Harry/Draco | Arts 2

Hengähdys | H/D

HENGÄHDYS

Haava poskessani kirvelee. Kun käteni pyyhkäisee sen yli, tunnen sormenpääni kostuvan vereen. En pelästy, mutta tunnen inhon mylläävän sisuksiani oman tahtonsa mukaan. Taistelulla on aina hintansa, mutta tämä on sinun aiheuttamasi. Ei sodan, vaan sinun.

Hiki kaulallani on jäänne Tarvehuoneen palavista sisuksista. Paitani on revennyt kohdasta, josta muistan sinun pitäneen henkesi kaupalla kiinni ja ihosta erottuu mustelma, toinenkin. Niillä on sinun kalpeiden sormiesi muoto.

Ihmettelen, pudistan päätäni ja ihmettelen taas. Sinussa on kaksi puolta, joista olen tavannut vain toisen ja ainoastaan mustelmat kyljessäni ovat todiste siitä, mitä muuta voit olla. Jostain epäröivän katseen alta löytyy poika, mies, joka luottaa. Uskoo.

On antanut minun pelastaa henkensä.

Sen henkilön haluan tavata uudelleen. Jos elän vielä huomisen koittaessa.

"The thing about falling apart is that picking your pieces back up and building yourself up exactly as you had been before rather wastes the opportunity to put them back differently, to sculpt yourself into something new and more complicated, stronger, so that you never fell apart again."

Harry/Draco | Arts

The Arc of the Pendulum

The Arc of the Pendulum, osa 1/3



”Helvetin helvetin helvetin helvetti”, Draco huoahti paiskaten oven kiinni takanaan, ja pudisteli lumet pois hiuksistaan. Hän oli työskennellyt koko päivän ruokakaupan kylmäkössä, ja sitten hänen oli täytynyt kävellä kotiin lumen ja sateen tuiskeessa. Hänen sormensa olivat kirkuvan punaiset; hän ei pystynyt tuntemaan niitä.

”Draco, sinäkö se olet?” hänen isänsä huusi makuuhuoneesta.

”Kyllä, minä”, Draco vastasi, jaksamatta ottaa takkiaan pois, koska asunnossa oli tuskin yhtään lämpöä. Hänen hampaansa kalisivat kun hän asteli keittiöön.

”Toitko Päivän Profeetan kuten pyysin?”

”Kyllä, isä. Se on täällä.”

”Tuo se minulle. Haluan myös kupin teetä. Missä äitisi on?”

Dracon käsi pysähtyi kattilan kahvalle. Tämä oli siis hyvin huono päivä. ”Hän on kuollut.”

Makuuhuoneeseen laskeutui kaikuva hiljaisuus. Draco jatkoi hitaasti teen keittämistä, peläten hetkeä jolloin vesi kiehuisi ja hänen täytyisi mennä isänsä huoneeseen.

”En ole unohtanut”, kuului pehmeä ääni oviaukolta.

Draco tiputti kädessään olleen lusikan ja pyörähti ympäri. Lucius seisoi oviaukossa, kasvot riutuneina ja varjostuneina, silmät siristyneinä.

’’Älä tee noin”, Draco sanoi vihaisesti, ja nojautui nostamaan lattialle pudonneen lusikan.

”Pelotinko sinua, Draco?”

”Et.”

”Äitisi on kuollut.”

”Kyllä, tiedän sen.”

”Hän kuoli sunnuntaina.”

”Oikeastaan hän kuoli tiistaina.”

Luciuksen sieraimet levisivät aavistuksen verran. ”Tuo minulle teetä kun olet valmis”, hän sanoi kylmästi.

”Totta kai.”



*



Narcissa oli kuollut tiistaina. Se oli ollut hyvin odottamatonta; hänen äitinsä sinnikkyys oli jotakin, jonka varaan Draco oli laskenut elämänsä, jota hän oli pitänyt itsestäänselvyytenä. Se oli auttanut hänet sodan yli, yli Luciuksen vankeusajan, yli korvauksien joita heidän oli pitänyt maksaa kunnes mitään ei ollut enää jäljellä, yli järkytyksen jonka Lucius oli aiheuttanut palattuaan kahden vuoden kuluttua niin muuttuneena.

Ministeriön tiedonannosta kävi ilmi, että pitkään psykiatrisella osastolla ollut Lucius vapautettaisiin useiden ”sattumuksien” vuoksi. Jälleennäkemisen hetkellä Draco oli ollut vakuuttunut isänsä vapautuneen tämän oveluuden ansiosta, ja hänessä välähti toivo isänsä entisen voittamattomuuden uudelleen puhkeamisesta. Nopeasti kuitenkin selvisi, ettei hänen hulluutensa ollut näyteltyä. Oli tietenkin päiviä, jolloin tämä oli selväjärkinen, ja saattoi puristaa Narcissan kättä lyhyesti tutkiessaan aamiaispöydän niukkaa antia, sanoen matalalla äänellä: ”Olen pahoillani, kultaseni”. Dracon oli aina käännettävä katseensa pois, pystymättä sietämään näkyä isästään niin nöyränä; se teki hänet vihaiseksi ja ärtyneeksi, mutta se ei ollut läheskään niin paha, kuin päivät jolloin Lucius katseli epäilevästi olkansa yli heihin molempiin, jokin kiiltäen hänen kaventuneissa silmissään, jokin joka sai Dracon pelkäämään. Lucius tutki tarkasti uutislehtiä ja niitä muutamia kirjoja, joista heidän oli onnistunut pitää kiinni, ja sanoi outoja asioita, joita hänellä oli ollut tapana sanoa ennen sotaa, kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Dracolla oli tapana tulla myöhään kotiin ja hänen äitinsä saattoi hänet häpeään katsoen häntä tiukasti ja sanoen: ”Sinun isäsi tarvitsee sinua, Draco.”

Dracon oli aina purtava kieltään ennen kuin hän kysyi, mitä hänen isänsä oli tehnyt ansaitakseen minkäänlaista huolenpitoa pojaltaan, tämän pilattua kaikkien heidän elämänsä tehdessään vääriä valintoja ja olemalla lojaali väärille ihmisille. Hänen isänsä vuoksi hän ei löytänyt työpaikkaa; hänen isänsä vuoksi hänen täytyi etsiä työtä sen sijaan, että hänet olisi kosiskeltu arvovaltaisiin asemiin, joista olisi hyvät etenemismahdollisuudet; hänen isänsä vuoksi kaikki Dracon elämässä oli hajonnut palasiksi ja hänellä ei ollut ystäviä, tulevaisuudennäkymiä, ei muuta kuin hänen vanhempansa, ja kiitos hänen isänsä kyseenalaisen mielenterveyden, ei oikeastaan edes heitä.

Se oli ollut ainoastaan orastavaa päänsärkyä, tai niin Narcissa sanoi päättäessään olla nousematta vuoteesta tuona tiistai-aamuna. Draco meni suihkuun ja kun hän tuli pois, hänen isänsä istui pöydän ääressä kirjoittaen rauhallisesti muistiinpanoja, joita hän oli viimeaikoina tehnyt usein. Hänen vanhempiensa huoneesta ei kuulunut ääniä, mutta kaksi tuntia myöhemmin Draco meni sisään löytäen äitinsä kuolleena.

Hän oli tiennyt äitinsä kuolleeksi heti nähdessään tämän; tämä ei näyttänyt siltä että nukkuisi. Narcissan silmät olivat auki ja tuijottivat, ja suu oli ammollaan, mutta tämä ei liikkunut.

Draco oli huutanut ääneen, pelännyt koskea äitiinsä, ja hänen isänsä oli ilmestynyt hänen viereensä. Lucius oli se, joka sulki Narcissan silmät toisella kädellään, ja puristi Dracon olkapäätä toisella.

”Se oli liian aikaista”, Lucius sanoi kun Dracolla tuntui olevan vaikeuksia hengittää, hänen isänsä käden tuntuessa kuin musertavalta painolta olalla, kuin työntäen häntä lattiaa kohti. ”Todellista haaskausta. Narcissa raukka.”

Kaksi päivää myöhemmin Draco muisti perheen hautaholvin ja kauniin marmorisen rintakuvan, joka oli veistetty Narcissan kuolemaa varten. Hän ajatteli niitä katsoessaan samalla hautaurakoitsijan lakaisevan hänen äitinsä tuhkat, muutaman luunsirun ja joitakin kivilaatalle jääneitä hampaita uurnaan, työntäen kaiken alas survinta käyttäen niin, että kansi sopisi päälle. Draco ajatteli mekkoa, jossa Narcissa oli tahtonut tulla haudatuksi, ja joka oli myyty aivan kuten niin monet muutkin tämän vaatteet, samalla kun hän vaihtoi äitinsä muutamaan kolikkoon, ja työnsi tämän toisen kätensä alle, avaten sateenvarjon toisella kädellään. Hänen olkapäänsä olivat märät kun hän pääsi illalla kotiin, mutta uurna oli kuiva, ja Draco sinetöi sen niin tiiviisti kuin kykeni ennen kuin telkesi sen kaappiin. Sitten hän terästäytyi kohtaamaan sen, mitä hänen isästään oli jäljellä.



*



Olisi ehkä ollut helpompaa löytää työpaikka, jos hänen sauvansa olisi toiminut kunnolla. Hän ei pystynyt edes ilmiintymään itsevarmasti; hän oli jättänyt väliin ne tunnit kuudennella luokalla tehdessään kaikenlaisia muita asioita, eikä kukaan ollut opettanut häntä kunnolla myöhemmin. Ja vaikka hän olisi osannutkin ilmiintyä, epäröivä ja heikko taikuus, jota hän pystyi kanavoimaan uudella sauvallaan, ei ollut tarpeeksi vakaata estääkseen häntä halkeennuttamasta itseään.

Monen viikon etsinnän jälkeen ja liian monen nöyryytyksen edes muistettavaksi (ikään kuin Draco tavallisesti halusi muistella nöyryytyksiä), hän käveli jästien ruokakaupan ohi ja näki kyltin, jossa luki Apua tarvitaan. Kävely sisään liikkeeseen oli ollut melkein pahempaa kuin Pimeyden Lordin kohtaaminen, mutta hän astui muutaman minuutin kuluttua ulos palkattuna hoitamaan varastokäytävää. Ruoka oli ruokaa, joko velhojen tai jästien, ja hänen ei tarvinnut edes pelätä nolaavansa totaalisesti itseään jästikulttuuri-tietämättömyytensä vuoksi. Palkka oli tietysti hirveä, mutta valuuttakurssi oli suotuisa sodan vuoksi. Jos hän vertasi palkkaansa nälkäpalkkaan, jonka ministeriö oli jättänyt hänen perheelleen, se oli riittävä.

Hän melkein oksensi ensimmäisenä työaamunaan, kun hänen isänsä sanoi kärsimättömästi: ”Mikä on vialla, Draco?”

Draco oli päättänyt olla kertomatta isälleen, että hän oli turvautunut kerjäämään jästeiltä työtä. ”Minä – Minä olen menossa töihin, isä.”

”Töihin?” Luciuksen toinen kulmakarva kohosi.

”Kyllä.”

Lucius sanoi hiljaisuuden jälkeen värittömästi: ”Onko se välttämätöntä?”

Sillä hetkellä Draco pystyi vaivoin katsomaan isänsä kasvojen alituiseen virneeseen, joka ennen oli pelottanut ja nyt vain inhottanut häntä, ja sai hänet näkemään isänsä sellaisena, kuin tämä oli: häiriintynyt miehen kuori, joka oli heittänyt menemään kaiken, mikä olisi auttanut häntä menestymään.

”Kyllä”, hän sanoi lopulta. ”Kaikki valintasi ovat taanneet sen, ettei meillä ole rahaa, ei paikkaa yhteiskunnassa, ei kotia. Minulla ei ole mahdollisuuksia, käytännössä ei taikuutta käyttökelvottoman sauvani vuoksi, ei ystäviä ja ei – ei äitiä.”

Lucius näytti ensin järkyttyneeltä, sitten raivostuneelta. ”Kuinka sinä kehtaat –”

”Sinun takiasi”, Draco jatkoi töykeästi ja hänen äänensä alkoi täristä vihasta, ”meillä ei ole mitään.” Nyt kun hän oli aloittanut, hänestä tuntui kuin hän ei voisi lopettaa syytöksiä lentämästä ulos hänestä. ”Kaikki ne valheet jotka kerroit minulle, jotka kerroit äidille. Sait meidät uskomaan sinua. Sinä – sinä sait meidät ajattelemaan, että asiat voisivat olla paremmin. Miksi – miksi et sitten tehnyt oikein? Edes kerran! Olisit voinut kertoa minulle totuuden, olisit voinut lopettaa kaiken, olisit voinut saada meidät turvaan täältä ja minun ei olisi tarvinnut etsiä tätä työtä, jonka sinä ajattelet olevan tarpeetonta.”

Huoneessa oli hiljaista. Hänen isänsä virne oli kadonnut, ja yhtäkkiä tämä näytti harmaalta ja vanhalta. Dracolla oli vain hetki aikaa katua että oli haukkunut isänsä itsepetosta, jonka hän oli jo kauan halunnut tehdä, jota hänen äitinsä ei antanut hänen tehdä, ja nyt hän tunsi kuinka sääli, kauna ja syyllisyys velloivat hänen rinnassaan ja sydämessään.

Ja sitten hänen isänsä puhui, tämän silmien ollessa kirkkaat ja surulliset. ”Minä tiedän. Kadun monia asioita.”

Silloin Draco tiesi ilman epäilyksen häivääkään että hänet oli pakotettu – ei, työnnetty aikuisuuteen ja se kuviteltu turvaverkko siitä, että hän pystyisi aina syyttelemään jotakuta toista, ketä tahansa, hänen ongelmistaan, oli otettu häneltä pois.

”Tulen takaisin illalla”, hän sanoi, ja hänen äänensä kuulosti hieman karhealta hänen korviinsa. ”Tuon illallisen. Olen pahoillani, että joudun jättämään sinut yksin.”

Lucius katsoi alas pöytään olkapäät kyyryssä, mutta kun tämä suoristautui, virnistys oli palannut tämän kasvoille. ”Älä suotta”, hän sanoi. ”Minulla on paljon luettavaa.”



*



Draco tajusi, että hänen olisi pitänyt kysyä isältään tarkalleen millaista lukemista ja miksi; hänen olisi pitänyt tietää, että se oli nyt hänen velvollisuutensa pitää tarkemmin silmällä sitä, miten hänen isänsä käytti aikaansa. Draco oli kuitenkin todella väsynyt. Työskennellessään niin monia tunteja kuin kykeni, saadakseen hieman lisätienestiä, tarkoitti sitä, että hänen piti olla ainoastaan tyytyväinen siitä, että hänen isänsä kykeni löytämään näennäisesti niin suotuisaa ajanvietettä. Dracon ei tarvinnut huolehtia isänsä kuljeskelevan ympäri taloa ja menevän hukkaan; hänen ei tarvinnut huolehtia isänsä tuntevan itseään liian sulkeutuneelta, tai ajautuvan masennukseen tai mitään sen tapaista. Pieni työpöytä, jolla hänen isänsä pergamentit olivat, oli aina lukossa ja vartioitu, mutta Draco ei ajatellut sitä lainkaan - ja vaikka olisikin ajatellut, hän ei olisi pystynyt mitätöimään isänsä loitsuja.

Hänestä alkoi kuitenkin tuntua levottomalta, kun hän tuli kotiin yhtenä päivänä löytääkseen koirankarvan näköisen möykyn vanhalta sohvalta. Hän tiesi ainoastaan yhden henkilön, jolla oli tuon väriset hiukset, ja edes ajatus Fenrir Harmaaselästä, joka oli paennut auroreilta, ja ollut kadoksissa sodan lopusta asti, heidän talossaan sai kaiken veren katoamaan pois Dracon kasvoilta.

”Isä”, Draco sanoi väristen, ”mitä sinä suunnittelet?”

”Suunnittelen?” hänen isänsä kysyi, kohottaen yhtä eleganttia kulmakarvaa.

”Sinä olet aina kirjoittamassa. Kenelle sinä kirjoitat?”

”Niin monta kysymystä”, Lucius mumisi lempeästi. ”Sinun ei tarvitse murehtia, Draco. Mahtavat muutokset ovat edessä.” Tämän ääni kantoi edelleen sitä vanhaa lupausta, silmät sitä vanhaa valoa, vaikka se oli lähes tunnistamatonta laihoissa, ikääntyneissä kasvoissa. ”Pian asiat tulevat muuttumaan.”

Dracon teki mieli huutaa turhautuneena. ”Ei, minä haluan tietää nyt”, hän sanoi, yrittäen hillitä ääntänsä vaikka hän tunsi tarvetta napata kiinni heiveröisistä hartioista ja ravistella isäänsä kunnes se fanaattinen kiilto häviäisi lopullisesti. ”Kerro minulle, tai vannon että –”

”Yritätkö sinä uhkailla minua, Draco?” Lucius sanoi näyttäen huvittuneelta.

Draco onnistui vain puremaan leukansa yhteen.

”Niin minä ajattelinkin.” Tämän huuli kaartui.

”Oliko Fenrir täällä tänään?”

“Herra Harmaaselkä”, hänen isänsä korjasi. ”Sinun tapasi ovat surkeammat kuin koskaan.”

”Mitä hän teki täällä?”

Lucius kääntyi takaisin papereidensa puoleen. “Mene vaivaamaan äitiäsi”, tämä sanoi vähätellen. ”Hän ei välitä sinun utelevan hänen asioitaan.”

Draco ei kestänyt yhtään enempää; hän harppoi pöydän luo ja nappasi yhden hajallaan olevan pergamentin, mutta ennen kuin hän ehti erottaa kunnolla isänsä seittimäisestä käsialasta varsinaisia sanoja, pergamentti oli napattu pois.

”Kuinka sinä kehtaat?” Lucius kuiskasi ja heilautti sauvaansa kohti pöytää niin, että se arkistoitui ja meni lukkoon.

”Etkö sinä ole tehnyt jo tarpeeksi?” Draco sähähti, nyrkit puristuen kiinni hänen sivuillaan. ”Tiedätkö, miksi olemme täällä, emmekä Kartanossa? Tiedätkö miksi olen poissa niin paljon, miksi en voi olla täällä vahtimassa sinua?” Hän tunsi jotain painavaa kurkussaan. ”Jos pilaat vielä tämänkin, jos sinusta tuntuu, että me emme ole tarpeeksi halvennettuja, vain… muista, että – että ä-äiti ei ole enää täällä keräämässä palasia.”

”En tiedä mitä sinä tarkoitat”, Lucius sanoi vähätellen. ”Nyt, häivy silmistäni.”

Draco lähti. Oli mahdotonta kiistellä hänen isänsä kanssa; se oli aina ollut. Hän ei pystynyt sinä yönä nukkumaan vihaten itseään, koska antoi aina niin helposti periksi.



*



Hänen isänsä katosi muutamaa viikkoa myöhemmin.

Aluksi Draco oli ainoastaan levoton. Hän ei tiennyt pelätäkö enemmän isänsä vuoksi vai sen vuoksi, mitä hänen isänsä yrittäisi tehdä. Se, että Luciuksen suunnitelmat - mitä ne ikinä olivatkaan - epäonnistuisivat, oli jotakin jonka Draco kuvitteli väistämättömäksi. Hän ei voinut turvautua aurorien apuun, koska he eivät olleet enää kiinnostuneita hänen isästään ja Draco ei todellakaan tahtonut kääntää heidän huomiotaan isänsä potentiaaliseen mielenvikaisuuteen. Kuitenkin kun hän kuljeskeli lähikatuja etsien merkkejä isänsä läsnäolosta, hänen mielensä heijasti vain niitä katkeria harhakuvitelmia joissa hänen isänsä oli elänyt ennen vankilaan menoa, jotka olivat tehneet heistä kaikille tunnetun. Hän sivuutti mielessään isänsä jo kärsityn tuomion – olisi ehkä sittenkin parempi jos aurorit löytäisivät Luciuksen, jotta hän saisi hirvittävän taakan isästään pois harteiltaan jollekulle toiselle, jotta Draco voisi olla täysin vapaa edes kerran elämässään. Ajatuksista seurannut syyllisyydentunne sai hänet nopeuttamaan etsintöjä peräänantamattomalla päättäväisyydellä.

Kun kello kaksi aamulla hän ei ollut vieläkään löytänyt isäänsä, hän päätti palata asunnolle ja odottaa, toivoen että Lucius jotenkin löytäisi tiensä kotiin. Hän torkahti välillä tuoliin ikkunan edessä, heräten jokaiseen ääneen ja tuntien olonsa yhä enemmän ja enemmän levottomaksi. Hän ei mennyt töihin seuraavana päivänä, ajatellen sen maksavan hänelle hänen työpaikkansa, ja tunsi avuttomuutta. Ei ollut ketään, jolta pyytää apua eikä ketään johon luottaa murheensa siitä, mitä hänen isänsä mahtoi suunnitella.

Kun hänen äitinsä kuoli, Draco oli tiennyt, että hän oli todellisuudessa yksin maailmassa, mutta hän ei ollut todella ymmärtänyt sitä kun vasta nyt.

Kaksi päivää myöhemmin hänen isänsä ei ollut vieläkään ilmaantunut takaisin ja Draco oli hätääntynyt. Hän alkoi ajatella, ettei ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähestyä Auroreita. Mentyään ulos ovesta ja tultua takaisin sisään yhteensä neljä kertaa, hän vihdoin päätti mennä Ministeriöön, ja pysähtyi Viistokujalla ostamaan Päivän Profeetan. Hän katsoi ostikkoa
ja alkoi voida todella pahoin.

