadonnut, hän vilkaisi alas toveriinsa. Harry nukkui edelleen sikeästi ja hiljaa kuorsaten hänen vieressään.

*********