POIKA JOKA ELÄÄ KADONNUT!

Ministeriön aurorit varmistivat aikaisin tänä aamuna, että Harry Potter, tunnettu monille myös Poikana Joka Elää ja Miehenä Joka Kukisti Voldemortin, on ilmoitettu kadonneeksi. Ilmoitus oli tehty kun Potter, 20, ei ilmaantunut eilen sovitulla aikataululla Tylypahkan Noitien ja Velhojen Kouluun. Hänet nähtiin viimeksi tyttöystänsä Ginevra Weasleyn kotona kolme päivää sitten. Vaikka hänen katoamisensa oli ensin luultu olevan osa salaista aurorin työtä, Taikaministeri ja entinen pää-aurori Kingsley Kahlesalpa julkisti lausunnon, jossa kiisti teorian.

”Harry Potter ei ollut auroritoiminnassa kun hän katosi”, ministeri Kahlesalpa sanoi, ”mutta osasto tekee kaiken mahdollisen paikallistaakseen hänet.”

Ministeri Kahlesalpa sai kritiikkiä vuonna 1998 hankittuaan Potterille ja tämän kahdelle ystävälle, Ronald Weasleylle ja Neville Longbottomille, mahdollisuuden liittyä ministeriön aurorivoimiin ennen kuin he olivat suorittaneet vaatimustason mukaisia kursseja. Huhut Potterin tyytymättömyydestä osaston menettelyihin ja toimintatapoihin ja hänen kieltäytymisensä seurata ohjeistuksia ovat saaneet aikaan paljon spekulaatioita, mutta mitään ei koskaan ole vahvistettu.

”Harry on hyvin varautunut henkilö. Joskus hän ei halua tulla löydetyksi”, Ginerva Weasleyta siteerattu ministeriön toimesta myöhään viime vuonna kysyttäessä miksi Potter, sen hetken sankari, ei ollut läsnä.

Jotkut Potterin ystävistä ovat huolissaan muustakin kuin hänen turvallisuudestaan. ”Me toivomme että hänen poissaolonsa ei kestä kauaa. Teddy tarvitsee häntä”, sanoi ystävä, joka halusi pysyä nimettömänä. Theodore Lupin, Potterin kaksivuotias kummipoika, majailee tällä hetkellä hänen äidinpuolen isoäitinsä Andromeda Tonksin luona. ”Harry tietää miltä tuntuu olla orpo ja toivon, ettei hän jättäisi Teddya jos se olisi mahdollista.”

Ronald Weasleyta tai Hermione Grangeria, molemmat Potterin pitkäaikaisia ystäviä, ei tavoitettu kommentoimaan asiaa.

Draco tiesi ettei voinut mennä aurorien luo. Vaikka hänen isällään ei olisi mitään tekemistä tämän katoamisen kanssa, tästä tulisi saman tien epäilty; kaikki tiesivät Potterin liittyneen aurorijoukkoihin pystyäkseen pysäyttämään jäljellä olevat Kuolonsyöjät.

Kaksi päivää kului täydellisessä epäröinnissä ja hätääntyneessä voimattomuutessa velloen, jotka lisääntyivät räjähdysmäisesti minuutti minuutilta, kunnes Draco muisti porttiavaimena toimivan rannerenkaan, jota hänen vanhempansa laittoivat hänet kantamaan lapsena; se toisi hänet aina heidän luokseen jos hän eksyisi. Oli vaikeaa entisöidä kutistuneet matka-arkut, jotka sisälsivät kaikkea omaisuutta, jota he olivat ottaneet mukaansa Kartanosta lähtiessään; muutama niistä räjäytti sisältönsä pitkin poikin ja jotkut pullistuivat vain joistakin kohdista, osan jäädessä pieniksi, joten Dracon täytyi repiä ne auki veitsellä ja käydä läpi pienet esineet yksitellen. Lopulta hän kuitenkin löysi etsimänsä ja kiinnitti renkaan ranteensa ympärille.

Pienen hetken ajan hän ehti ajatella, että se ei toiminut, mutta hän keskittyi niin kovasti kuin pystyi kuvaan isästään, antaen hänen huolensa ja epätoivonsa löytää Lucius vallata hänet täysin. Ja sitten hän tunsi sen. Se oli hidas, ikään kuin aika olisi tehnyt taikuudesta hitaan, mutta se onnistui lopulta vetämään hänet lävitseen, ja tuomaan hänet pimeään huoneeseen. Hänen silmiensä oli vaikea tottua pimeään. Kun niin tapahtui, hän meni shokkiin.

Hän oli Malfoyn Kartanon tornissa.

Se oli ensimmäinen asia, jonka hän huomasi. Hän hengähti terävästi ja astui taaksepäin, ja sitten tuulahdus jotakin kamalaa hajua tavoitti hänet. Draco peitti nenänsä hihallaan, taisteli pahoinvoinnin terävää aaltoa vastaan ja katsoi ympärilleen. Muutaman jalan päässä hänestä retkotti Fenrir Harmaaselän silvottu ruumis. Veri oli kuivunut lammikoksi kaulassa ammottavan viillon alle, tämän hampaat olivat edelleen paljastuneina, mutta iho oli harmaa ja vahamainen, karheat hiukset sameat ja mattapintaiset. Ensimmäisellä katsahduksella näytti kuin osa tämän ihosta olisi liikkunut, mutta sitten Draco katsoi tarkemmin ja tajusi, että osa avoimista haavoista kuhisi matoja.

Vastenmielisyyden tunne oli ylitsepääsemätön ja Draco astui tahattomasti taaksepäin kääntäen katseensa pois. Sillä hetkellä tärkein ajatus oli päästä ulos tornista, ja hän melkein juoksi ovelle ennen kuin muisti isänsä olevan lähellä, sillä Porttiavain oli tuonut hänet sinne. Äkisti hänelle tuli mieleen, että hänen isänsä saattoi olla samaisessa tilassa ja ennen kuin hän pystyi estämään itseään, hän huusi: ”Isä!”, kuin olisi ollut lapsi, tietäen talossa olevan taikuuden kantavan hänen äänensä isän luokse jos tämä oli siellä.

Silti Draco pelästyi kun hänen isänsä ilmestyi hänen eteensä.

”Isä! Olet elossa –”

Ja sitten Draco näki kuinka toinen hänen isänsä käsistä roikkui kummallisesti, veri pulputen kaapujen alta.

”Draco! Luojan kiitos sinä tulit. En uskonut että sinä –“

“Totta kai minä tulin. Mitä sinä teet täällä? Mitä on tapahtunut? Miksi –“

“Meidän täytyy lähteä, Draco. Toitko taikasauvasi? Hänellä on omani, en voi Ilmiintyä talosta ilman sitä.”

”Kenellä?”

“Ei ole aikaa, hän tulee pian takaisin, hän haistaa sinut – olen pystynyt välttelemään häntä vain koska tunnen tämän talon.”

”Kuka? Oliko se – oliko se jokin, joka tappoi Fenririn? Sinun on kerrottava minulle.”

”Sinun sauvasi, Draco.”

”Sinä tiedät, etten pysty ilmiintymään hyvin”, Draco sanoi vaivalloisesti.

“Anna se minulle”, hänen isänsä ärjäisi, ja Draco näki tämän tilan olevan erittäin paha; hulluus paistoi hänen kuolleen näköisiltä kasvoilta, ja Draco tiesi kuinka hänen isänsä oli selvinnyt Azkabanista vaikka tämä oli ollut heikko ja peloissaan.

”Isä”, hän aloitti, mutta sitten rysähdys ovelta sai heidät molemmat kääntymään ympäri.

Ja siinä ovella seisoi Harry Potter.

Mutta se ei ollut Harry Potter, jonka Draco oli tuntenut; se ei ollut se sama, joka oli pelastanut maailman Voldemortilta.

Tämän Potterin mustat hiukset olivat karheat, vaatteet repaleiset, hampaat koiramaisen pitkät kauheassa irvistyksessä, veri levinneenä ja kuivuneena ympäri suuta. Tällä ei ollut silmälaseja ja tämä murisi kuin koira. Kuin susi.

”Isä”, Draco kuiskasi jälleen, ”mitä sinä olet mennyt tekemään?”

Hänen isänsä ei vastannut heti. Draco ei halunnut irrottaa silmiään Potterista, mutta hiljaisuus sai hänet kääntämään päätään hetkeksi.

Lucius katsoi häneen ja sanoi niin hiljaa, että Dracolla oli vaikeuksia kuulla tätä kauhean murinan yli: ”Olen pahoillani, Draco.”

”Hoet tuota aina, vihaan kun sanot noin”, Draco huudahti epätoivoisesti. ”Minä – meidän täytyy lähteä –”, hän tavoitteli sauvaansa ja Potter, tuo kammottava susiolento oli lähestymässä heitä –

Lopulta hänellä oli sauvansa kädessään ja hän kiiruhti isänsä luo. ”Ilmiinnytä meidät!”

Hetken hän luuli, että he pääsisivät pakoon, mutta yhtäkkiä se ilme oli palannut hänen isänsä kasvoille; tämän silmät olivat kaventuneet ja huulet kaartuneet virnistykseen.

”Ei! Isä –”, Draco sanoi kiireesti, ”Ei nyt. Pyydän, ei nyt –“

“Älä ole huolissasi: minä aion kostaa kuolemasi”, Lucius sanoi rauhallisesti. ”Sinun täytyy luottaa minuun. Sen täytyy mennä näin.”

Kuului korviahuumaava räsähdys ja Draco oli huoneessa yksin pedon kanssa.



*



Hän tiesi, että hänet tultaisiin repimään riekaileiksi. Hän mietti kuinka paljon se sattuisi; josko hän pystyisi tuntemaan raajojensa joutuvan revityksi vartalostaan, tai jos ulos pulppuava veri saisi hänet pyörtymään ennen kuin kipu ehtisi iskeä häneen. Kaikki tuo välähti hänen mielensä läpi samalla hetkellä kun hän alkoi hätääntyä ja sulki silmänsä - kykenemättä päättämään, olisiko hänen lähestyvä kohtalonsa parempi vai huonompi, kun tiesi kuinka lähellä se oli.

Yhtäkkiä hän tajusi murinan loppuneen ja muuttuneen enemmänkin ulinaksi. Draco avasi silmänsä ja näki Potterin taipuvan kaksikerroin, silmät tiukasti suljettuina. Tämä taipui kumarampaan, kunnes oli polvillaan, pää painettuna, ja vähitellen ulina hiljeni kunnes ainoa ääni huoneessa oli tämän vaivalloinen hengitys.

Ja sitten Potter nosti päätään. ”Mal – foy”, tämä sanoi hyvin hitaasti. ”En p-pysty –”, tämä hengähti ja sitten kuului uusi inahdus, joka loppui murinaan.

Draco katsoi hypnotisoituneena, kuinka Potter näytti taistelevan jonkin sortin taistelua itsensä kanssa.

”Pyydän –”, Potterin onnistui sanoa. ”En – halua, yritän – täytyy”, mutta sitten turhautuminen näytti ottaneen voiton ja tämä murisi taas, pudisteli päätään ja näytti hampaitaan. Silmät petomaisina ja murhanhimoisina Potter nosti katseensa takaisin Dracoon.

”P-Potter”, Draco änkytti. ”Tiedätkö – tiedätkö sinä, kuka minä olen?”

Se näytti herättävän Potteria ja tämä sulki silmänsä tiukasti, selvästi pakottaen itsensä pysymään aloillaan.

”Potter –”

Sitten Potter räpäytti silmiään uudelleen. “Lasit”, tämä sanoi vaivalloisesti. “En – näe.”

”Mitä – mitä sinulle on tapahtunut?”

Se sai Potterin murisemaan: ”Sinun isäsi.” Tämä nousi seisomaan. ”Jätti sinut tänne – jotta minä – söisin sinut, eikö?” Sanat olivat jäykkiä, kuin ne olisivat tuottaneet suuria vaikeuksia lausua ääneen.

Draco näki Potterin kasvoilla häivähtelevän jonkin, joka näytti oudolta ja villiintyneeltä, ja jonkin enemmän tunnistettavan vihan välillä.

”Aiotko sinä syödä minut?” hän kysyi lopulta.

Potter horjahti vasten seinää ja nojasi olkapäitään sitä vasten, tämän kädet raapivat kivetyksen pintaa. ”En jos. Sinä. Jatkat – puhumista”, Potter puuskutti.

Dracon suu avautui ja sulkeutui; hän ei tiennyt mitä sanoa, ei tiennyt mitä tapahtui ja mitä hänen isänsä oli tehnyt Potterille. Hän ei tiennyt, olisiko peloissaan vai vihainen jouduttuaan jätetyksi sinne. Vai molempia.

”Puhu!” Potter äyskähti pingottuneesti.

“Minä – minä – sinä olet minun kotonani”, Draco sanoi laimeasti. Hän uskaltautui irrottamaan katseensa Potterista ja katsahti ympärilleen. ”En paljoa käynyt täällä ylhäällä asuessani tässä talossa.” Hän katsoi takaisin Potteriin, jonka silmät olivat taas tiukasti suljetut, kuin tämä olisi yrittänyt keskittyä ankarasti. ”En koskaan uskonut tulevani takaisin tänne. Luulin että kartano purettaisiin.”

Potter hengitti edelleen hyvin raskaasti nenänsä kautta.

”Sinä – sinä olit täällä kerran aikaisemmin. Varmasti muistat sen.” Draco huomasi yhtäkkiä, kuinka jäykkä hän itse oli, kuinka hänen olkapäänsä olivat jäykät ja kätensä puristuneina yhteen niin tiukasti, että se alkoi sattua. ”Sinä ja… he kysyivät, josko minä tunnistaisin sinut.”

Se näytti helpottavan Potterin oloa ja jostain syystä tämä suoristautui.

”Minä – muistan”, Potter kähisi. ”Tottakai minä muistan.”

Draco katsoi tätä pienen hetken. Ei vaikuttanut siltä, että muriseva peto ottaisi yliotetta ihan heti takaisin. Tämä alkoi näyttää enemmän itseltään.

”Mitä”, Draco sanoi kostuttaen kuivia huuliaan, ”mitä on tekeillä?”

Jopa varjoisessa huoneessa hän pystyi näkemään, miten Potterin leuka puristui kiinni. ”Olen yllättynyt, ettet sinä tiedä.”

Ja sitten tämä ikään kuin romahti, kuin ei olisi pystynyt kannattelemaan omaa painoaan. ”Olen niin väsynyt.”

”Käyttäydyit kuin – kuin vesikauhuinen koira”, Draco sanoi.

”Kiitos kun luot hieman valoa tilanteeseen”, Potter sanoi sarkastisti. ”Helvetin – helvetti.” Jonkinlainen varjo kulki tämän kasvojen läpi, mutta kun tämä sulki silmänsä hetkeksi, se katosi.

”No minua ei kiinnosta”, Draco sanoi kiukkuisesti, edelleen kauhuissaan ja jännittyneenä. ”Sinä vain äskein melkein revit kurkkuni auki.”

Harry vapisi, avasi ja sulki nyrkkejään. ”Minulla – minulla ei ole sauvaani. Minun täytyy –” Tämän silmät katsahtivat kohti ikkunaa. ”Kuinka kauan aikaa on kulunut?”

”Sinun kunnostasi päätellen –”, Draco puri kieltään yrittäen olla kommentoimatta paksua sänkeä, jota Potter tunnusteli. Hän ajatteli melko hysteerisesti, että kestäisi viikkoja kasvattaa sellainen määrä sänkeä. ”Luulen, että neljä tai viisi päivää.”

Potter tähyili häntä kohti, kohotti sitten toisenkin kätensä leualleen, kosketellen karkeaa karvaa. ”Helvetti”, tämä sanoi. ”Minun tarvitsee – he luultavasti ihmettelevät, missä minä olen –”

”Se on kaikkialla uutisissa. Siitä minä tiesin –”, Draco sanoi ja epäröi sitten.

Potterin käsi valahti ja tämän kasvot tummuivat, keräten jälleen varjoja ympärilleen. ”Tiesit mitä?”

Draco katsoi pois. Hän pelkäsi Potteria tuossa tilassa, mutta yhtäkkiä mahdollisuus oli hänen edessään, vain hengenvedon päässä; helpotuksen tunne, kun hän voisi kertoa jollekulle, Potterille, vapauttaa itseään isänsä manian tuottamasta kauheasta painolastista ja kaikista niistä asioista, jotka olivat hänen harteillaan.

”Hän – minun isäni, hän katosi. Hän ei ole ollut – tiedät, että hän joutui Azkabaniin. Uudestaan.”

”Kyllä”, Potter murahti.

Vanha viha alkoi nousta pintaan, kun hän muisti kuinka suorasanaisia Potter, Granger ja Weasley olivat olleet hänen isänsä rikoksista, mutta sitten muisto hänen isänsä kasvoista, kun tämä oli vannonut kostavansa Dracon kuoleman ennen kuin jätti hänet sinne yksin tunkeutui hänen mieleensä. ”On kuin hän ei muistaisi, että sota on ohi”, hän jatkoi hitaasti. ”En ymmärtänyt – olen ollut töissä ja hän oli aina lukemassa, ja sitten muutaman viikon kuluttua sain tietää, että Fenrir – että ihmissusi oli käynyt tapaamassa häntä.”

Potter näytti entistä kamalammalta. ”Minä tiedän, kuka Fenrir on”, tämä sanoi synkästi.

”On aina hyvä tietää niiden nimet, jotka on tappanut”, Draco tiuskaisi takaisin.

Väri katosi Potterin kasvoilta. ”Mitä?” tämä älähti.

Draco tuijotti Potteria. ”Se et ollut sinä?” Hänen silmänsä katsoivat tahattomasti huoneen vastapäiseen nurkkaan, jossa Fenririn ruumis edelleen lojui.

Potterin katse seurasi. ”Helvetti. Minä en –” Tämä keskeytti, näyttäen sekä yllättyneeltä että järkyttyneeltä. ”Se on – minä en tiedä, mitä he tekivät minulle”, Potter sanoi karusti. ”Hän puri minua, ja sitten tuli loitsu – en pysty muistamaan, on kuin muistaisin vain tunteet, muistan olleeni hyvin vihainen, peloissani, ja raakalaismainen – halusin repiä hänet palasiksi, ennen kuin hän tekisi saman minulle.” Tämä kääntyi katsomaan takaisin Dracoon. ”Mitä he tekivät minulle? Se tuntuu kuin komennuskiroukselta, paitsi pahemmalta – ei ollut helppoa antaa periksi sille, se vain – kiskoi minut mukaansa, ja ainoastaan nämä kamalat tunteet pystyivät tulemaan läpi –” Tämä keskeytti yhtäkkiä.

Draco ei huomannut kuinka paljon hän itse oli rauhoittunut, kunnes alkoi jälleen pelätä. ”Minä… minä en tiedä mitä he tekivät, Potter.”

”Minä pystyn silti”, Potter sanoi käheästi, ”pystyn tuntemaan kuinka se yrittää kiskoa minut mukanaan, ja jos annan edes hetken periksi –”

”Älä!” Draco sanoi terävästi. “Minä – me emme tiedä, mitä sinä – tarkoitan, että olet juuri tappanut kaikkein häijyimmän ihmissuden, joka oli Pimeyden Lordin palveluksessa –”

”Älä kutsu häntä niin”, Potter sanoi.

Draco sulki suunsa.

”Tarkoitan”, Potter jatkoi, mutta tämän katse singahti poispäin. ”Ei, olen pahoillani, älä lopeta puhumista. Se… se auttaa, kun puhut minulle.”

”Todellako”, Draco sanoi.

”Joo, siis tarkoitan kyllä. Se antaa minulle – jotakin, johon keskittyä. Minun tarvitsee – saada pitää kiinni jostakin, tai se tunne kiskoo minut mukaansa.”

”Eli mitä siis tarkoitat? Että menetät järkesi?” Draco kuuli äänensä nousevan ja yritti hillitä hysteriaansa. ”Että sinusta tulee mielenvikainen lihansyöjä peto? Luoja, minä tahdon pois täältä –” Hän alkoi lähestyä oviaukkoa.

”EI!” Potter puoliksi huusi, puoliksi murisi ja paljasti hampaansa sillä kamalalla petomaisella irvistyksellä ja taivutti selkäänsä, jänteet suoristuivat tämän niskassa, ja tämä näytti siltä, kuin yrittäisi vaivoin pitää itsensä kasassa. ”Älä–
jätä – minua”, tämä sanoi tukehtuneesti, kädet rimpuillen sokeasti ympärillään.

Mutta Dracoa pelotti ja sydän hakkasi hänen rinnassaan. Hän ajatteli hämärästi sitä faktaa, että oli iltamyöhä ja hän tiesi, että metsä Kartanon ympärillä ei ollut turvallinen hänelle, ei enää, eikä taatusti ilman sauvaa. Mutta ajatus siitä, että hän oleilisi siinä kunnes Potter menettäisi otteen todellisuudesta ja repisi hänet riekaileiksi teki paon välttämättömäksi.

Hän juoksi jyrkät portaat alas, jotka kiemurtelivat tornin läpi ja kuuli pingotetun, epäsointuisen ulvonnan; sen olisi pitänyt olla suden ulvontaa, mutta se kuulosti siltä, kuin se olisi venyttänyt ja vääntänyt Potterin ihmispuolen äänijänteitä, ja epäsoinnukas halkeilu ja rikkoutuminen saivat Dracon vapisemaan. Hän kompasteli eteishuoneiden läpi pimeässä, rikkinäisten huonekalujen varjot ja tyhjät portaikot kohosivat hänen yläpuolelleen. Kartano, sen ollessa kylmä, pimeä ja tyhjä ei näyttänyt enää hänen kodiltaan; se oli pelottava ja hän juoksi niin nopeasti kuin kykeni kohti eteisaulaa. Suuret ovet oli pultattu kiinni ja Draco katsoi olkansa yli peläten, että Potter olisi hänen takanaan, mutta hän pystyi näkemään ainoastaan pimeyttä.

Sitten toinen hirmuisa epävireinen ulvonta kaikui huoneesta, eikä Draco katsonut taakseen kun hän juoksi kohti lasiovia jotka avautuivat kuistille.

Rikkoutunut lasi aiheutti hänelle haavaumia kun hän yritti kääntää kahvoja, jotka eivät liikahtaneetkaan, mutta lopulta hänen onnistui riuhtaista ne auki ja juosta yöhön.

Aluksi oli helpottavaa olla ulkona yössä, eikä enää loukussa ja Draco juoksi ja juoksi, verta vuotavat kädet jyskyttäen. Hän kompuroi juurien ja kaatuneiden puiden yli, yrittäen saada niin paljon välimatkaa kuin suinkin kykeni itsensä ja Potterin karmaisevan olomuodon väliin.

Kun hän ei lopulta pystynyt enää juoksemaan, hän hidasti kävelyksi ja hiki hänen kuumalla ihollaan tuntui äkkiä hyvin viileältä. Hän tajusi yhtäkkiä, kuinka kosteaa ja kylmää ilma oli; sumu oli laskeutunut hänen ympärilleen. Hän oli hyvin väsynyt, hänen rintaansa koski ja jalkoja poltti, joten hän istui puunrungon päälle ja veti ohutta takkia tiukasti itseään vasten.

Kykenemättä muuhun kuin ajattelemiseen ja tärisemiseen, Draco mietti oliko ollut täysin järkevää juosta karkuun Potteria. Nyt hän oli yksin ja sauvaton pimeässä metsässä, ja Potter oli muuttunut hulluksi susimieheksi hänen mielenvikaisen isänsä takia.

Hyvänä päivänä hän pystyi syyttämään Potteria kaikesta siitä pahasta, joka oli tapahtunut hänelle. Hän sai häijyä mielihyvää paheksumalla Potteria kaikista tämän harhakuvitelluista sankaruuksista, sietämättömyydestä, sitkeästä oikeudenmukaisuudesta, typerästä onnesta. Jopa muisto Pirunpalosta oli jotakin, jonka vuoksi hän saattoi vihata Potteria, koska se tarkoitti että hän jäi Potterille elämänsä velkaa, elämänsä jota hän vihasi.

Mutta muisto Potterista, kuinka tämä oli kynsinyt lattiaa liikkeet raakalaismaisina ja puhunut anovaan sävyyn, kalvoi Dracoa: mitä Potterille tapahtuisi nyt kun Draco oli jättänyt tämän yksin?

Hän tunsi ensin kylmyyden kaikkialla, sitten pimeyden, ja hän tiesi olevansa eksyksissä.

Hän ajatteli isäänsä, noita kamalia päiviä, jolloin Lucius vain syyllisti häntä. Ja sitten niitä päiviä, jotka pimensivät kaikki muut toivottomuudellaan; kun hän syytti itseään siitä, ettei nähnyt totuutta isästään, ettei hän suojellut äitiään, siitä kun hän oli antanut asioiden levitä käsiin. Hän ei pystynyt raivoltaan ja itsesyytöksiltään tehdä mitään muuta.

Nyt Draco oli yksin, ei ollut ketään jota huutaa avuksi ja ei edes vihlova, valkean puhdas viha, joka sykki hänessä hänen ajatellessaan muistoa jossa hänen isänsä oli hylännyt hänet, saanut häntä tuntemaan oloaan yhtään vähemmän kylmäksi, vähemmän pelokkaaksi, vähemmän yksinäiseksi.

Hän istui siinä pitkän aikaa kylmettyen enemmän ja enemmän tietäen, että hänen pitäisi nousta ylös ja kävellä, mutta ollen kykenemätön suorittamaan haluaan.

Draco vaipui hetkeksi ajatuksiinsa, mutta havahtui äkisti ääneen.

Hän suoristi selkäänsä, hänen sydämensä hakkasi jälleen raivokkaasti ja hän kuuli paniikkia enteilevän valtavan kohinan korvissansa. Ihoa hänen niskassaan pisteli. Hän tahtoi huutaa, kysyä jos siellä olisi joku, mutta hänen äänensä oli takertunut kurkkuun ja hiljaisuus oli painostava.

Ja yhtäkkiä tumma hahmo syöksyi häntä kohti pimeydessä. Hän huusi, mutta ennen kuin hahmo ennätti koskea häneen, toinen tumma hahmo tuli esiin ja torjui toisen, iskien sitä sivusuunnassa. Draco kuuli murinaa ja ärinää ja kamppailun ääniä, kun kaksi hahmoa paini toistensa kanssa tummana kiemurtelevana kasana.

Sitten toinen hahmoista pidentyi, seisoi suorassa ja Draco tajusi sen olevan Potter ja hän näki otteen jolla Potter piti toista otusta kiinni leuasta, avaten sitä käsillään. Kuului hirvittävä murtumisen ääni ja koiramainen huuto ja sitten Potter tiputti varjoisan otuksen maahan ennen kuin romahti itse.

Ensin Draco ei tiennyt mitä tehdä, joten hän odotti ensin varmistuakseen siitä, ettei kumpikaan hahmoista kävisi hänen kimppuunsa jos hän liikahtaisi. Hänen käsiään särki edelleen ja ne verestivät lasin viillettyä häntä aiemmin; hän tajusi kuinka typerä hän oli ollut juostessaan metsään kädet veressä, koska se oli todennäköisesti ilmoittanut hänen paikallaolonsa jokaiselle metsän eläimelle. Oli ällistyttävää ettei muita ollut tullut lähelle, kunnes hän tajusi, että ehkä Potterin läsnäolo oli pitänyt ne piiloissaan. Tämän oli täytynyt seurata Dracoa, oli täytynyt odottaa häntä –

Draco liikkui lähemmäs, ja yritti päätellä tummista hahmoista kumpi oli Potter ja kumpi toisen suden ruumis.

Hän polvistui ja laittoi kätensä Potterin selälle, tuntien tämän ihon lämmön ohuen, revityn puuvillaisen paidan läpi ja työteliään raskaan hengityksen. Hän tunsi myös jotain märkää tämän olkapäillä, jotain joka oli hieman tahmeaa. Se oli luultavasti verta. Potteria oli purtu.

Tämä ulisi pienesti Dracon juoksuttaessa kättään haavan päällä, mutta ääni ei pelottanut Dracoa tavalla, jolla Potterin muut äänet olivat pelottaneet; se rauhoitti häntä ja tuntui kutsuvan hänet pois kauhun sekaisesta ulottuvuudesta.

Hän nosti Potterin istuma-asentoon ja laittaessaan tämän toista kättä oman olkansa yli, Potter voihkaisi.

”Shh”, Draco sanoi. Hän muisti Potterin sanoneen puheen rauhoittavan, joten hän yritti puhua. ”Meidän täytyy edes löytää tie takaisin Kartanoon”, hän mumisi. ”Olet loukkaantunut ja täällä on kylmä.”

Potterin pää retkotti hieman Dracon olkapäällä.

”Kuuletko minut, Potter?” Draco kysyi.

Potter ei vastannut.

“Potter!” Draco laittoi kätensä tämän vyötärön ympärille. “Sinun täytyy nousta seisomaan. Sinun täytyy auttaa minua löytämään tie; minä en tiedä, kuinka saada meidät takaisin Kartanoon.”

Hän yritti nousta seisomaan vetäen Potterin mukanaan.

”Pyydän”, hän toisti, ja nappasi Potterin kiinni itseensä, tuntien kuinka painava ja lämmin tämä oli, hengissä ja hengittävä, ja epätoivon läpi hän tunsi jotakin helpotuksen tapaista, tuntiessaan toisen ihmisen, toisen olennon niin lähellä itseään.

”Tuonne – päin”, Potter sanoi, niin hiljaa ettei Draco melkein kuullut, mutta hän seurasi Potterin käden osoittamaa suuntaa ja he taivalsivat läpi sumun.



*



He eivät olleet tyhjentäneet Kartanoa lähtiessään, ottaneet vain mitä olivat kyenneet ennen kuin se oli takavarikoitu ja laudoitettu umpeen.

Potter oli onneksi kadottanut olematonta otettaan todellisuuteen vasta kun Kartanon tornit alkoivat häämöttää puunlatvojen ylitse, mutta se tarkoitti sitä, että Dracon oli täytynyt raahata tätä lopun matkaa ja ylös portaita hänen vanhempiensa makuuhuoneeseen, sen ollessa läheisin huoneista, joka oli suojattu tunkeilijoita vastaan. Hänen äitinsä oli tarkoituksella jättänyt poistamatta suojauksia kun heidät oli pakotettu lähtemään, ja he olivat molemmat toivoneet että se aiheuttaisi muutamia inhottavia yllätyksiä kelle tahansa, joka sinne yrittäisi.

Huone päästi hänet ja Potterin sisään vaikeuksitta. Huonekalut oli peitetty valkoisilla kankailla ja efekti oli melko aavemainen. Draco hengitti hyvin raskaasti; Potter oli painava ja Dracon kädet tärisivät hänen raahattuaan Potteria niin pitkän matkan, mutta lopulta hänen onnistui lykätä Potter patjalle ja vetää pois pölyinen kangas tämän alta.

Alla oleva patja oli pehmeä ja tyynymäinen ja Draco juoksutti käsiään sen yli, lähes parahtaen muistoille luksuksesta, jota hän oli aina pitänyt itsestäänselvyytenä. Potter oli saastainen; tämä oli yltäpäältä mudassa ja veressä, mutta Draco ei pystynyt tekemään paljoa. Hän repi palan kangasta ja meni makuuhuoneeseen liitettyyn kylpyhuoneeseen saadakseen kasteltua kankaan vedessä, mutta kaikkialla oli likaista eikä missään ollut saippuaa, ja kun hän paineli
Potterin olkapäässä olevaa haavaa, hän epäili tuottavansa tulehtumisriskin.

Huoneeseen oli jäänyt muutama kynttilä ja Draco osasi käyttää juuri tarpeeksi sauvatonta taikuutta saadakseen liekit kahteen niistä ennen kuin hänen uupumuksensa otti yliotteen hänestä. Hän repi Potterin paidan riekaleet sivuun ja näki, että Potteria oli purtu monia kertoja ja tässä oli arpia ja jo parantuneita hampaiden jälkiä. Hän nosti märän kankaan käteensä ja paineli hieman lisää, yrittäen parhaansa saadakseen lian pois ilman että pahentaisi haavoja. Kuitenkin lopulta hän heitti likaisen rätin sivuun.

Dracolla oli kylmä; hän punnitsi valintaa nukkua häiriintyneen susimiehen vieressä tai yksin alasalissa, tässä tyhjässä ja hiljaisessa talossa. Potter vaikutti kahdesta pahasta pienemmältä. Hän nappasi ohuen kankaan ja heitti sen heidän ylitseen, painautui Potterin sille puolelle jossa oli vähiten haavoja, niin lähelle kuin pääsi. Potter haisi hieman inhottavalta, kuten hieltä ja maalta, mutta Draco oli yllättäen enemmän lohduttunut kuin inhottunut.

Hänen täytyisi löytää keino saada apua aamulla. Nyt hän halusi vain nukkua.



*



Valo, joka suodattui aikaisin aamulla ikkunoiden läpi, sai kaiken näyttämään harmaalta. Kylmyys tuntui kostealta ja Dracon nenä oli lähes tunnoton.

Mutta kankaan alla oli lämmintä, Potterin rinnan kohotessa ja laskiessa hänen vieressään. Hän katsoi tarkemmin ja näki, että Potterin haavat olivat kasvaneet kiinni yhteen, ja vaikka ne olivat jättäneet karkeita punaisia juovia, iho oli ehjä. Jälkikäteen hän muisti, että ihmissusilla oli kiihtynyt paranemiskyky.

Kirous oli outo. Edes se ei ollut toiminut täydellisesti, mikä ei oikeastaan ollut yllätys, sillä mikään ei koskaan tuntunut menevän suunnitelmien mukaan kun kyse oli Potterista. Tällä näytti olevan suden mieli ja miehen vartalo, vaikka täysikuu ei ollutkaan laukaissut sitä.

Yhtäkkiä Draco tunsi Potterin jännittyvän hieman mutta ennen kuin hän pystyi vetäytymään taaksepäin ja nousemaan ylös sängystä, Potterin silmät avautuivat.

Se ei ollut mitään sen kaltaista, kuten normaaleilla ihmisillä on ongelmia avata silmänsä aamulla; Potter näytti olevan vihreät silmät kaventuneina välittömästi valpas. He tuijottivat toisiaan ja Draco yritti epätoivoisesti arvioida, että tuijottiko hän sutta vai miestä.

Sitten Potterin silmät sulkeutuivat jälleen ja hän käpertyi Dracoa vasten, hänen vierelleen, ja hengittäen syvään asettui mukavasti ja puski päätään pehmeästi Dracon olkapäähän, ikään kuin haluaisi jotakin.

Draco oli hetken ymmällään, mutta kun hän kurottautui ja taputteli Potterin hiuksia hyvin varovasti, Potter rauhoittui ja päästi hyvin matalan, tyytyväiseltä kuulostavan äänen. Joten hän jatkoi Potterin hiuksien silittelyä, taputellen tätä kuin jonkinlaista suurta ihmiskoiraa. Se oli todella outoa, mutta koska hän tahtoi mielummin rauhoitella Potteria kuin tulla syödyksi, hän sivuutti outoudentunteen ja antoi Potterin rauhallisen rytmikkään hengityksen tuudittaa hänet takaisin uneen.



*



Kun Draco heräsi toisen kerran, Potter istui hänen vieressään, pidellen päätään käsillään.

”Potter”, hän sanoi ääni paksuna unesta ja ponnisti itsensä istumaan.

Potter kohotti päätään ja katsoi Dracoa terävällä, lävistävällä tuijotuksella.

”Oletko sinä – oletko – voitko sinä puhua?” Draco uskaltautui sanomaan.

”Kyllä”, Potter sanoi käheästi. ”Jos olen – hyvin rauhallinen, ja keskityn todella kovasti – sinuun, tai tarpeeseen kuulla puhetta, se helpottaa.”

”Helvetti mikä sotku.”

”Joo”, Potter sanoi synkästi. ”Yritän kovasti etten olisi vihainen koska se vain pahentaa tilannetta.” Tämän huuli
nytkähti. ”Joten sinun kannattaa olla ärsyttämättä minua.”

”Toivotaan niin”, Draco sanoi niin kylmästi kun pystyi, tietäen samalla että hänen hiuksensa todennäköisesti sojottivat pystyssä ja hänen poskensa oli kurtussa, ”ettei sinulla ole murhanhimoisia mielihaluja pääni menoksi."

Potter virnisti. ”Olen hyvin nälkäinen juuri nyt. Älä testaa minua.”

”Sinun olisi pitänyt syödä isäni, kun sinulla oli siihen mahdollisuus”, Draco sanoi ärtyisästi.

Potter näytti yllättyneeltä. ”Aistin, että aikomus jättää sinut tänne syötäväksi ei ollut osa suunnitelmaa.”

”Mitä suunnitelmaa?” Draco yritti kiukkuisesti tasoitella hiuksiaan.

”Ilmeisesti suunnitelma oli muuttaa minut ihmissudeksi.”

”Minä en tiennyt mistään suunnitelmasta”, Draco sanoi katsomatta Potteriin. ”Hän – yritin kertoa sinulle, hän ei ole ollut täysin – täysin järjissään Azkabanin jälkeen –”

”Enpä tiedä, yritys pilata elämäni tai tappaa minut kuulostaa aika luonteenomaiselta minun korvaani”, Potter mutisi.

”Azkabanin jälkeen”, Draco jatkoi ääni hälveten. ”Hän aina luki ja teki muistiinpanoja, olin iloinen siitä, olin iloinen, että hän piti itsensä kiireisenä, koska en ollut koskaan kotona ja äidin kuoleman jälkeen –”

”Äitisi on kuollut?” Potter näytti aidosti järkyttyneeltä.

“Sinäkö välität?” Draco iski takaisin.

”No, no, en – kyllä, vähäsen. Kun – kun hän ikään kuin – pelasti henkeni ja kaikkea”, Potter vastasi kuulostaen hieman uhmakkaalta.

Draco nielaisi. ”Mitä?” hän kysyi ääni väristen.

”Hän kertoi Voldemortille minun olevan kuollut ja – ja se antoi minulle mahdollisuuden”, Potter sanoi varovaisesti.

Draco oli täysin aloillaan, sallimatta itsensä puhua.

Potter rypisti otsaansa. ”Minä... minä olen pahoillani, Malfoy.”

”Älä ole”, Dracon onnistui lopulta sanoa ja hänen äänensä kuulosti hauraalta jopa hänen omiin korviinsa. ”Tarkoitan”, hän jatkoi ennen kuin ehti ajatella pidemmälle, ”sinun ei pidä olla pahoillasi, sinun ei pidä edes välittää, ja se on erittäin alhaista että käyttäydyt nyt niin.”

Potter tuijotti suu auki. ”Mitä –”

”He veivät kaiken”, Draco sanoi. ”Katso tätä huonetta! Tämä oli vanhempieni makuuhuone ja katso sitä nyt! Pölyinen ja rappeutuva ja tyhjä – koska meidät pakotettiin lähtemään! Äitini oli kaikkea vastaan – minun isäni, äitini koko perhe, kaikki jonka vuoksi olimme tehneet töitä – hän auttoi sinua tappamaan Pimeyden Lordin ja sinä et koskaan kertonut mitään, et koskaan sanonut sanaakaan Ministeriölle, estääksesi heitä pilaamasta meidän –”

Potterin kasvot alkoivat tummua. ”Hän ei tehnyt sitä minun vuokseni”, tämä sanoi edelleen hyvin varovasti, vaikka sanoissa oli kovuutta. ”Hän teki sen sinun vuoksesi, hän käski minun kertoa josko sinä olet tai et ole hengissä, ennen kuin hän auttaisi minua. Hän aina huolehti ensin sinusta, siksi hän teki Kalkaroksen kanssa Rikkoutumattoman Valan, siksi Kalkaros tappoi Dumbledoren, jotta sinun ei tarvitsisi. Vain koska sinun turvassa pitämisesi sattui mahdollistamaan Voldemortin tappamisen, se ei tarkoita että olisin perheellesi mitään velkaa.”

Draco tunsi silmiensä kostuvan, mutta hän räpytteli hyvin nopeasti ja keräsi kaikki vihansa rippeet Potteriin. ”Sinä et tiedä siitä mitään”, hän kuiskasi. ”Sinä et tiedä miltä tuntuu uhrata – kaikki.”

Ennen kuin hän ehti lopettaa, Potterin olemus vaihtui äkisti ja Dracolla ei ollut edes aikaa panikoida ennen kuin Potterin pupillit supistuivat ja tämä hengitti kohti Dracoa hurjasti muristen.

Potter oli hänen päällään, kädet hänen kaulallaan ja Draco muisti väläyksessä kuinka Potter oli repinyt sen toisen suden leuan irti paljailla käsillään. Hän rimpuili, tuntien kauheaa painetta henkitorvessaan, kipu sai hänen silmänsä vetistämään, mutta hän tiesi että hänen täytyisi puhua tai hän ei koskaan selviytyisi. ”Potter!” hän yski, samalla kun yritti saada otetta Potterin hiuksista, kiskoen niin kovaa kun pystyi saadakseen Potterin hampaat kauemmas itsestään. ”Ei – älä – Potter! Päästä minut pois, tämä – et ole – sinä”, ja lähes nyyhkytti helpotuksesta kun Potter yhtäkkiä päästi irti ja kierähti sivuun.

Draco makasi siinä, yskien ja henkeään haukkoen, yrittäen hengittää niin paljon ilmaa kun pystyi ja tukahduttaa tuntemaansa kauhua.

Kun hän oli tarpeeksi rauhoittunut, hän katsoi sivuun ja näki Potterin istuvan lattialla, polvet vasten rintaa, keinuen eteen ja taakse.

”Sinun – pitäisi lähteä, Malfoy”, tämä sanoi työläästi. ”Minä – tämä ei ole hyvä. Lupaan etten seuraa sinua tällä kertaa. Mene hakemaan apua, hae joku. Minä – minä luulen että minut pitää lukita, tai – tai päädyn tappamaan sinut. Mene hakemaan – hakemaan Hermione, kerro hänelle, hän – tietää mitä pitää tehdä.”

Draco yritti liikkua, muttei pystynyt ja hän muisti mitä tapahtui viimeksi kun hän oli yrittänyt paeta. Hän tiesi ettei saisi apua Potterin ystäviltä tai Auroreilta, eikä varmasti myöskään isältään.

Hän katsoi Potteria, tämän tuhkanharmaita kasvoja, kamalia hiuksia, jotka näyttivät vielä hirveämmiltä tämän ollessa ahdistunut, tapaa jolla tämä vapisi, peläten itseään. Draco tajusi, että jos Potteria pelotti, hänen itsensä ei tarvinnut pelätä.

Potter oli pelastanut hänen henkensä nyt kahdesti: kerran Pirunpalosta ja toisen kerran viime yönä, kun tämän ollessa kaikkein sudenomaisin, Potter oli tappanut sen mikä oli odottanut hyökkäävänsä Dracon kimppuun metsässä.

”Älä ole idiootti”, Draco puhisi.

Potter lopetti keinumisen ja katsoi häneen.

”No”, Draco sanoi henkäysten välissä, ”haluatko sinä tulla lukituksi?”

Potter katsoi takaisin polviinsa. ”Ei ole – kysymys – siitä, mitä – minä haluan”, tämä sanoi matalalla äänellä.

Draco pyöräytti silmiään. ”Päivän Profeetta ei ole täällä todistamassa sinun epäitsekästä sankaruuttasi”, hän napautti.

Potter ei vastannut.

Draco pyörähti ympäri ja työnsi itsensä ylös käsillään ja katsoi Potteriin, kuinka repalainen paita roikkui tämän päällä, kuinka ikkunasta tuleva valo jätti puolet Potterista varjoon.

”Minä muistan”, hän sanoi, ”kuinka taistelit Komennuskirouksen pois itsestäsi. Koulussa. Vihasin sitä kun olit kaikessa minua parempi. Kaikki oli niin helppoa sinulle.”

Potterin pää roikkui hieman alempana.

”Edes – yritä, Potter.”

Potter kääntyi ympäri näyttäen raivokkaalta. ”Olen kyllästynyt yrittämiseen. Olen yrittänyt koko elämäni. Mikään ei ollut minulle helppoa, Malfoy. Ei mikään. Ja kaiken piti olla ohi, minun piti olla – jos minä tapoin hänet, asioiden olisi pitänyt olla – kunnossa, mutta ne eivät olleet, eivät edes ennen kuin tämä tapahtui – se oli jo vaikeaa ja nyt kaikki on pahempaa, ja minä vain – olen kyllästynyt siihen, kyllästynyt taistelemaan, Voldemort päässäni tai ministeriö tai sinun isäsi tai aurorit tai – ja nyt kaikki on huonommin. Joten lähde. Mene hakemaan Hermione, joka hälyttää aurorit. Hän kuuntelee sinua.”

Draco ei halunnut mennä hakemaan Grangeria; hän ei halunnut mennä minnekään.

”Ei”, hän sanoi. ”Ei, minä en mene.”

Hän nousi vapisten pystyyn ja käveli peilin eteen, joka oli pölykerroksen peitossa ja sai hänet näyttämään pehmeältä ja sumealta. Silti hän pystyi näkemään tummat läiskät silmiensä alla; hänen kasvonsa olivat luisevat, väsyneet ja inhottavat ja mustelmia oli alkanut jo muodostua hänen kaulaleen. ”Me lukittauduimme kirjastoon ennen kuin lähdimme. Äiti pakkasi mukaan muutaman isän kirjan, mutta jos Ministeriö ei ole takavarikoinut niitä muita, ne saattavat olla siellä edelleen. Sinun pitäisi auttaa minua löytämään jotakin siitä – mitä on tapahtunut sinulle.”

Hän näki peilistä kuinka Potter katsoi häneen varovasti.

”Kuitenkin ensin”, hän jatkoi. “meidän pitäisi löytää jotakin syötävää. Sudet ovat vähemmän raakamaisia jos ne eivät ole nälkäisiä, eikö niin?”



*



Pengottuaan keittiötä lähes tunnin toivoen, että siellä saattaisi olla vielä jotakin säilynyttä ruokaa, Draco vaipui lähes epätoivoon – hän oli hyvin nälkäinen ja Potter vaikutti sekunti sekuntilta enemmän ja enemmän susimaiselta – kunnes Potter tajusi voivansa kutsua kotitonttunsa.

”Tarkoitat sitä, jonka sinä varastit meiltä?” Draco ivasi.

Potterin kasvot tummuivat. “En. Dobby on kuollut. Se kuoli sodassa”, tämä jyrähti.

Draco nielaisi. ”Öh. No. Ole hyvä sitten.”

Potter sulki silmänsä ja muutamaa hetkeä myöhemmin hyvin vanha, kurttuinen tonttu ilmaantui heidän eteensä.

Tonttu katsoi ylös Dracoon, sitten Potteriin ja perääntyi.

”Oljo luuli, että Isäntä oli kutsunut Oljon tänne, Oljo on hyvin pahoillaan häiriöstä –“ Tämä perääntyi ja näytti kokoavan itseään kaikkoontuakseen pois.

”Ei!” Potter ärjäisi. “Pysähdy! Oljo, se olen minä!”

Draco oli hämmästynyt. ”Se – se ei tunnista sinua.” Hän ei ollut koskaan nähnyt tälläista tapahtuvan.

”Oljo näkee omin silmin, ettei Isäntä ole täällä; Oljo lähtee nyt!”

”Odota! Ei! Oljo, käsken sinua jäämään ja kuuntelemaan minua.”

Oljo epäröi suoraa komentoa, kääntyi uudelleen, köyristäen olkapäitään. ”Mitä Isäntä tekisi Malfoyn Kartanossa? Oljo on kuullut Isännän sanovan, että se on paha, inhottava paikka, täynnä pahoja, inhottavia ihmisiä.”

”Öh.” Potter loi Dracoon katseen syrjäsilmällä.

”Sinun ei tarvitse katsoa minua tuolla tavalla”, Draco sanoi tunnustelevasti. ”Minä tiedän mitä ajattelit meistä. Huolehdi vain siitä, miksi se ei tunnista sinua.”

”Mitä minun pitäisi tehdä?” Potter kysyi näyttäen huolestuneelta. ”Minä en tiedä miten –”

”Oljon pitää mennä, Oljon pitää huolehtia ihmisistä Isännän talossa”, Oljo mutisi.

”Sen täytyy olla sinun säteilysi”, Draco sanoi puhuen Potterille. ”Ehkä – keskity kovemmin, tiedäthän, työnnä pois – susipuolisko. Se todennäköisesti pelkää sinua. Tiedäthän, etteivät kotitontut luota ainoastaan näköön tunnistaakseen omistajansa. Olisi liian helppoa varastaa niitä sillä tavoin.” Se oli toinen keino, jolla ne saatiin sidotuksi perheisiin, joita ne palvelivat.

Potter vaikutti epäilevältä ja tämän silmät häivähtelivät oudosti.

”Potter!” Draco napautti. “Keskity.”

Lopulta Potter sulki silmänsä, otsa rypistyen.

Oljo jatkoi selittelyjään. “Oljon pitää auttaa ihmisiä etsimään Isäntä, Oljo on vanha tonttu ja tekee virheitä. Oljoa pitää rangaista...”

Draco tunsi taikuuden kieppuvan huoneessa, ikään kuin sitä olisi vedetty imurilla Potterin ympärillä, pingoitettu ennen kuin koko huone tuntui yhtäkkiä tulevan hauraanoloiseksi kun pingotus äkisti loppui ja sitten Oljo lopetti puhumisen ja sen silmät levisivät, kun se tuijotti Potteria. Juuri kun se alkoi tuntua epämukavalta, ikään kuin Dracon iho olisi vedetty taikuuden mukana, se hälveni äkisti ja hyvin lempeästi ja sitten Potter avasi silmänsä.

Tämä näytti rauhallisemmalta.

”Isäntä”, Oljo sanoi, suoristuen hieman, näyttäen niin onnelliselta kuin mitä sen roikkuva naama vain antoi periksi. ”Oljo on ollut huolissaan! Joka päivä Isännän talossa on niin monia ihmisiä, kaikki etsivät Isäntää – kuinka Oljo voi palvella Isäntää?”

”No – mitä todella tarvitsemme, on ruoka”, Potter sanoi.

”Oi kyllä, Oljo tuo ruokaa!”

”Odota!”

Oljo kääntyi.

”Älä – älä kerro kenellekään missä minä olen, tai että sinä näit minut”, tämä sanoi, mutta katsoi Oljon sijasta Dracoon. ”He eivät voi nähdä minua tällaisena. En halua.”

”Oljo on aina ollut hyvä pitämään salaisuuksia”, tonttu vastasi.

”Kiitos Oljo.”

Oljo kaikkoontui.

”Joten”, Draco aloitti.

”Luulen, että se on parempi. Minä – minä yritin käyttää taikuutta työntääkseni sen niin kauas kuin pystyin.”

”Sinä näytät vähemmän... epävakaalta”, Draco havainnoi. ”Yritä pitää se noin niin kauan kun pystyt.”

”Katsotaan.” Mutta Potter ei näyttänyt toiveikkaalta.


The Arc of the Pendulum, osa 2/3




“Minä en näe”, tämä sanoi hetkeä myöhemmin.

He odottivat edelleen Kartanon valtavassa, tyhjässä keittiössä että Oljo toisi ruokaa ja hiljaisuus oli alkanut kasvaa kiusaantuneeksi.

”Mitä?” Draco kysyi.

”Minun lasini, minä hukkasin ne. Mitä enemmän... normaalilta minusta tuntuu, sitä huonommaksi näköni menee.”

“He eivät vaadi näönkorjausta liityttäessä aurorijoukkoihin?”

”Minä pidän laseistani”, Potter sanoi uhmakkaasti.

”Kertoiko kukaan sinulle, että ne lasit saavat sinut näyttämään ansioituneelta?” Draco kysyi ärsyyntyneenä, koska hän oli niin nälissään ja kylvyn tarpeessa. ”Olen niin pahoillani Potter, mutta joillekin ihmisille ei tuota tuskaa kertoa naurettavia valheita.” Hän keskeytti, muttei voinut olla lisäämättä: ”Sinun pitäisi tietää, että jos ihmiset latelevat sinulle kohteliaisuuksia, niin se on luultavasti hävytöntä mielistelyä.”

”Minä tiedän sen”, Potter napautti. ”Gin –” Tämä lopetti äkisti.

Yhtäkkiä Draco tajusi, ettei se ollut ainoastaan susimaisuus, joka sai Potterin näyttämään oudon raivokkaalta. Ilman laseja silmät näyttivät valtavilta tämän kasvoissa, ripset ja kulmat hyvin paksuilta ja tummilta. Oli vaikeampaa katsoa Potteria silmiin kun tällä ei ollut laseja.

”Gin?” hän kysyi, nähden mielensä piirtävän räikeää kuvaa Potterin alkoholismista.

Potter painoi päänsä alas ja hankasi hiuksiaan. ”Ginny. Ginny Weasley. Unohda koko juttu. Luoja, minä tarvitsen suihkun. Luulen että minulla on jo kirppuja.”

Draco tuijotti tätä. “Tuo on vastenmielistä”, hän sanoi muistaen kuinka lähekkäin he olivat nukkuneet. ”Mutta älä vaihda puheenaihetta.” Potter ei vastannut, mutta Draco ei pystynyt vastustamaan seuraamasta tätä mielenkiintoista johtolankaa. ”Tiedäthän, huolimatta siitä, mitä Profeetta vihjaili, sinun tyttöystäväsi on varmasti hyvin huolissaan”, hän sanoi, laskien katseensa tutkiakseen käsiään. ”Olen yllättynyt ettet halua hänen tietävän, että sinä olet itseasiassa vielä elossa.”

”Mitä? Mitä Profeetta sanoi?”

”Öh, he lainaavat hänen sanomisiaan; hän sanoi että välillä sinä katosit etkä halunnut tulla löydetyksi.”

Potter rypisti otsaansa. ”Joo, minä – meillä oli hankala vaihe menossa. Ei sillä, että se kuuluisi pätkääkään sinulle”, tämä lopetti kiireesti.

”Joten sinä harrastat tätä katoamista paljonkin?”

”No, hän ei ole rehellinen kanssani, joten sanoisin että olemme tasoissa, eikö niin?” Potter sanoi.

”Oi oi, te kaksi kuulostatte kuin teillä olisi terve parisuhde”, Draco venytti ääntään. ”Mitä, eikö hän kuitenkaan pidä siitä, että harrastat seksiä faniesi kanssa siinä sivussa?”

”Oikeastaan se oli toisin päin”, Potter sanoi ja tämän ääni muuttui murinaksi.

”Sinä tarkoitat, että hän nai Poikaa Joka Elää ja se ei riittänyt hänelle?” Draco alkoi nauraa.

”Mukavaa huomata, että sinusta se on noin hauskaa”, Potter ärähti.

”Sinun on täytynyt tehdä jotakin todella väärin”, Draco ilmoitti tälle.

Jopa lian läpi Draco pystyi näkemään värin katoavan Potterin kasvoilta.

”Turpa kiinni”, tämä sanoi vihaisesti.

”Se oli vain vitsi Potter, luoja – ”

”Minä sanoin, että turpa kiinni. Näköni muuttui juuri paljon paremmaksi.”

Draco sulki suunsa ja nosti polvet vasten rintakehäänsä.

Potter sulki silmänsä pitkäksi aikaa.

Lopulta tämä avasi ne ja sanoi: ”Kuulin kerran vahingossa Ginnyn kertovan Billille, että hän vihasi sitä että olin aurori ja että olin vetänyt Ronin mukaani. Että jos todella välittäisin hänestä, en riskeeraisi omaani ja Ronin elämää. Hän ei koskaan kertonut sitä minulle. Hän aina sanoi minun olevan rohkea ja että hän on ylpeä minusta.”

Draco ei tiennyt mitä sanoa.

”Joka tapauksessa, en välitä mitä hän ajattelee nyt.”

Seurasi toinen hiljaisuus, jonka aikana Draco yritti sanoa jotakin myötätuntoista, mutta sanoja ei vain tullut.

Potter huokaisi ja hieraisi silmiään. ”Kaikki on taas sumeaa.”

”Sinä pystyt käyttämään sauvatonta taikuutta”, Draco sanoi. ”Miksi et yritä tulejo-loitsua?”

”Minä yritin tänä aamuna ennen kuin sinä heräsit. En pystynyt siihen.” Potter näytti nolostuneelta.

“Se oli ennen kuin teit mitä teitkään saadaksesi Oljon tunnistamaan itsesi”, Draco muistutti tätä. ”Yritä uudestaan. Jos
se toimii, ehkä voit kutsua hieman saippuaa ja muuntaa meille muutaman pyyheen.”

Potter sulki silmänsä uudelleen ja ojensi kättään. Draco näki lihaksen nykivän Potterin leuassa. Ja sitten jotakin lensi Potterin ojennettuun käteen.

Valitettavasti sitä seurasi neljä jotakin muuta. Potterin lasit olivat palasina.

Tämä heitti palaset päin seinää. “Minun pitää kysyä Oljolta, jos se löytäisi kouluaikaiset vanhat lasini.”

Draco nojasi seinään takanaan. Jos Potter pystyisi taikomaan, he kyllä pärjäisivät.



*



Kun Oljo vihdoin palasi ruoan kanssa, Potter nappasi tarjottimensa ja kävi sen kimppuun armottomasti. Draco oli järkyttynyt näytöksestä edessään, mutta koska Potter oli todennäköisesti ollut kauemman ilman ruokaa kuin hän, hän ajatteli sen olevan anteeksiannettavaa. Potter ei vaivautunut käyttämään haarukoita, jotka Oljo oli ajattelevaisesti tuonut; tämä vain kauhoi ruokaa käsiinsä ja tunki sitä suuhunsa, päästäen ällöttäviä ähkiviä ääniä.

Lopulta tämä lopetti ja Draco työnsi oman ruokansa pois.

”Jos me aiomme jäädä tänne, Oljon pitäisi myös jäädä. Siltä varalta, jos tarvitsemme jotakin.”

”Ei”, Potter sanoi lujasti. ”Meidän pitäisi kutsua se vain kun me tarvitsemme sitä.”

”Miksi? Kukaan ei ole asunut täällä yli kahteen vuoteen, Potter. Me emme voi –”

”Minä saatan syödä sen”, Potter napautti.

Dracolta pääsi naurun purskahdus ennen kuin hän pystyi estämään sitä.

”Mitä?” Potter sanoi haastavasti.

”E-ei mitään”, Draco sanoi heikosti. “Harry Potter ei voi pitää kotitonttua, koska hän saattaa syödä sen. Hulvatonta. Minun mielestäni sinun pitäisi antaa Profeetalle yksinoikeus sinuun. Elämää Pojan Joka Elää Kanssa.”

”Joo naura vaan, Malfoy”, Potter sanoi happamasti, mutta tämän suupielet taipuivat hieman.

Potter pyysi Oljoa tuomaan heille ruokaa säännöllisesti ja tuomaan vanhat lasinsa, joitakin vaatteita, huopia ja pyyhkeitä.

”Ja saippuaa ja sulkakyniä ja pergamenttia”, Draco sanoi.

”Mitä, aiotko pöllöttää jollekulle kun olet kylvyssä?” Potter kysyi epäilevästi.

”En, senkin ääliö, meidän täytyy tehdä muistiinpanoja jos aiomme tehdä tutkimuksia. Niistä puheenollen, tarvitsen sinun apuasi jotta kirjaston ovet saadaan auki. Me tavallaan – pulttasimme ne kiinni ennen kuin lähdimme.”

Onneksi lämmitysloitsut toimivat veteen ja Dracosta tuntui paljon paremmalta kylpiessään. Potterille puhuminen tai pelkästään tämän kanssa oleminen toi esiin jotakin Dracossa, sai hänet tuntemaan itsensä sellaiseksi, mikä hän oli joskus ollut. Hänestä tuntui... epäuskoiselta, hänestä tuntui toiveikkaalta, hänestä tuntui, että he voisivat selvittää kuinka parantaa Potter. Ja sitten asiat saattaisivat palata siihen mitä ne olivat aiemmin; hän saattaisi löytää keinon lähteä. Mutta nyt hän ei ollut yksin ja Potter tarvitsi häntä.

Useita tunteja myöhemmin Potter oli myös puhdas, tämän hiukset tarkertuivat kaulaan kosteina suortuvina ja tämä näytti hyvin raivokkaalta. Tällä oli vanhat lasit päässään, ne pyöreät, mutta tämä ei näyttänyt hullunkuriselta. Tämä näytti vaaralliselta.

”Sinun hiuksesi ovat yhä märät”, Draco sanoi tarpeettomasti.

Jonkinlainen väristys kulki Potterin läpi, alkaen tämän selästä ja matkaten ylös niin että tämä puristi päätään voimakkaasti, vesi roiskuen joka suuntaan.

”Se on häiritsevää kun teet tuollaisia juttuja”, Draco sanoi katsoen Potteriin, jonka hiukset sojottivat nyt joka suuntaan pieninä märkinä piikkeinä.

”Mitä juttuja?”

”Tiedäthän. Koirajuttuja. Susijuttuja oikeastaan.”

Potter katsoi häneen ilmeettömästi.

”Se on kuin suurin osa fyysisistä impulsseistasi olisi koiramaisia. Kirouksen täytyy olla todella monimutkainen, koska olet säilyttänyt ihmismuotosi.”

”No joo, oletetaan niin.”

Heillä oli hieman ongelmia kirjaston oven kanssa mutta Potterin kerääntynyt turhautuminen ja viha auttoivat, ja lopulta, yhdistämällä Potterin syöksyminen oveen olkapää edellä ja tuulahdus taikuutta, jota tämä loitsi niin äkisti, että se kaatoi Dracon kumoon, pakotti ovet avautumaan rysähdyksen saattelemana.

”Hyvin hienovaraista, Potter”, Draco sanoi lattialta. Hän sai varmaan aivotärähdyksen.

Kesti hetken ennen kuin Potter rauhoittui tarpeeksi lopettaakseen astelemisen ympäri huonetta ja murisemisen ja sinä aikana Draco oli valinnut muutaman pölyisen teoksen – Petomaisuus, Livia Llewelynin Sokkeloiset Peto-kirjelmät, ja Ihmissudet: Ihmeelliset Aseet — hyllyistä ja aloitti lukemisen.

Kun hänen rannettaan alkoi särkeä muistiinpanojen tekemisestä, hän katsahti Potteriin, joka retkotti tuolilla, katsoen synkästi kirjaa edessään.

”Varmasti muistat kuinka luetaan”, Draco sanoi.

”Tietenkin minä muistan”, Potter vastasi ja nappasi palan pergamenttia ja kynän. Tämä ei pidellyt sulkakynää kuten suurin osa ihmisistä; liike oli omituista ja tämä kiersi kätensä kynän ympärille nyrkkiin.

Sitten Potter tarttui kynään toisella kädellään ja yritti kaartaa sormensa sulkakynän ympärille, mutta yrittäessään pidellä kynää, se tippui tämän kädestä ja aiheutti pehmeän kilahtavan äänen osuessaan pöytään.

Draco tahtoi katsoa pois. Tämä pieni heikkous kauhistutti häntä enemmän kuin mikään muu. Häntä hävetti Potterin puolesta; hän tunsi kasvojensa ilmeen muuttuvan ja tunsi säälin ilmauksen kasvoillaan ennen kuin pystyi estämään sitä.

Draco nosti katseensa kohdatakseen Potterin. Ja mitä hän näki, sai hänen omat silmänsä katsomaan alas takaisin pöydänpintaa.

Kuului äkillinen, terävä ja tuskastunut ääni ja sitten Potter singahti ylös tuoliltaan ja oli poissa ennen kuin Draco nosti katseensa uudelleen.



*



Kun Potter ei palannut takaisin ennen pimeäntuloa, Draco alkoi tuntea rauhattomuutta, mutta muistutti itseään, että Potter pystyisi pitämään huolta itsestään ja Dracolla oli kaikkea mitä hän tarvitsi. Hän ei pystynyt tuottamaan sauvatonta lämmitysloitsua, mutta huovat varmistivat ettei sillä ollut väliä. Oljo toi heille molemmille riittävästi ruokaa, joten Draco ei ollut nälkäinen. Se oli jopa tuonut muutaman hammasharjan, joten Draco pystyi pesemään hampaansa. Hän ajatteli nukkuvansa jälleen vanhempiensa sängyssä, mutta ajatus siitä, että hän olisi siellä unessa ja haavoittuvaisena Potterin tullessa takaisin arvaamattoman mielensä kanssa, ei ollut erityisen houkutteleva.

Niimpä hän meni yläkertaan kohti entistä makuuhuonettaan. Oli hieman pelottavaa avata ovi. Hänen huoneensa näytti oudolta niin pitkän ajan jälkeen, mutta kun hän otti peitteet huonekalujen päältä ja pyyhki hieman pölyjä, se alkoi tuntua enemmän tutulta. Hän levitti liinavaatteet ja yhden Oljon tuomista täkeistä ja meni vuoteeseen; siellä hän oli aina ollut turvassa.

Kuunvalo kajasti ikkunasta suoraan hänen peitolleen kun hän heräsi – neljänneskuu, hän huomioi ja sitten hänen vuoteensa painautui alaspäin. Potter oli ryöminyt vuoteeseen ja käpertyi hänen viereensä peiton päälle ja tämän pään oli lähellä Dracon olkapäätä. Draco upotti toisen kätensä Potterin hiuksiin ja nukahti uudelleen.



*



Seuraavana aamuna Draco heräsi huomatakseen Potterin olevan poissa, ja painauma peitossa oli ainoa todiste tämän edes olleen siinä.

Hän meni alakertaan keittiöön ja löysi tarjottimellisen ruokaa pöydältä edessään ja jäänteet Potterin aamupalasta levällään toisessa päässä pöytää.

Hän vietti suurimman osan päivästä kirjastossa näkemättä Potteria. Hän meni kävelylle pihamaalle, varoen menemästä metsään. Ja hän meni vuoteeseen yksin. Aamunsarastuksen koittaessa Potter oli takaisin vuoteessa. Tämä toistui muutamana seuraavana yönä, ikään kuin Potter oli Dracon lemmikkikoira.

Draco antoi itsensä tutkia Potteria tämän nukkuessa, tämän kasvojen linjoja, tapaa jolla Potter hengitti, tämän karkeita käsiä, tapaa jolla tämä kääriytyi vasten itseään kuten eläin, joka halusi suojata sen heikkoja kohtia. Tämä ei koskaan nukkunut selällään, mutta jokin osa tästä koski aina Dracoon, kuin varmistaakseen itselleen, että joku oli siellä hänen kanssaan.

Neljäntenä päivänä iltahämärän aikaan Draco tuijotti ulos ikkunasta hiljaisen harmaaseen pimeyteen, jolloin hän näki tumman hahmon ilmestyvän metsästä, raahaten jotakin perässään. Dracolla kesti hetken tajuta, että se oli kuollut eläin. Hän katsoi kauhistuneen lumoutuneena kun Potter veti sen varjoihin talon lähellä ja alkoi sitten repiä sitä. Oli liian pimeää selvästi nähtäväksi mitä tämä teki, mutta Dracosta tuntui hieman pahoinvoivalta. Hän oli hieman peloissaan kun Potter tuli vuoteeseen sinä iltana, odottaen näkevänsä verta pitkin Potterin kasvoja ja käsiä, mutta tämä oli puhdas ja hieman kostea kuin tämä olisi peseytynyt juuri ennen tuloaan.

Dracoa pelotti koskea Potteria, mutta Potter ei tehnyt muuta kuin retkahti vuoteelle ja kaivautui Dracon viereen kuten normaalisti. Draco mietti, että oli vaikeaa ylläpitää vastenmielisyyden ja pelon tunteita kun niiden tunteiden kohde päästi pieniä niiskuttavia ääniä nukkuessaan vieressäsi.

Kun oli kulunut viikko, Draco oli päättänyt ettei antaisi Potterin livahtaa paikalta hänen vielä nukkuessa. Kun hän tunsi sängyn liikkuvan, hän nousi heti istumaan ja kääntyi kohti Potteria, nähden tämän venyttelevän, taivuttavan selkäänsä ja levittävän käsiään, mutta kun Potter alkoi kulkea hiljaa kohti ovea, Draco sanoi: ”Potter!”

Potter kääntyi puoliksi, käsi edelleen valmiina avaamaan oven.

”Minne sinä olet menossa?” Draco kysyi vaativasti.

”Se on aina pahempaa aamuisin”, Potter sanoi, ääni kuulostaen karkealta ja kömpelöltä. ”Luulen susien olevan yöeläimiä; se ei pidä edes siitä, että haluan olla valveilla päivisin.”

“Mutta sinä olet ollut poissa kaikki päivät, joka päivä. Sinä et nuku. Mitä sinä teet?”

”Minä – juoksen, enimmäkseen. En kestä olla aloillani.”

Draco mietti oliko järkevää luennoida Potterille niin aikaisin aamulla. ”Sinä – sinun täytyy taistella noita impulsseja vastaan.”

”Miksi?” Potter sanoi uhmakkaasti. “Sinä näit. En pysty edes käyttämään sulkakynää. En voi yrittää elää kuin olisin enää normaali. En ole normaali enkä ole koskaan ollutkaan ja vihaan sitä että minun pitää edes yrittää.”

”Voi, salli minun nauraa”, Draco napautti. “Kyllä, onpa huono tuuri että sinusta tuli maailman voimakkain velho. Toisilla meillä on kurja elämä ilman lisäetua olla kaikkivoipa.”

Potter tuijotti häntä, aikaisen aamun valo sai tämän näyttämään kalpealta ja terävältä, kuin mustavalkoiselta valokuvalta.
”Sinun täytyy yrittää. Tule tänään kanssani kirjastoon. On varmaankin ainoastaan kyse siitä, että muistat kuinka se tehdään –”

”En pystynyt edes taivuttamaan sormiani oikein. Se ei ole kuin en muistaisi kuinka minulla oli tapana pidellä sulkakynää”, Potter sanoi.

”Ei, mutta susilla ei ole sellaista motoriikan kontrollia kuten ihmisilä. Sinun pitää vain löytää se osa ihmisaivoistasi, joka muistaa, kuten teit silloin kun muistit kuinka puhutaan.” Draco nousi pois sängystä. ”Tule, Potter.” Hän oli hieman yllättynyt että Potter seurasi.

”En ole sinun lemmikkisi”, Potter sanoi synkästi kun tämä seurasi Dracoa alas keittiöön aamiaiselle.

”Lurjus”, Draco vastasi heti.

Potter päästi pienen jyrisevän äänen rintakehästään. Se ei ollut aivan murinaa, joten Draco salli itselleen pienen voitonriemuisen hymyn.



*



Potter oli hyvin jännittynyt, vähän kuin kiristetty jousi, ja tämä oli rikkonut jo kaksi sulkakynää; ne katkesivat tämän käsiin tämän tartuttua niihin liian lujaa.

”Helvetti soikoon, Potter! Rentoudu”, Draco sanoi. ”Ehkä sinun pitää aloittaa yleisemmin itsekurista ennen kuin yrität käyttää motorisia kykyjä.”

”Sinä et ole mikään puhumaan minulle itsekurista”, Potter sanoi nyrpeästi. ”Et voinut koulussa antaa minkään asian olla.”

Se iski, kun Potter toi esiin koulun, ikään kuin he olisivat olleet edelleen 12-vuotiaita. ”Olen täysin kykenevä kontrolloimaan itseni, kun en kohtaa armotonta heltymättömyyttä ja uskomatonta typeryyttä Ihmepojalta ja hänen uskollisilta apureiltaan!” Draco huudahti kiihtyneesti.

Vellova hiljaisuus laskeutui heidän ympärilleen, ja Draco mietti, miten kaikesta tuli aina niin henkilökohtaista heidän välillään.

”Jos minä olen täysi idiootti, miksi sinä välität? Miksi sinä laitat minut tekemään tätä?” Potter sanoi hiljaa.

Draco kääntyi pois ja puhui olkansa yli. “Minä en välitä”, hän sanoi terävästi. ”Sinä voit mennä ja työntää kasvosi ruokaan koska et voi käyttää haarukkaa, ja mennä juoksemaan metsään sen sijaan että yrittäisit auttaa minua selvittämään mitä isä teki sinulle, ja urista ja murista ja nylkeä lammasta hampaillasi – ei tarvitse näyttää noin nolostuneelta, olen nähnyt sen, näin sinun tekevän niin juuri eilen ja se oli vastenmielistä. Voit jatkaa niin, voit olla keräämättä itseäsi kokoon, mutta älä vain kuvittele minun jatkavan nukkumista vuoteessani suuren haisevan koiran vieressä joka yö.”

Potter näytti lyödyltä, mutta kokosi itsensä ja asetti leukansa ylväästi, kuin haasteeseen. ”En pyytänyt sinua jäämään, enhän”, tämä napautti. ”Kuka halusi sinun jäävän? Minä käskin sinun lähteä. Sinun olisi pitänyt mennä.”

Sanomatta sanaakaan Draco syöksyi ulos huoneesta, kykenemättä katsomaan Potterin typerää naamaa yhtään kauempaa.

Hän marssi ylös huoneeseensa ja paiskasi oven kiinni, potkaisi sitä niin kovaa kuin pystyi, ja paiskasi kädessään olevan hyödyttömän kirjan päin seinää, jolloin siitä pääsi mätkähtävä ääni ja se putosi lattialle.

Se oli nyt aivan selvää, että joka kerta kun hän halusi tehdä jotain auttaakseen jotakuta, hän epäonnistui näyttävästi. Miksi hän oli ajatellut tämän kerran olevan yhtään erilainen? Potter oli typerä, raakalaismainen ja ilkeä ja Draco vihasi tätä.

Sitten hän ajatteli eteenpäin ja tajusi, että joka kerta kun hän oli yrittänyt auttaa jotakuta, se oli tarkoittanut myös hänen itsensä auttamista. Yritys saada hänen isänsä pois vankilasta, yritys saada hänen perheensä takaisin Pimeyden Lordin suosioon, jopa yritys olla sitä, mitä hänen äitinsä tahtoi hänen olevan sodan jälkeen, ja nyt yritys auttaa Potteria, joka saattaisi puolestaan auttaa häntä pääsemään takaisin ministeriön suosioon – kaikki hänen yrityksensä olivat tapahtuneet ainoastaan siksi, että hän ajatteli ja laski sen varaan, että se tekisi hänen elämästään helpompaa.

Draco tiesi monia itsekkäitä ihmisiä. Hän myös tiesi, ettei heitä koskaan rangaistu heidän tietämättömyydestään, sillä karman lain hän oli kokenut; hänen elämänsä näytti olevan nyt kuin Kreikkalainen tragedia.

Mutta Potter – Potter oli vastakohta. Jos Draco oli rehellinen, hän tiesi että Potterin oli pitänyt tehdä monia asioita elämässään välittämättä siitä, halusiko tämä vai ei, ajatteliko tämä pystyvänsä, jopa tietäen että hän ei saisi mitään vaivannäöstään, paitsi ehkä jonkinlaista mielenrauhaa. Ja vaikutti siltä, että jopa maailman pelastamisen jälkeen tällä ei ollut edes sitä. He kaksi, Potter ja Malfoy, olivat päätyneet samaan paikkaan tekemällä täysin eri asioita; ikään kuin se, että heidät olisi sysätty yhteen tällä tavoin, tarkoitti sitä, että heidän oli tarkoitus eliminoida toisensa.

Itsensä vertaaminen Potteriin ei ollut uutta; itse asiassa, se vaikutti olevan ainoa pysyvä asia hänen elämässään. Jo ennen kuin he tapasivat, Draco oli verrannut itseään Potteriin ja myyttisyyteen, joka ympäröi Poikaa Joka Elää. Hän oli ajatellut ensimmäisenä vuonnaan, että oli ollut pettynyt Potteriin ja siihen totuuteen, että tämä oli ruipelo ja synkkä ja kaikkein eniten haluton olemaan ystäviä Dracon kanssa, mutta ei kestänyt kauaa ennen kuin Draco tajusi, että Potter päihitti hänet lähes kaikin tavoin – taidoissa, voimassa, kyvyissä, moraalisessa vahvuudessa, urheudessa, jopa karismassa. Se ei ollut estänyt häntä yrittämästä voittaa Potteria joka kerta kun se vain oli mahdollista, eivätkä hänen toistuvat epäonnistumisensa muuttaneet sitä. Jokatapauksessa jossakin vaiheessa se oli lakannut olemasta taistelua Potteria vastaan. Tai ehkä kun molemmat heistä olivat keskittyineitä, taistelu toistensa puolesta ja vastaan oli lopulta sama asia.

Mutta millään noista ei ollut väliä, koska Potter ei halunnut hänen apuaan. Draco istui huoneessaan, tajuten kuinka suuri rooli Potterilla oli ollut hänen elämässään, kuinka paljon asioita hän oli tehnyt koska Harry Potter oli osana sitä. Nyt hän ymmärsi aina uskoneensa, tai ainakin halunneensa kovasti uskoa, että hän oli ollut yhtä tärkeä Potterille. Nyt hänellä oli väistämätön totuus siitä, että edes silloin kun Potterilla ei ollut muita kun ikivanha kotitonttu auttamassa tätä, tämä ajatteli Dracon läsnäolon elämässään olevan tarpeetonta.

Draco ei tiennyt kuinka kauan hän istui siellä, miettien mitä tehdä seuraavaksi, minne mennä, pohtien ja hyläten suunnitelman toisensa jälkeen, kun hän kuuli kahisevan äänen ovelta.

Huoneen puolella lattialla oli pala pergamenttia; se oli selvästi liu’utettu alakautta. Draco käveli sitä kohti ja nosti sen ylös.

Malfoy, siinä luki suttuisella, lapsekkaalla käsialalla, musteen tahrat ja läiskät peittivät osan kirjaimista, olen pahoillani siitä, mitä sanoin. Ole kiltti ja tule ulos. Olen iloinen, että jäit.

Ennen kuin hän ehti ajatella, ovi heilahti auki ja Potter oli siinä, istui lattialla nojaten seinään vastaseinustalla, läiskä mustetta poskessaan.

”Minä yritin vain auttaa”, Draco parahti.

”Tiedän”, Potter sanoi.

”No. Kaikki hyvin siis.”

Potter hymyili vain hieman, paljastamatta yhtään hammasta.



*



“Yritän olla… näyttämättä sitä”, Potter sanoi muutamaa tuntia myöhemmin.

Draco katsoi ylös kirjastaan. ”Näyttämättä mitä?”

”Tiedäthän. Minä aina – minä aina otan kylvyn ennen kuin tulen vuoteeseen. Oikeastaan toivoin, tarkoitan, tiedän että sen täytyy olla outoa. Yritän olla olematta iso haiseva koira.”

Tämä ei katsonut Dracoon, vaan leikitteli sen sijaan sulkakynänsä kärjellä, ikään kuin se olisi kiehtovaa. ”Olen pahoillani, että olen niin – niin vastenmielinen.”

Dracosta tuntui selvästi epämukavalta. ”Öh. Sinä... et ole. Olet okei.”

”Tarkoitan”, Potter jatkoi matalalla äänellä. “Teen niin, koska se ei ole niin vaikeaa kun olet lähellä. Voin hellittää hieman, kun näen sinut tai – tai kuulen sinut tai kosken sinuun. Siksi minä tulen vuoteeseen kanssasi.”

”Se on okei, Potter”, Draco sanoi hätäisesti. ”Sanoin niin vain, koska olin vihainen. Sinä et ole... iso haiseva koira.”

Potter katsoi häntä hetken, katseen ollen todella lävistävä, ja sitten tämä jatkoi vaivalla sulkakynän liikuttelua pergamentilla, kielenkärki hieman esillä, tämän keskittyessään yritykseen kirjoittaa selkeästi.

”Siitä tulee helpompaa”, Draco sanoi seurattuaan tätä hetken, toivoen sen olleen kannustava äänensävy.

”Mistä?” Potter sanoi, katsoen ylös pergamentista.

”Kirjoittamisesta. Voin sanoa viestin perusteella, että sinulla on hieman vaikeuksia, mutta saat normaalin käsialasi takaisin.”

Potter katsahti häneen. ”Öh”, tämä sanoi lopulta. ”Öh. Malfoy. Se oli aika lailla sitä, miltä käsialani aina näyttää.”

Oh. ”Selvä.”



*



“Potter!” Draco huusi muutamaa päivää myöhemmin, asettaen Petomaisuuden sivuun. Kauhea ajatus oli juuri iskenyt häneen.

Potteria ei löytynyt mistään. Aurinko paistoi ikkunoista. Näytti siltä kuin kevät olisi viimein tulossa, ja toisaalta vaikutti siltä, että sade alkaisi tuota pikaa. Jos Potter oli ulkona, tämä tiputtelisi vettä ja mutaa ympäri lattioita tullessaan yöllä takaisin, Draco ajatteli ohimennen.

Hän meni ulos. ”Potter!” hän kutsui. Hän käveli talon toista puolta ja löysi Potterin kaivamassa voimakkaasti suurta kuoppaa maahan vanhalla lapiolla.

Kuullessaan Dracon äänen, tämä suoristautui ja katsoi ympärilleen ja Draco näki tämän olevan melko hikinen ja tämän paidassa, housuissa ja jopa kasvoissa oli likaa.

”Mitä sinä teet?” Draco sanoi unohtaen hetkeksi, miksi oli alun perin etsinyt Potteria.

”Miltä näyttää?” Potter sanoi vältellen ja kääntyi takaisin kaivamaan.

”Selvästi kaivat kuoppaa”, Draco napautti kärsimättömästi. ”Mietin vain sitä, että miksi olet päättänyt turmella nurmikon.”

”Turmella nurmikon?” Potter toisti, katsoen ympärilleen ylikasvaneeseen ruohoon ja hoitamattomiin pensaisiin.

”Vastaa kysymykseen.”

”Miksen voi kaivaa kuoppaa jos haluan?” Potter kysyi.

“Koska se on typerää ja turhaa ja sinä pilaat maiseman. Mitä aiot tehdä, istuttaa puun? Oletko yhtäkkiä puutarhuri? Onko tämä jokin hyödytön yritys –” Draco keskeytti, kun ajatus iski häneen. ”Onko se suden syy? Oletko sinä – onko tämä nyt jotakin, josta saat järjetöntä mielihyvää?”

Potterin olemus synkkeni ja tämä heitti lapion sivuun. ”Minä hautaan nuo”, tämä sanoi, osoittaen luupinoa ja kuolleiden eläinten lihoja, jotka lojuivat muutaman jalan päässä.

Draco sulki suunsa.

”Noin, nyt tiedät”, Potter sanoi pahansuovasti. ”Minun piti tehdä yksi Harmaaselälle viime viikolla, mutta käytin käsiäni siihen. Käskit taistella impulsseja vastaan, joten löysin lapion.”

Draco ei vieläkään tiennyt mitä sanoa.

“Mitä, kuvittelitko että hänen ruumiinsa vain hajosi?” Potter hymyili ivallisesti ja näytti selvästi enemmän susimaiselta.

Huomatessaan kuinka paljon Potter sai nautintoa hänen hämmentyneisyydestään, Dracoa alkoi suututtaa. ”Ei, luulin, että sinä varmaan söit sen. Sinulla ei vaikuta olevan ongelmia tehdä sellaisia asiota.”

Potter päästi pienen murisevan äänen. ”Syön sinut jos et lopeta tahallista ärsyttämistäni.”

”Oi kyllä, turvaudu väkivallalla uhkailuun! On suuri lohtu tietää, että yritän auttaa jotakuta, joka fantasioi siitä, kuinka hyvältä maistun.”

Potter katsoi häntä oudosti.

Draco tunsi punastuvansa. ”Olet varsinainen idiootti”, hän sanoi hätäisesti.

Potter nappasi lapion ja jatkoi kaivamista. ”Mitä sinä halusit, Malfoy?” tämä heitti olkansa yli.

Dracon hengitys värisi. ”Minä vain luin ja – minusta sinä saatat olla tartuttava. Vaikka olet ihmismuodossa. Tarkoitan, että koska olet ihmismuodossa ja sinun päässäsi on edelleen susi ja että sinä – sinä taistelet.” Draco mietti pitäisikö hänen olla huolissaan Potterin kuolaamisesta kun oli unessa vuoteessaan. Tai Potterin paljaan haavan veren koskeminen! Olisiko sitä Potterin hiessä?

Potterin lapio ei edes horjunut kun tämä iski sen maahan uudelleen. ”Ei, en usko, että olen tartuttava”, tämä sanoi rauhallisesti.

”Mistä tiedät?” Draco kysyi.

“Minä purin isääsi, ensimmäisenä iltana ennen kuin hän pääsi pakoon”, tämä murahti, siirtäen suuren lapiollisen multaa sivuun. ”Se ei tehnyt muuta kuin silpoi hänen kätensä, vaikka minä olin täysin järjiltäni.” Potter keskeytti, kaivoi hetken aikaa kun Draco sulatteli tietoa, ja jatkoi sitten. ”Minä – minä ajattelen tätä paljon, sen jälkeen kun päätit jäädä, sitä josko se todella olisi sinulle turvallista olla täällä. Kanssani.”

”Öh.” Jostain syystä Draco tunsi itsensä todella typeräksi. ”No. Tarvitsisitko... tarvitsetko apua täällä?”

”En.”

”Oljo tuo päivällisen tunnin kuluttua, jollet ole liian täynnä tästä lihapitojen tarjonnasta”, Draco sanoi.

”Nämä ovat lähes muutaman päivän vanhoja. Yritän kovasti olla tekemättä tätä enää.”

Se sai Dracon tuntemaan olonsa kurjemmaksi. ”Selvä. Se on – se on hienoa, Potter. Menen takaisin taloon.”

”Selvä.”



*



Vaikka Draco oli edennyt paljon petokirjoissa, hänellä ei ollut onnea löytää minkään kirouksen alkuperää, joka aiheuttaisi ihmissuden käytöksen ainoastaan mielessä ja ei kerrassaan mitään, joka voisi aiheuttaa sen muulloin kuin täydenkuun aikaan. Hän katsoi Potterin muistiinpanoja ja näki, että ne koostuivat lähinnä uudelleen ja uudelleen kirjoitetuista aakkosista, ikään kuin Potter olisi harjoitellut käsialaansa.

Potter oli hyödytön tutkimuksissa, mutta kun Draco tutki tapaa, jolla Potter osoitti erityistä huomiota oman r-kirjaimensa kaareen (sana rohkelikko oli tavattu muutamaan kertaan), hän huomasi hymyilevänsä eikä hän ei tuntenut yhtään vihaa.

Yhtenä myöhäisenä iltapäivänä Potter ilmestyi jostakin pölyisenä ja näyttäen erityisen tyytyväisenä itseensä, pidellen vanhaa kaatoa käsissään. Tämä vaati Dracoa tulemaan kanssaan ulos ja korvatakseen Potterille sen, että oli pakottanut tämän nyhjäämään kanssaan kirjastossa koko päivän, Draco vietti seuraavat tunnit oppien kuinka potkaista palloa jästityyliin. Potter huomautti syöksyessään ja nauraessaan samalla kun juoksi, että kaato oli hieman liian suuri ja raskas siihen tarkoitukseen, ja pakotti Dracon puhisemaan ja haukkomaan henkeään ja teeskentelemään, etteivät lihakset hänen jaloissaan polttaneet sellaisesta juoksemisen määrästä, johon hän ei ollut tottunut. Kun hän lopulta ei pysynyt enää Potterin perässä, hän romahti selälleen nurmikolle ja katsoi ylös taivaalle. Aurinko oli laskenut ja Potter juoksi edelleen, potkien kaatoa ympäriinsä, näyttäen siltä kuin voisi tehdä sitä koko yön.

Draco sulki silmänsä ja alkoi tuntea itsensä heikoksi ja väsyneeksi, hänen lihaksensa rentoutuivat ja se sai aikaan sen tunteen kuin hän painautuisi pikkuhiljaa maahan. Kun hänen hengityksensä hidastui ja hänestä alkoi tuntua viileältä, Draco tajusi, että Potter oli lakannut juoksemasta ja seisoi täysin paikoillaan, kaato unohtuneena useiden metrien päähän.

Draco nousi välittömästi ylös ja käveli tämän luo.

”Potter?”

Potter ei liikkunut, ei kääntänyt edes päätään. Tämän silmät olivat kiinni ja hengitys pinnallista.

Draco kurottautui koskemaan Potterin olkapäätä. Samalla hetkellä, kun hän sai kontaktin, Potterin silmät rävähtivät auki ja tämä työnsi Dracon käden pois.

”Jotakin – tapahtuu”, Potter sanoi käheästi. Tämän silmät hohtivat kasvavassa pimeydessä.

Dracoa alkoi pelottaa. ”Mitä – mitä se on?”

”Minusta tuntuu – oudolta”, Potter sanoi, ja sitten tämän silmät laajentuivat ja tämä päästi kamalan äänen. Hetkessä kaikki ihmismäinen toisen olemuksessa katosi ja tämä alkoi päästää niitä tukahtuneita voihkaisuja ja murahteluita, joita
Draco ei ollut kuullut ensimmäisen päivän jälkeen. Potter putosi polvilleen ja raateli ruohoa, tämän vartalo vääntyili oudosti ja Draco pystyi vain katsomaan, kauhistuneena ja paikalleen jähmettyneenä, tietäen, että hänen pitäisi juosta nyt, juosta taloon ja lukita itsensä jonnekin minne Potter ei pääsisi. Hänen jalkansa eivät kuitenkaan liikkuneet; hän oli juurtunut kiinni maahan. Ja sitten jokin vangitsi Dracon katseen; hän katsoi horisonttiin puiden yläpuolella ja näki – täydenkuun nousevan.

Kaikki tapahtui hyvin nopeasti. Draco kuuli Potterin luiden murtuvan perätysten ja näki ihon repeytyvän ennen kuin se kuroutui kiinni uuteen muotoon, tumma harmaa turkki alkoi ilmestyä ja Potterin lasit tippuivat nurmikkoon kun tämän kasvot venyivät suden kuonoksi. Potterin vaatteet venyivät ja repeytyivät palasiksi ja tällä oli vaikeuksia vapauttaa itsensä niistä.

Draco kompuroi taaksepäin ja kaatui, kampesi sitten itsensä takaisin jaloilleen ja juoksuun, ajatellen että Potter oli vihdoinkin muuttunut täysin. Hän ei voinut kuitenkaan vastustaa kiusausta katsoa taakseen muutaman askeleen jälkeen, ja hän näki suden vain makaavan siellä, uikuttaen hieman. Sitten Potter nosti päätään. Sen sijaan, että tämä olisi paljastanut hampaansa tai murisisi ja juoksisi kohti Dracoa, tämä vain katsoi häntä, silmät suurina ja surumielisinä.

Draco kääntyi takaisin, astuen lähemmäs yhden askeleen kerrallaan. ”Potter?” hän sanoi lopulta.

Potter-susi nosti itsensä hyvin hitaasti neljälle jalalle ja kulki sitten rauhallisesti Dracon luo, puskien hänen kättään ja katsoen ylös häneen. Tämä oli valtava, paljon suurempi kuin mikään koira.

”Pystytkö – pystytkö ymmärtämään minua?”

Tämä teki liioittelevan nyökkäysliikkeen ja töytäisi sitten päätään Dracon lantiota vasten.

”Joten – sinä – sinä et aio yrittää repiä kurkkuani auki?”

Se sai Potterin painamaan korviaan alemmaksi ja katsomaan moittivasti Dracoon.

Hänen mieleensä ilmaantui ajatus.

”Joten – sinun ei nyt tarvitse taistella impulsseja vastaan? Sinä et yritä pitää – susimieltä, tai mikä onkaan, ottamasta sinua haltuunsa?”

Potter pudisti päätään.

Tämä kehityssuunta kiinnosti Dracoa ja antoi hänelle pari ideaa lisää siitä, mitä tutkia. ”Minua kiinnostaa”, hän sanoi hitaasti, ”josko sinun oli koskaan tarkoitus olla kykenevä nujertamaan kirousta kun olet ihmismuodossa. Jos ei, sitten se on enemmän yhtä tyhjän kanssa, eikö? Ja ehkä on nyt helpompaa löytää jotakin siitä, mitä isäni teki sinulle.”

Potter haukotteli suuresti ja alkoi sitten kulkea takaisin taloon. Tämä pysähtyi muutaman askeleen jälkeen ja katsoi Dracoon, varmistaakseen että hän oli tulossa. Draco nappasi Potterin lasit maasta ja seurasi.

Päivällinen oli huvittava Dracolle, mutta Potterille se vaikutti olevan nolostuttava; tämä tökki hienovaraisesti ruokaansa tassullaan ja lopulta yritti työntää kasvonsa siihen oudoilla, itsensä tiedostavilla liikkeillä, täysin poiketen siitä, miten tämä ahmi ruokaansa ihmismuodossaan. Muutaman suupalan jälkeen tällä oli ruokaa ympäri nenää ja Potter meni makuulle lattialle, katsoen pois päin Dracosta, siistien itseään ja peittäen sitten kasvonsa yhden tassunsa alle.

”Ei ole tarvetta olla nirso”, Draco sanoi. ”Tiedän jo etteivät pöytätavat koskaan olleet vahvuutesi, edes koulussa.”
Potter käänsi päätään katsoakseen Dracoa. Sitten tämä nousi ylös ja harppoi pois huoneesta.



*



Kun Draco meni makuuhuoneeseensa, Potterista ei näkynyt merkkiäkään, mutta juuri kun hän oli vetämässä peitteitä pois noustakseen vuoteeseen, hän kuuli oven avautuvan naristen ja Potter astui epäröiden sisään. Draco sammutti kynttilät ja taputti sänkyä vieressään, mutta Potter vain makasi lattialla sängyn vieressä, pää leväten tassujen päällä ja silmät vilkuillen silloin tällöin ikkunaan.

Draco nukahti. Hän heräsi tuskaiseen ulinaan, mutta se oli hyvin hiljaista ja hän avasi silmiään juuri tarpeeksi erottaakseen Potterin seisovan suorassa, alastomana ja vapisevana.

Hän tiesi, että hänen täytyi puhua, varmistaa, että Potter voisi keskittyä, jos tämä oli menettänyt otteen ihmistajuntaansa.

”Olet kunnossa?” hän mutisi.

”Minun – minun vaatteeni”, Potter sanoi tauon jälkeen.

“Eikö Oljo tuonut sinulle lisää? Minne sinä laitoit ne?”

”Minä en tiedä! Se vain tuo ne minulle.”

Tämä värisi nyt voimakkaasti, näyttäen surkealta ja kalpealta pimeydessä.

Draco punnitsi järkevyyttä kutsua alaston Harry Potter hänen vuoteeseensa. Jostakin syystä se ei ollut kamala mielikuva. Hän nosti peitteitä. ”Tule tänne, älä ole idiootti.”

Potter kiipesi vuoteeseen hänen viereensä, tämän iho oli kylmä ja kuiva, kuin jää. Potter kietoi itsensä Dracon ympärille, ikään kuin he tekisivät tätä aina.

”Mm, sinä olet niin lämmin”, Potter mumisi ja keskeytti. ”Pidän tuoksustasi.”

Draco oli yhtäkkiä hyvin nolostunut ja huolimatta siitä, että häntä ympäröi jäälohkare, hän tunsi punastuvansa.

Hän painoi päätään alas ja huomasi tämän aiheuttavan sen, että hänen kasvonsa olivat hautautuneet Potterin kaulaan.
Hän piti myös Potterin tuoksusta, nyt kun tämä kylpi säännöllisesti. Mutta hän ei koskaan kertoisi sitä tälle.

”Meidän täytyy alkaa seuraamaan kuunkiertoja”, Draco sanoi.

Potter oli kuitenkin hiljaa. Tämä oli jo nukahtanut.



*



Kun Draco heräsi, hän näki, että Potter oli jo hereillä ja edelleen melko ihmismuodossa, luojan kiitos, mutta tämä ei kuitenkaan ollut täysin oma itsensä.

”Potter!” Draco sanoi nousten ylös ja laittaen kätensä tämän olkapäälle.

Potter sävähti muristen kauemmas hänestä. Draco näki tämän vapisevan hieman, mutta muuten makaavan hyvin aloillaan hänen vieressään.

Niin huolellisesti kuin pystyi, hän nousi vuoteesta ja pukeutui. Hän löysi Oljon siivoamasta keittiössä ja pyysi sitä tuomaan lisää vaatteita Potterille ja kipulientä aamiaisen kanssa.

Kun liemi tuli, Draco sekoitti sen ruokaan ja otti tarjottimen mukaansa yläkertaan, jossa Potter makasi edelleen vuoteella, ulisten ja äristen vihamielisesti.

Kuitenkin ruoan himo oli vastustamaton ja tämä söi nopeammin ja sotkuisemmin kuin koskaan. Liemi alkoi vaikuttaa hieman myöhemmin ja Draco istui ja katsoi Potterin silmien selkenevän ja olkapäiden rentoutuvan.

”Parempi?” Draco kysyi.

Potter nyökkäsi ja juonteet tämän otsassa siloittuivat silminnähden, kun kipu raukesi. ”Se oli todella vaikeaa muutama tunti sen jälkeen, kun muutuin takaisin. En pystynyt – yritin todella kovasti etten menettäisi kontrollia, mutta en pystynyt keskittymään.” Tämä sulki silmänsä. ”Se oli kuitenkin mukavaa”, Potter sanoi pehmeällä äänellä. ”Se oli todella mahtavaa. En taistellut päässäni, olin vain – oma itseni. Toivoin, että olisin pystynyt puhumaan sinulle.”

”No, me olemme oppineet kaksi asiaa tästä”, Draco sanoi reippaasti, nousi ylös ja heitti vuoteelle vaatteet, jotka Oljo oli tuonut Potterille. ”Numero yksi; täysikuu vaikuttaa sinuun, kuitenkin vain vartaloosi. Oikeastaan, ihmissusikirous on täysin päinvastainen sinulle.”

Potter irvisti.

”Ja numero kaksi; sinä et yritä syödä minua, kun et ole... oma itsesi. Edes kun olet tuskissasi ja vihainen. Olet todennäköisesti tottunut minuun.”

Potter pyörähti ympäri ja hautasi kasvonsa tyynyihin. ”Ei, luulen vain päättäneeni, ettet varmaan maistuisi kovin hyvältä.”

”Mitä?” Draco sanoi, leuka valahtaen.

“Olet niin luinen ja terävä.”

”On siis ihme, etteivät kyynerpääni lävistäneet sinua viime yönä”, Draco sanoi, puolustaen ja nolostuksissaan. ”Sinä käytännössä tukahdutit minut.”

Potter katsoi ylös tyynyistä, ilme katuvaisena. ”Anteeksi.”

Draco punastui ja päätti, että hänen olisi lähdettävä ennen kuin myöntäisi pitäneensä siitä. ”Olen kirjastossa.”

Tavoittaessaan oven, hän kääntyi. ”Laitoin silmälasisi pöydälle.” Ja hän lähti sulkien oven hiljaa takanaan.



*



Hän vietti pitkän aikaa yrittäen löytää tietoja kumouskirouksista, mutta se vain tuotti kysymyksiä, miten kumota ne käytännössä.

Draco yritti miettiä sanoja, jotka tarkoittivat ”kumota” sillä tavalla, jolla hän ymmärsi sen, mutta mitään hyödyllistä ei tullut mieleen. Hänellä oli myös vaikeuksia keskittyä; hän muisti jyrinän ja Potterin hellän äänensävyn sen jälkeen, kun kipuliemi oli alkanut vaikuttaa tähän, ja sitten hän muisti varjoisat vilahdukset Potterin alastomasta vartalosta, ja tavan, jolla tämä oli pidellyt häntä niin tiukasti. Draco oli tahtonut olla täysin kietoutuneena tähän ja yhtäkkiä hän kehitti niin voimakkaita tunteita Potteria kohtaan, tai oikeastaan Potterin vartaloa kohtaan, ja koska hänellä oli aina ollut jonkinlaisia voimakkaita tunteita Potterista, se oli kiusallista ja hämmentävää.

Hän oli lopulta päättänyt, ettei heidän olisi viisasta jatkaa yhdessä nukkumista. Draco tiesi joutuvansa nöyryytetyksi ennemmin tai myöhemmin ja Potter ei ollut edes homo; tämän tarve nukkua Dracon lähellä vaikutti olevan normaali ja persoonaton tarve, jolloin Potterin täytyi vain koskea jotakuta varmistaakseen itselleen, ettei ollut yksin. Siinä ei ollut seksuaalista vivahdetta. Draco tiesi, että jos hän kieltäisi Potteria nukkumasta kanssaan, hän tuntisi Potterin itsensä menetyksen, kun taas Potter tuntisi ainoastaan toisen vartalon menetyksen ja se eroavaisuus muutti kaiken.

Kirjaston ovi avautui ja sitten sisään tuli Potter, jolla oli muutamia haavoja kasvoissaan.

”Mitä tapahtui?” Draco kysyi, nousten ylös ja kiertäen pöydän tämän luokse.

Potter näytti nolostuneelta. ”Öh. Pyysin Oljoa tuomaan partaveitsen; tahdoin höylätä jästityyliin.”

”Mitä vikaa on ajajo-loitsussa?”

“Se polttaa kasvojani enemmän kuin partaveitsi”, Potter sanoi. ”Olen käyttänyt sitä, mutta ajattelin että nyt kun pystyn pitelemään sulkakynää, veitsi olisi turvallinen.”

Ennen kuin hän ehti ajatella, Draco ojensi kättään ja juoksutti sormiaan kevyesti Potterin leuan rikkoutumattomalla iholla. Se oli sileä. ”Oikein hyvä”, hän myönsi.

Äkkiä Potterin käsi kietoutui ranteen ympärille.

”Minä – älä”, Potter sanoi ja tämän ääni kuulosti oudon huteralta.

Draco vetäisi kätensä pois. ”Anteeksi”, hän sanoi ja tokaisi sitten; ”Minusta sinun ei pitäisi enää nukkua kanssani. Se on – minä en – minä en pidä siitä.”

Se oli vale, mutta hän ei tietenkään voinut antaa Potterille oikeaa syytä.

Potter näytti loukkaantuneelta. ”Se oli, koska – minä vain, öh, olen pahoillani viime yöstä, minulla oli todella kylmä.”

”No sillä saattoi olla jotakin tekemistä sen asian kanssa, että olit alasti”, Draco sanoi.

Potterin silmät olivat lähes liian vihreät jos niihin katsoi liian kauan.

”Vuode vanhempieni makuuhuoneessa on jokatapauksessa parempi, se on suurempi”, Draco sanoi nopeasti, yrittäen ohittaa kiusallista tilannetta. ”Ja sinä voit pultata oven sisäpuolelta. Olen varma, että haluat yksityisyyttä – muodonmuutoksia varten, ja minä en ole nukkunut kauhean hyvin, ja sinä nouset aina niin aikaisin –”

”Voin olla aloillani”, Potter sanoi. ”Minä – minä yritän olla nousematta ennen sinua. Ja minun ei pitäisi – minun ei pitäisi olla yksin. Kun asiat tapahtuvat. Jollei – jollei sinua pelota”, tämä sanoi katkonaisesti.

“Tietenkään minua ei pelota”, Draco sanoi. “Se on vain outoa, siinä kaikki.”

”Mikä on outoa?”

“Kaksi jätkää, tiedäthän…”

Potter oli ilmeetön.

”Olen homoseksuaali, okei?” Draco napautti. “Siinä, sinä tiedät pienen pimeän salaisuuteni, nyt voit nauraa ja kutsua minua hinttaripojaksi tai tyynynpurijaksi, tai miksi vaan, yritetään vaan päästä siitä yli nyt heti.”

Potter muuttui kirkkaanpunaiseksi. ”Öh”, tämä sanoi.

”Menen ulos kävelylle”, Draco sanoi hätäisesti ja yritti olla täyttämättä Potterin väistämätöntä odotusta siitä, että hän säntäisi ulos huoneesta.



*



Kun hän tuli takaisin päivälliselle, Potter istui pöydän toisessa päässä ja keskittyi käyttämään haarukkaansa. Tämä katsahti ylös kun Draco ilmaantui oviaukkoon ja seurasi häntä katseellaan, muttei sanonut mitään, joten asiat menivät siis juuri niin kuin Draco tahtoi. Tai niin hän uskotteli itselleen.

Hän istui alas ja pureskeli ruokaansa päättäväisesti, katsomatta tarkoituksella Potteriin. Oli siis jonkinlainen yllätys kun muutamaa hetkeä myöhemmin Potter puhui.

”Oletko sinä koskaan, tiedäthän, tehnyt mitään?”

Draco tuijotti tätä. ”Jos, erittäin epämääräisellä ja hämärällä ’tehnyt mitään’ –lauseella, sinä tarkoitat onko minulla koskaan ollut seksuaalista kokemusta toisen miehen kanssa, vastaus on ei.”

Potter katsoi alas ruokaansa. ”Joten – siis, mistä tiedät että olet?”

”Koska runkkaan ajatellen saavani keppiä taakse”, Draco sanoi kylmästi.

Potter muuttui jälleen punaiseksi.

”Pidän myös hienoista vaatteista.”

”Aa, nyt tajusin”, Potter sanoi, näyttäen sekä helpottuneelta että epävarmalta.

”Enpä usko”, Draco sanoi.

Potter oli jälleen hiljaa.

”Asia on niin”, tämä sanoi lopulta. ”Asia on niin. Että. Minäkinluulenolevani.”

Hetken aikaa Dracosta tuntui, kuin häneltä olisi riistetty kyky puhua. ”Mitä?” hänen onnistui sanoa lopulta.

”Minä kerroin sinulle – kerroin sinulle Ginnystä ja muistan sinun sanoneen – sanoit, että minun on täytynyt tehdä jotakin todella... väärin.”

Draco tunsi mielipuolista halua nauraa. ”Sanoinko?” hän kysyi heikosti.

”No – joo. Kyllä. Ja. Hän syytti minua siitä yhtenä yönä, sen jälkeen kun me olimme – tiedäthän.”

”Todellako.”

Potter huokaisi. “Ja vihasin kun hän sanoi niin. Kaikki – me kaikki odotimme saavamme asiat kuntoon sodan jälkeen. Minä aioin liittyä auroreihin ja hän tahtoi yrittää ammattihuispaajan uraa ja odottaisimme hetken ja menisimme naimisiin. Joten liityin auroreihin, mutta vihasin sitä. Ja Ginnyä ei valittu mihinkään hänen tahtomaansa joukkueeseen, vain yhteen japanilaiseen, mutta hän ei tahtonut lähteä niin kauas. Ja luulen, että me kaksi – se ei ollut koskaan – sellaista, mitä sen olisi pitänyt olla. Asiat pahenivat ja pahenivat ja en halunnut koskaan olla kotona, koska hän – mutta vihasin myös työtäni ja näin, että tuotimme kaikille pettymyksen.”

”Vain koska asiat eivät toimineet hänen kanssaan, ei tarkoita sitä, etteivätkö ne olisi toimineet toisen tytön kanssa”, Draco sanoi. ”Koko koulu tiesi sinun pitävän Changista.” Draco muisti kuinka voitonriemuiselta hänestä oli tuntunut kun hän oli kuullut, ettei heidän juttunsa ollut toiminut. ”Ja menit joulutanssiaisiin Parvati Patilin kanssa.”

”Katastrofeja molemmat”, Potter sanoi synkästi. ”Ja minä luulin – pitkän aikaa – etten ollut kiinnostunut, koska elin niin suurten paineiden alla. Mutta se ei parantunut myöhemminkään. Se oli joskus okei, mutta en usko sen kuuluvan olla vain okei, eihän?”

Draco ei tiennyt ollako imarreltu vai kauhuissaan siitä, että Potterista oli tulossa niin puhelias yksityiselämänsä suhteen.

”En – en todellakaan tiedä”, hän sanoi tukahtuneella äänellä.

”Sinä menit joulutanssiaisiin Pansy Parkinsonin kanssa”, Potter sanoi.

”Hän – siten minä tiesin”, Draco myönsi haluttomasti.

”Aa.”

Draco siirteli lautaselleen jäänyttä ruokaa muutaman kerran ja nousi sitten nopeasti seisomaan.

”Menen nukkumaan”, hän ilmoitti. ”Ja – no, minusta olisi parasta, kaikki asiat huomioiden, jos me –”

”Joo. Luulen niin”, Potter sanoi hiljaa.

“Selvä.”

“Nähdään huomenna.”

“Joo.”



*



Muutama seuraava päivä oli kiusallinen ja Draco oli liian syventynyt kiusallisuuden tunteeseen keskittyäkseen vanhoihin pölyisiin kirjoihin ja niiden sisältämiin kuiviin teorioihin. Hän ajatteli sen sijaan sitä, miltä tuntuisi jos Potter suutelisi häntä, jos tämä suutelisi ja naisi häntä niin kuin hän teki kaikkea muuta; laittaen itsensä kokonaan likoon. Hän ajatteli Potterin nojautuvan lähemmäs, hän ajatteli tunnetta, kun Potterin paino oli hänen päällään, tämän käsien karheutta, jopa sitä, miltä tuntuisi kutsua tätä Harryksi, jos se muuttaisi yhtään mitään.

Mutta sillä tavalla fantasiointi oli hyödytöntä ja turhauttavaa ja Draco yritti olla lankeamatta siihen niin säännöllisesti. Sen sijaan hän siirsi ajatuksensa enemmän käytännön asioihin – nimittäin siihen, että hän alkoi huolestua isästään. Miten Lucius pärjäsi, josko tämä aikoisi tulla takaisin, josko tämän ehdonalaista valvova aurori tarkkailisi tätä ja alkaisi kysellä outoja kysymyksiä ja josko jonkinlainen tutkimus johtaisi jonkun, aurorit, tai Grangerin tai Weasleyn, tai kenet tahansa, Kartanoon.

”Minusta meidän pitäisi käskeä Oljon alkaa tuomaan meille Päivän Profeettaa”, Draco sanoi yhtenä iltapäivänä, kun he olivat kirjastossa.

Potter katsoi häneen ilmeettömästi. ”Miksi?”

”Meidän täytyy tietää mitä on meneillään.”

”Luulisin Profeetan olevan viimeinen paikka, josta katsoa, jos haluaa todella tietää jotakin”, Potter sanoi yllättävän katkerattomasti ja palasi pergamenttinsa pariin.

Draco tukahdutti malttamattomuuden pistoksen. “Miksi et tahdo kenenkään tietävän, että olet elossa?” hän kysyi. ”Se olisi hyvä keino saada tietää mitä tapahtuu.”

Potterin kasvot tummuivat. ”En vain tahdo. He kaikki tulisivat ja – ja yrittäisivät – se olisi vain liikaa. En halua heidän tietävän, enkä halua heidän apuaan tai sääliään. Kaikki on edelleen hyvin ennalta-arvaamatonta. Tiedän, että lupasin olla suljettuna lukkojen taakse, ennen, mutta – en oikeastaan halua sitä.”

”Luuletko että he haluaisivat?”

Potter katsoi alas. ”En tiedä. Ehkä. Ja heillä olisi siihen oikeus”, tämä sanoi nopeasti. “En ole tavallinen ihmissusi. Emme edes tiedä toimiiko ukonhattu-kasvi. En voi mennä takaisin ennen kuin olemme korjanneet tämän. Joskus pienetkin asiat saavat minut… menettämään otteeni.”

”Mutta vaikka niin kävisi, sinä et satuta ketään.”

Potter näytti jostakin syystä hämmentyneeltä. ”En satuta sinua”, hän mutisi.

”No jos tunnistat minut, luulisin että kykenisit tunnistamaan Grangerin ja Weasleyn – kaikki Weasleyt”, Draco sanoi
tylysti.

”Et ymmärrä. Sinä et ole niin kuin – heidän kanssaan se olisi erilaista”, Potter sanoi vaisusti.

”Tottakai ymmärrän”, Draco sanoi kiireesti, lähes pahantuulisena. Hän ymmärsi; hän ei ollut niin tärkeä Potterille kuin Granger ja Weasleyt. Mutta häntä satutti kuulla se Potterilta.

”Ei; en todellakaan usko, että ymmärrät. Kun minusta tuntuu – erityisen susimaiselta, alan ajatella sillä tavoin, että – mikä on minun ja mikä ei ole ja mitä puolustan ja minkä kimppuun hyökkään. Ja sinä – luulen – luulen suden pitävän sinusta.”

Draco ei tiennyt miten ymmärtää tuo eriskummallinen lause. ”Oletettavasti, sinun ollessa ’se susi’, se pitää myös Weasleysta ja Grangerista.”

”En usko suden tuntevan heitä ja joka tapauksessa, se olisi erilaista”, Potter sanoi tiukasti.

”Miksi?”

”Öh. En mielelläni kertoisi, jos se sopii sinulle.”

”Mutta se ei sovi minulle”, Draco sanoi.

”Otan sen takaisin: en mielelläni kerro, piste.”

”Olet tarpeettoman mysteerinen.”

”Anna olla, Malfoy. Jooko.”

”Miten vain.”

Mutta Potter pyysi Oljoa tuomaan Profeettaa Dracolle.



*



Ainoa uutinen toisesta heistä oli joka päivä Profeetan takaosassa, jossa oli tekstiä pienessä laatikossa, ilmoittaen; ”TAIKAMINISTERIÖ tarjoaa PALKKION kenelle tahansa, jolla on LUOTETTAVAA TIETOA HARRY POTTERIN KATOAMISESTA. Pyydämme ottamaan yhteyttä auroriosastoon mahdollista lisätietoa ja informaatiota varten.”

Potter kieltäytyi katsomasta Profeettaa joten Draco heitti jokaisen takkaan luettuaan ne läpi.

Potter puhui enemmän siitä, kuinka täynnä pettymyksiä hänen elämänsä oli ollut sodan jälkeen ja Draco kertoi Potterille omista pettymyksistään, vaikka hän ei pystynyt selvästi ilmaisemaan toivottomuuttaan. Draco epäili mielessään Potterin olevan niin onneton, kuin tämä oli antanut ymmärtää. Miten tämä olisi voinut? Dracolla oli tapana pilkata Potteria tämän perheettömyydestään, mutta nyt Potterilla oli suuri perhe, paljon rakastavia ihmisiä elämässään, jotka huolehtivat tästä ja halusivat tälle parasta. Draco oli mennyt vastakkaista polkua ja hän tiesi kumpi oli pahempi.

Mutta kun hän katsoi Potterin kamppailevan joka päivä, tämän yrittäessä pidellä sulkakynää, partaveistä, haarukkaa, yrittävän puhua silloin kun tahtoi murista, olevan aloillaan kuullessaan odottamattoman äänen ja kontrolloivan itseään, kun Draco oli tarpeeksi harkitsematon sanoakseen jotakin ärsyttävää, Draco tunsi jotain, mitä ei ollut koskaan tuntenut.

Yhtenä päivänä Draco tajusi, ettei hän ollut yrittänyt miettiä pakokeinoja viikkoihin. He olivat hitaasti – no, enimmäkseen Draco oli - saanut edistyttyä pedoista kertovan kirjapinon ja vastakirousloitsun kanssa. Joka kirjalta, jonka hän hylkäsi hyödyttömänä, hänen epätoivonsa kasvoi löytää jotakin, mitä tahansa, jonka hän voisi sanoa Potterille rohkaistaakseen tätä.

Draco ei ollut hyvä sanomaan sanoja, jotka olivat rohkaisevia tai kilttejä; hänellä ei ollut kiintymyksen sanavarastoa, lempeyden ilmauksia ja hän kiusasi ja nauroi Potterille silloinkin kun tahtoi lohduttaa tätä ja tyynnyttää tämän turhaantuneisuutta ja vihaa. Hän oli eräänä päivänä törmännyt Potteriin, joka oli kontillaan, pää roikkuen olkapäiden välissä ja hengittäen hyvin työläästi. Taikuus huoneessa halkeili katkonaisesti hänen ympärillään.

”Mitä tapahtui?” Draco kysyi, kiirehtien eteenpäin ja polvistui Potterin viereen.

”Minä – en – tiedä”, Potter huohotti. ”Se – oli todella voimakas aalto, se yllätti minut täysin ja käytin liikaa taikuutta
työntääkseni sen pois –”

Draco pystyi vain koskettamaan Potterin olkapäätä varovasti ja toivoi, ettei häntä työnnettäisi pois, kuten joskus aiemmin oli tapahtunut.

Siinä samassa kun hän loi kosketuskontaktin, Potter näytti rentoutuvan huomattavasti, ja tämä romahti lattialle. ”Vihaan tätä”, tämä mutisi. ”Älä jätä minua. Tarvitsen sinua.”

”Minä – minä en lähde”, Draco sanoi vaivalloisesti, haluten korjata Potterin asiat, haluten helpottaa tämän oloa. Lupaan, etten lähde. En voisi.

Potter sulki silmänsä.



*



Oli toinen täysikuu; Dracolla oli kipuliemi tällä kertaa valmiina ja hän poistui huoneesta jättäen Potterin riisuutumaan, jotta tämä välttäisi toisen vaatekerran repimisen riekaleiksi muuttuessaan. Hän istui alas käytävän lattialle ja näki oven alitse varjon liikkuvan ja kuuli äänen, kun Potter istahti toiselle puolelle.

”Oletko siinä, Malfoy?”

”Tiedät että olen.”

”Kyllä. Pystyn haistamaan sinut.”

”Kiitos vaan kovasti.”

”Ei, en tarkoittanut sitä niin. Kerroin sinulle aiemmin, että – pidän siitä.”

Tietenkin Draco muisti sen. ”Selvä”, hän sanoi kömpelösti.

”Draco.”

“Niin?” hän vastasi, hätkähtäen Potterin käyttäessä hänen etunimeään.

”Haluaisitko – kuulitko koskaan sitä kuinka minun onnistui kukistaa Voldemort?”

”Kyllä. Käytit minun sauvaani.”

”Ei, ennen sitä.”

”En usko.”

Pitkä hiljaisuus laskeutui ja Draco alkoi epäillä Potterin jo muuttuneen, kunnes tämä puhui uudestaan, hiljempaa ja vaimeammin kuin aiemmin. ”Minun piti olla halukas antaa Voldemortin tappaa minut. Minun ei edes pitänyt yrittää taistella vastaan. Sen jälkeen luulin, että ei olisi olemassa mitään, mikä pelottaisi minua. Mutta on. Minun täytyy taistella tätä vastaan lopun elämääni. Minun täytyy, koska – koska minua pelottaa, mikä minusta tulee jos en taistele.” Tämä keskeytti ja sanoi sitten niin hiljaa, että Draco tuskin kuuli; ”Tunnen sen. Se on täällä koko ajan, ikään kuin se tahtoisi vetää minut mukanaan.”

Draco yritti kovasti löytää oikeita sanoja, mutta lopulta hän kykeni sanomaan ainoastaan; ”Sinun ei tarvitse taistella. Ei lopun elämääsi. Me löydämme jotakin.”

Se kuulosti tyhjältä lupaukselta, sovittelevalta ja riittämättömältä jopa hänen omiin korviinsa.

Hän kuuli äänet, jotka Potter päästi tuskissaan menettäessään kontrollin itseensä, ja sitten raapivan äänen ovelta. Draco avasi sen ja siinä oli Potter-susi, joka kurotti etutassuaan koskettaakseen Dracon kenkää. Hän meni sisään ja he menivät vuoteeseen, Draco edelleen täysissä pukeissa, ja molemmat makasivat aloillaan odottaen kuun katoamista jotta Potter voisi muuttua takaisin.

Hän hautasi kätensä Potterin paksuun, lähes mustaan turkkiin. Se oli puhdas, toisin kuin niiden koirien joita Draco oli elämässään koskettanut, ja pehmeämpi miltä näytti.

”Harry”, Draco sanoi. Jostain syystä hänen oli helpompi puhua kun hän tiesi ettei Potter – tai nyt Harry, voinut vastata. ”Et ole yksin. Sinä tiedät sen, etkö?”
Harry sulki silmänsä ja päästi puhisevan äänen.

He odottivat.



*



Draco oli torkahtanut kun Harry nousi ylös vuoteesta ja alkoi kulkea levottomasti ympyrää. Draco nousi ylös ja meni ulos huoneesta, ja muutamaa hetkeä myöhemmin hän kuuli muutaman kolahduksen ja puoliksi tukahdetun kivun voihkaisun. Kun hiljaisuus laskeutui, hän koputti oveen.

”Voit avata oven”, Harry sanoi käheästi.

Draco astui huoneeseen ja näki Harryn istuvan sängyllä, vaatteet ja silmälasit jälleen yllään. Hän käveli eteenpäin ja seisahtui Harryn eteen.

”Otitko liemen?” hän kysyi.

”Joo.”

”Kaikki hyvin siis?”

Harry näytti edelleen levottomalta. ”Luulen niin.”

Draco kääntyi puoliksi. ”Menen siis huoneeseeni”, hän sanoi.

Harry kurottautui nopeasti ja nappasi hänen ranteestaan kiinni. ”Ei!”

”Harry”, Draco sanoi ärtyneenä, ”me puhuimme tästä.”

”Sinä puhuit siitä. Draco –”

Nopealla liikkeellä tämä veti Dracon lähelleen, jalkojensa väliin sängyn reunalle ja kietoi kätensä Dracon lantion ympärille, haudaten kasvonsa Dracon rintakehää vasten.

Draco pystyi tuntemaan Harryn vapisevan hieman. Hän nosti kätensä lepäämään Harryn pään päälle, ja silitteli sitten
tämän takaraivoa kuin olisi silitellyt Harryn turkkia. ”Mikä on?”

Harry mutisi jotakin Dracon paitaa vasten, ja Draco tunsi muutaman värähdyksen vartalonsa läpi.

”En saanut selvää.”

Harry katsoi ylös häneen ja jopa pimeässä Draco pystyi näkemään jokaisen piirteen selkeästi.

”Haluan sinua”, Harry sanoi matalalla äänellä ja harkitusti.

Draco tunsi räjähtävän tunteen vatsassaan ja hänen täytyi pysyä täysin aloillaan estääkseen polviansa romahtamasta. Hän näki halun Harryn kasvoilla ja mietti jos se heijastui hänen omaansa. Pimeys tuntui sulkeutuvan heidän yllensä, saaden kaiken katoamaan, ja ennen kuin hän tiesi mitä oli tekemässä, Draco kurottautui ja otti Potterilta lasit pois hyvin hitaasti, asettaen ne huolellisesti yöpöydälle heidän viereensä. Sitten hän nojasi alas varovasti, asetti sormenpäänsä toiselle puolelle Harryn kasvoja, katsoi tätä silmiin ja kosketti tämän huulia omillaan.

Välittömästi hän tunsi Harryn käsien tiukentavan otettaan hänestä ja Harryn suun avautuvan koskemaan hänen omaansa. Draco päästi tarpeen tai jonkin muun vielä epätoivoisemman kuuloisen äänen, nojautui Harryn suudelmaan, ja kaatui sitten eteenpäin, Harryn kääntäen heidät ympäri niin, että tämä oli Dracon päällä pitäen edelleen kiinni hänen ranteestaan. He makasivat siinä hetken hengittäen raskaasti ja Draco katsoi ylös Harryyn, nähden kuinka tämän katse lakaisi jokaista tuumaa Dracon kasvoissa, ja kuinka tämä tuijotti Dracon suuta ja katsoi sitten alemmas hänen kaulaansa.

Draco kohotti vapaata kättään ja laittoi sen Harryn olkapäälle, tahtoen vetää tämän takaisin alas, ja hän oli suunnattoman helpottunut kun Harry laski päätään ja alkoi tutkia Dracon kaulaa huulillaan. Ensin hän tunsi vain Harryn nenän kärjen ja sitten tämän huulet, ja sitten kielen, ja hän tahtoi nauraa ja vetää tämän lähemmäs, molempia yhtä aikaa.

”Mitä sinä teet?” hän kysyi väristen.

”Olin väärässä”, Harry mutisi. ”Sinä maistut todella hyvältä.”

Draco nauroi.

Ja sitten Harry lopetti, nosti päänsä uudestaan ja katsoi alas Dracoon.


 Menin kerran jästiklubille.”

Draco katsoi poispäin. “Todellako?”

“Vain kerran. Nähdäkseni pidinkö siitä enemmän kuin – Ginnyn kanssa.”

”Öh.”

”Minä luulen – siis tarkoitan, että tiedän mitä teen. Luotatko – luotatko minuun, Draco?”

Draco katsoi takaisin Harryyn ja tiesi sillä hetkellä, että olisi vaikka uskaltanut antaa Harryn tappaa hänet, ja tämä olisi saanut hänet rakastamaan sitä.

”Tottakai luotan”, hän sanoi yrittäen kuulostaa rennolta, mutta ääni tuli ulos kuulostaen jäykältä ja hermostuneelta.

”En halua satuttaa sinua”, Harry sanoi, juoksuttaen kättään Dracon rintakehää alaspäin ja jättäen kätensä sitten lepäämään hänen vyötäröllensä, ikään kuin Draco olisi kaareutunut kuin nainen.

”En mene rikki”, Draco sanoi terävästi.

“Tiedän sen”, Harry sanoi nopeasti. “Se ei ole sitä. Minä vain – minua pelottaa – etten pysty kontrolloimaan itseäni. Jos menetän hallinnan –” Harrynkin ääni kuulosti vapisevalta ja se rauhoitti Dracoa huomattavasti.

Hän kohotti kätensä lepäämään jälleen Potterin olalle. “Et menetä.” Ja sitten hän sanoi, hyvin hiljaa; “Olen tässä.”

Harry kumartui ja suuteli häntä, hitaasti ja pitkään.



*



“Sinun olisi silti parasta tietää, kuinka käyttää liukastusloitsua”, Draco sanoi muutamaa hetkeä myöhemmin kun oli napittamassa paitaansa auki. ”Kieltäydyn tekemästä tätä syljen kanssa tai – tai jonkin muun vähemmän houkuttelevan nesteen.”

Harry naurahti vetäessään farkkuja jalastaan. ”Luulen, että jokainen yli 14-vuotias velho tietää sen loitsun”, tämä sanoi. ”13, minun tapauksessani.”

”Kyllä, mutta sinun taikuutesi on ollut vähintäänkin ennalta-arvaamatonta –”

Harry mutisi jotain ja yhtäkkiä suuri määrä kirkasta nestettä tippui tämän kädestä.

”Ugh”, Draco sanoi. ”Ei vielä. Hankkiudu eroon siitä.”

Harry virnisti. “Tahdoin vain olla varma. Olisi kamalaa huomata ratkaisevalla hetkellä ettei taikuuteni tekisi yhteistyötä.”

Draco ei voinut olla hymyilemättä. Silti riisuessaan alusvaatteitaan hän alkoi tuntea olonsa hermostuneeksi ja hän liikahti nopeasti lakanoiden alle.

Harry ei näyttänyt lainkaan hermostuneelta. Tämä heitti vaatteensa lattialle ja Dracolla oli hetki aikaa ihailla taipuisaa hahmoa ennen kuin tämä tuli hänen seurakseen vuoteeseen ja kurottautui innokkaasti vetämään Dracon suudelmaan. Liike oli omistava, ikään kuin Harrylla olisi häneen yksinoikeus; tämä ottaisi mitä haluaisi, ja Draco oli yllättynyt siitä, kuinka paljon tämä asenne kiihotti häntä.

Draco antoi Harryn työntää itsensä vuoteelle, antoi Harryn hieroa itseään raukeasti vasten jalkaansa, antoi Harryn kurottautua hänen jalkojensa väliin ja painaa kätensä vasten Dracon elintä, ja hän jopa levitti jalkojaan kun Harryn sormet saavuttivat takapuolta.

”Käänny ympäri”, Harry huohotti raskaasti, kun he olivat molemmat epätoivoisia ja hengittivät raskaasti, ja Draco totteli, nousten käsiensä ja polviensa päälle, yrittäen olla ajatelematta sitä, kuinka koirat harrastivat seksiä.

Dracosta tuntui hyvin kostealta, hän tunsi liukasteen tipahtelevan reisiensä välissä, mutta hän oli edelleen tiukka ja se oli kivuliasta. Harry hyväili hänen selkäänsä ja kylkiä ja mutisi rohkaisun sanoja. Hän ei tahtonut liikkua, hän pelkäsi että menisi kuitenkin rikki, mutta sitten Harry nappasi hänestä kiinni ja kallisti hänet taaksepäin niin, että he istuivat, Dracon jalat olivat levitettyinä ja polvet asetettuina molemmille puolille Harrya, hänen selkänsä nojasi Harryn rintakehää vasten ja yllättäen kaikki hänen sisällään järjestäytyi itsekseen uudelleen.

Sitten Harry nai häntä, pitkään, hitaasti ja tarkoituksellisesti, ja Draco antoi päänsä valahtaa Harryn olkapäälle, kädet etsien jotakin, mistä ottaa kiinni, lopulta löytäen Harryn kyynerpäät. Hän antoi itsensä vain tuntea miltä se tuntui, saada Harry niin kovana ja syvälle itseensä, ja hänen oma elimensä koveni taas ja hän tiesi olevansa täysin Harryn armoilla, että hän oli antautunut täysin ja kokonaan sille tunteelle, jota tunsi Harry Potteria kohtaan – kaikki ne vuodet täynnä intensiivistä vihaa, kilpailua, katkeruutta, kateutta, toivoa, sääliä, halua, rakkautta – hän tunsi sen kaiken, ja sitten hän tiesi tulleensa täysin valloitetuksi. Kun Harry lopulta kiersi kätensä Dracon ympärille ja liikutteli kättään, Draco käänsi päätään ja voihkaisi Harryn kaulaan, antaen tälle kaiken vallan.

Kun Draco oli tullut, Harry päästi eläimellisen äänen ja nojasi eteenpäin. Draco piti itsensä pystyssä ja nojautui takaisin tätä vasten ja Harry työnsi kovemmin, hurjasti, nojaten sitten eteenpäin ja purren Dracon olkapäätä tullessaan. Draco tunsi Harryn vapisevan ja nykivän hänen selkäänsä vasten, kunnes he molemmat romahtivat vuoteelle, uupuneina, hikisinä ja tärisevinä.

”Olet – okei?” Harry kysyi.

”Mm”, Draco vastasi.

Seurasi pitkä hiljaisuus jonka aikana Draco keskittyi kosteaan tunteeseen joka aiheutui lakanoista hänen vatsansa
päällä ja yritti olla huomioimatta alastomuuttansa.

”Luulen, että menetin hallinnan minuutin ajaksi”, Harry sanoi peloissaan matalalla äänellä.

Draco käänsi päätään katsoakseen Harryyn, ja näki samanlaista turvattomuuden tunnetta kuin se, joka loisti hänen omista silmistään.

”No, mitä tahansa se oli mitä teit, pidin siitä”, hänen onnistui sanoa ja hymyillä heikosti.

Harry hymyili takasin näyttäen niin onnelliselta, että Draco tunsi kivuliaan puristuksen sydämessään.

”Tule tänne”, hän sanoi hiljaa.

Harry liikahti lähemmäs ja kietoi kätensä Dracon ympärille, työntäen päänsä Dracon leuan alle, ja he nukahtivat siihen asentoon.



*



Seuraavien viikkojen aikana oli monia öitä jolloin Harry ei antanut itsensä menettää kontrolliaan Dracon kanssa. ”Minä olen liian – epävakaa”, tämä sanoisi katkonaisesti, mutta tahtoi olla Dracon lähellä, pidellä hänen paitaansa, hänen kättään, hänen vyötäröään.

Sitten toisina öinä tämä ei voinut saada tarpeekseen, ja oli niin innostunut, että Draco pysyi vaivoin vauhdissa. Silti vaikka hän ei voinut saada itseään kovaksi kolmesti yössä, hän oli iloinen antaessaan Harryn hallita häntä. Se oli liian helppoa ollakseen mahtavaa sillä tavalla ja hän toisaalta tiesi antavansa itse niin vähän. Harrylla oli niin suuri tarve olla mieliksi, eikä tälle tuottanut vaikeuksia sanoa asioita, jotka saivat Dracon punastumaan onnellisuudesta, mutta kun Draco yritti vastata, sanat juuttuivat hänen kurkkuunsa tai tulivat ulos kuulostan hyvin työläiltä ja epämukavilta.

Hän oli suurimmaksi osaksi onnellinen, onnellisempi kuin olisi koskaan kuvitellut olevansa jos joku olisi kertonut hänelle muutama kuukausi sitten, että hän olisi jumissa hylätyssä vanhassa kodissaan Harry Potterin kanssa, joka oli ennalta-arvaamaton käänteisihmissusi.

Sitten yhtenä päivänä Profeetassa oli pieni artikkeli, joka ilmoitti, että Harry Potterin viralliset etsinnät oli lopetettu.

Se oli ollut yhteinen mielipide, artikkelissa luki, että tutkimusten ja Potterin ystävien ja ympäröivän perheen laajojen kyselemisten jälkeen, tämä oli kaikkein todennäköisimmin kadonnut omasta vapaasta tahdostaan.

”Harry on aina puhunut tauon ottamisesta”, nimetön lähde kertoi. ”Hänellä oli tapana sanoa, että asiat eivät koskaan lopu. Jopa sodan jälkeen hänellä oli murskaava velvollisuudentunne velhomaailmaa kohtaan. Ehkä se oli vain liikaa.”

Toimittaja ei voi muuta kuin ihmetellä, millainen velvollisuudentunne antaa aurorin hylätä työnsä ikään kuin omalla luvallaan.

Huolimatta artikkelin selvästä näkökulmasta Dracosta tuntui, että Harryn pitäisi tietää siitä.

Harry luki sen läpi ja tämän ilme synkkeni.

”Mitä roskaa”, tämä sanoi vihaisesti. ”Minulla ei ollut koskaan murskaavaa velvollisuudentunnetta! Ja kuka tämä nimetön lähde on?” Tämä heitti lehden sivuun ja alkoi astella edestakaisin.

Draco katsoi tätä muutaman minuutin. Kun Harry ei näyttänyt rauhoittumisen merkkejä, hän sanoi lempeästi; ”Ainakin tiedät, etteivät he ole huolissaan.”

Harry pysähtyi ja vajosi tuoliin, haudaten kasvot käsiinsä ja nojaten pöytään.

”Ehkä he eivät etsineet kovin tosissaan?” tämä sanoi vaimeasti.

”Mutta sinä et halua tulla löydetyksi”, Draco muistutti tätä.

”Tiedän”, Potter sanoi karkeasti ja nosti katseensa. ”Mutta olisi ollut mukavaa tietää, että he – että he olisivat uskoneet minuun hieman enemmän.”

Sinä yönä Potter oli edelleen hieman hermostunut ja tämä työnsi Dracon pois luotaan, vaikka tämä oli ollut se, joka nojautui eteenpäin ja suuteli häntä ensin.

Draco oli hieman loukkaantunut, mutta hän kierähti selälleen ja yritti saada unta.

”Vihaan tätä”, Potter sanoi pimeyteen.

”Joo, olet sanonut sen”, Draco sanoi ärtyneesti. ”Minä yritän löytää jotakin, tiedät sen –”

”Haluan vain olla tavallinen. Niin kuin asiat olivat ennen.”

Draco oli yhtäkkiä täysin hereillä. Hänellä oli hyvin kylmä.

”Ennen”, hän toisti kireästi.

”Pystyn tuskin muistamaan millaista se oli, kun tämä juttu ei ollut päässäni jatkuvasti kynsimässä minua. On kuin
minulla olisi oikeita kynsiä aivoissani. Taistelen jatkuvasti ja ajattelen joka päivä päivää, kun tämä tapahtui ja kuinka olisin voinut tehdä tuhat asiaa eri tavalla, etten olisi päätynyt tänne isäsi ja sen roistomaisen ihmissuden kanssa.”

Draco oli hiljaa. Hän tiesi, että Harrylla oli oikeus olla vihainen, hän näki päivittäin kaiken sen tuskan Harryssa, jatkuvan kamppailun itseään vastaan, mutta hän oli viimeaikoina alkanut toivoa, että Harry olisi alkanut tuntea, että ehkä kaikki oli sen arvoista, koska se oli tuonut heidät yhteen. Hän ymmärsi nyt, että se oli ollut naurettava ja omahyväinen ajatus.

Silti hän tahtoi Harryn sanovan jotakin, esimerkiksi Ainakin minulla on sinut, mutta tämä ei sanonut mitään. Harry vain kääntyi ympäri ja käänsi selkänsä Dracolle.


The Arc of the Pendulum, osa 3/3




Sen jälkeen Draco ei pystynyt nukkumaan. Hän nousi ylös varoen herättämästä Harrya, ja meni kirjastoon, jossa hän sytytti muutaman kynttilän ja alkoi lukea, nyt päättäväisempänä kuin koskaan saadakseen Harryn takaisin omaksi vanhaksi itsekseen. Ehkä se antaisi Dracolle mahdollisuuden alkaa uudelleenrakentaa omaa elämäänsä.

Silloin hänen todennäköisesti täytyisi rakentaa elämänsä ilman Harrya, joka taas aiheuttaisi loputonta masennusta Dracossa, mutta hän oli liian ylpeä langetakseen enää valheellisiin toiveisiin.

Aamunkoitto alkoi hiipiä hänen ympärilleen ja harmaa valo alkoi suodattua ikkunoiden päälle naulattujen lautojen välistä kun hän näki alaviitteen, joka sai hänet kohottautumaan kumarasta asennosta, jossa hänen selkäänsä oli alkanut särkeä.

† Tällaisten metodien - kiraalisen uudelleenkonfiguroimisen ja niiden peilautumisen Pimeistä kirouksista - yhdistymistä on tutkittu laajasti Arkhimedesin Astorin Käänteiskiroukset-teoksessa (1702).

Käänteiskirousten kiihkeä etsintä kirjastossa osoittautui turhaksi; Draco tiesi kuitenkin, että todennäköisesti tieto oli hänen isänsä hallussa. Hän oli aina tiennyt, ettei löytäisi kirjastosta tarkkaa tekstiä siitä, mitä kirousta hänen isänsä oli käyttänyt, ellei tekstistä ollut kaksoiskappaletta. Hän oli eniten toivonut löytävänsä vaihtoehtoisia selityksiä ja nyt hänellä oli vain tämä teksti apunaan. Kuitenkin se oli selkeä merkki siitä, että hän oli tuhlannut aikaansa tutkiessaan Peto-tekstejä. Hänen isänsä oli selvästi valinnut malliksi pimeyden kirouksen toiminnot ennemmin kuin tarkan lopputuloksen. Hän mietti, miksi tämä tietty kiroustoiminto vaikutti olevan kaikkein sopivin; Lucius valitsi aina mielestään rangaistuksen, joka sopi rikokseen ja Draco tiesi varmaksi, että käänteiskirouksen tuhoamisessa täytyi olla jotakin mahtavaa merkittävyyttä, koska hänen isänsä oli valinnut sen. Se, että petokirous oli valittu osaksi sitä, oli luultavasti Fenrir Harmaaselän idea.

”Mitä sinä teet?”

Draco hätkähti niin paljon, että hän tiputti kirjansa.

Harry seisoi ovensuussa, näyttäen todella epätasapainoiselta.

”Minä – minä en saanut unta”, Draco vastasi hermostuneesti ja päätti olla kertomatta Harrylle tästä edistysaskeleesta, jos siitä ei olisikaan mitään hyötyä tai pahempaa; jos se johtaisi Dracon johonkin kauheaan päätelmään, ettei parannuskeinoa olisi.

Harry harppoi eteenpäin otsa rypyssä ja nykäisi Dracon lähelleen. ”En tiennyt, minne sinä olit mennyt. Et ole koskaan aamuisin poissa. Luulin sinun lähteneen”, tämä sanoi.

“Sanoin, että en lähtisi”, Draco sanoi. Mutta nyt hän mietti, että ehkä hänen täytyisi lähteä hetkeksi saadakseen isältään otteen kirjasta. Mutta ei muutamaan päivään. Ei ainakaan ennen kuin seuraava täysikuu olisi ohi.



*



Kun artikkeli hänen isästään ilmestyi Profeettaan kaksi päivää myöhemmin, hänen oli uudelleenharkittava päätöstään jäädä ennen kuin seuraava lähestyvä täysikuu olisi ohitse.

Se oli kirjoitettu lehden loppuosaan ja hän ei ollut melkein huomannut sitä.

KUOLONSYÖJÄ KUOLEMAN OVELLA?

Lucius Malfoy, entinen Voldemortin, toiselta nimeltään Tiedät-Kyllä-Kenen, oikea käsi, on otettu saattohoitoon Pyhän Mungon Sairaalaan Taikuuden Taudit ja Vammat osastolle. Entinen kuolonsyöjä, 46, siirrettiin maanantaina Pyhään Mungoon Azkabanin vankilan psykiatriselta osastolta, jonne hänet siirrettiin aikaisin helmikuussa, tämän väitettyä selvässä psykoottisessa hysteriassa, että Harry Potter, joka on ollut kateissa tammikuusta saakka, oli vastuussa hänen poikansa, entisen kuolonsyöjä Draco Malfoyn, 20, kuolemasta. Draco Malfoy on myös kadoksissa, mutta katoamisia pidetään toisiinsa liittymättöminä.

Malfoy Vanhempi, joka oli lähes kaksi vuotta Azkabanin vankilassa toisen velhojen sodan jälkeen, on lähiaikoina ollut useasti psykiatrisella osastolla johtuen harhakuvitelmista ja arvaamattomista mielialan heilahteluista. Koska hän vaikutti viime vuonna tasapainoiselta ja harmittomalta, hänet vapautettiin vaimonsa, entisen kuolonsyöjä Narcissa Malfoyn, huostaan, joka kuoli myöhemmin.

Ei ihme, ettei hänen isänsä ollut tullut takaisin. Vaikutti, että Lucius oli aikonut asettaa ministeriön Harrya vastaan ja
luultavasti saattaa tämä häpeään ja passittaa telkien taa, kun he ymmärtäisivät Harryn oudon taudin. Draco ajatteli halveksuen, että kuten kaikki hänen isänsä suunnitelmat, myös tämä oli epäonnistunut täydellisesti.

Vaikka hänen huulensa kaareutuivat virnistykseen, Draco oli äärettömän huolissaan. Teeskentelikö hänen isänsä sairauden vai oliko tämä todella kuolemansairas? Azkaban ei ollut tunnettu sen inhimillisestä vankien kohtelusta ja hänen isänsä oli tullut takaisin ensimmäiseltä jaksolta pahasti yskien, rinta koristen ja kasvot riutuneina.

Hänen täytyi tavata Lucius, ei vain saadakseen tietoa kirouksesta ja kirjasta, vaan myös nähdäkseen, josko hänen
täytyisi todella jättää hyvästit. Huolimatta kaikesta siitä, mitä tämä oli tehnyt, Lucius oli Dracon isä ja Draco pystyi
edelleen muistamaan lapsuutensa ja kuinka paljon oli rakastanut ja ihaillut tätä.

Harrylle kertominen olisi vaikeaa. Dracon täytyi vain toivoa tämän ymmärtävän ja luottavan siihen, että Draco tulisi takaisin.



*



“Harry.”

Harry katsoi ylös häneen; he istuivat ulkona sen jälkeen kun olivat väsyttäneet itsensä potkiessaan kaatoa ympäriinsä koko aamun, ja Harry piti päätään Dracon sylissä.

”Draco”, tämä sanoi hymyillen.

Dracon sydäntä puristi. Harry näytti rauhalliselta, jolta tämä usein näytti vain raskaan fyysisen toiminnan jälkeen. Hän ei tahtonut nähdä Harryn olemuksen muuttuvan.

”Isäni on sairas.”

Harryn olemus muuttui. Hymy katosi ja ilme synkkeni. ”Onko”, tämä sanoi.

”Kyllä. Hän on Pyhässä Mungossa. Luin Profeetasta.”

Harry puristi leukansa tiukasti yhteen ja kääntyi pois päin, katsoen ylikasvanutta nurmikkoa.

”Harry, minun on mentävä tapaamaan häntä.”

Harry ei edelleenkään sanonut mitään.

”Hän on – hän on isäni, vaikka olisi tehnyt mitä. Ja – ja minun täytyy tavata hänet, kysyttävä häneltä, mitä hän teki sinulle, ennen kuin on liian myöhäistä. En ole onnistunut löytämään mitään täältä.”

Harry nousi nopeasti istumaan. “Sanoit, ettet jättäisi minua”, tämä sanoi tiukasti.

”Tiedän. Mutta tulen takaisin.”

”Tuletko”, Harry sanoi kyynisesti ja tuijotti häneen.

”Tulen. Lupaan, että tulen.”

”Minulla ei ole syytä luottaa sinuun, onko? Ei oikeastaan.”

”Tuo – tuo ei ole reilua”, Draco sanoi järkyttyneenä.

”Etkö mielestäsi ole jäämisesi velkaa minulle, Malfoy?”

Draco hämmästyi Harryn käyttäessä hänen sukunimeään ja koko kysymystä. ”Mitä?”

”Tiedät etten kykene – ilman sinua minä –”, Harry näytti kamppailevan itsensä kanssa ja nousi sitten äkisti
seisomaan. ”En voi puhua tästä nyt. Lähden juoksemaan.”

”Me juoksimme juuri kaksi tuntia”, Draco sanoi. “Älä – Harry, etkö tajua, että minun on mentävä? Etkö halua minun selvittävän, mitä hän on tehnyt?”

Harry alkoi kävellä alas metsään johtavaa polkua. ”Hän pitää sinut siellä ja sinä unohdat minut”, tämä heitti olkansa yli. ”Kaikki unohtavat.”

”Harry, minä en. Älä ole lapsellinen. Tule takaisin! Harry!”

Mutta Harry alkoi juosta eikä katsonut taakseen.



*



Muutamaa tuntia myöhemmin Draco kuuli rysähteleviä ääniä salista. Hän juoksi portaat alas ja liukui ovensuun kynnykselle ja katsoi kauhuissaan kun Harry hoiperteli raivoissaan ympäri huonetta, paiskaten tavaroita seiniin ja repien raskaita seinävaatteita. Ikkunoiden läpi suodattuva aurinko paistoi pölyn läpi jota tämä potki, saaden sen näyttämään siltä kuin jokainen Harryn liike saisi ilman hohtamaan tämän vihaa.

Kun Harry lopulta romahti ja laskeutui polvilleen, Draco liikkui hiljaa lähemmäs. Lähestyessään hän huomasi, että Harry hengitti hyvin raskaasti, mutta sitten Draco astui lasinsirpaleen päälle ja silmänräpäyksessä, ennen kuin Draco ehti rekisteröidä murskautuvaa ääntä kenkänsä alla, Harry oli pyrähtänyt seisomaan silmät leimuten ja kaatanut Dracon, laskeutunut tämän päälle nauliten hänen kätensä hänen päänsä yläpuolelle.

Draco ei ollut tuntenut pelkoa Harrya kohtaan moniin viikkoihin, mutta nyt hän tunsi. Hän pystyi tuntemaan sydämensä lyövän raivokkaasti ja kykeni ainoastaan tuijottamaan ylös Harryyn, tämän järjettömiin, hurjiin silmiin. Hänestä tuntui, ettei hän löytänyt ääntään kuin vasta ikuisuuden kuluttua, mutta kun hän löysi, hän kykeni vain kähisemään heikosti; ”Satutat minua.”

Harry sulki silmänsä ja näytti valahtavan veltoksi hänen yllään, silti tämä ei pyörähtänyt pois tai päästänyt irti.

”Jos lähden, et voi päästää itseäsi tuohon kuntoon”, Draco sanoi. ”En ole täällä rauhoittamassa sinua.”

Harry päästi tuskaisen äänen ja työnsi itsensä pois Dracon päältä äkillisellä liikkeellä. Draco keskittyi hengittämiseen ja siihen tunteeseen kun hänen verensä alkoi jälleen kiertää.



*



Harry ei tullut sinäkään yönä takaisin ja Draco käveli edes takaisin ja murehti Harrya, sitä kuinka hän pääsisi takaisin Lontooseen ja sitä, mitä hän sanoisi isälleen. Lopulta hieman aamunsarastuksen jälkeen hän nousi ylös ja meni alas keittiöön.

Harry istui pöydän kauimmaisessa päässä.

”Minä –”, Draco aloitti, astuen eteenpäin.

”Älä”, Harry sanoi. ”Olen pahoillani. Sinun pitäisi mennä.”

Yllättyneenä Draco ei jatkanut.

”Sitä vain että minä olen itsekäs, tiedän sen. Minä pärjään kyllä.”

“Harry. Minä tulen takaisin. Tiedät sen, etkö tiedäkin?”

”Joo”, Harry sanoi, muttei katsonut Dracoa silmiin. Sen sijaan hän työnsi jotakin eteenpäin pöydällä.

Keittiössä oli edelleen melko pimeää; Harry ei koskaan sytyttänyt valoja, koska tämän pimeänäkö oli niin hyvä, joten Dracon täytyi siristää silmiään nähdäkseen esineen pöydällä ennen kuin hän henkäisi ja tajusi – hän olisi tunnistanut sen missä vaan – se oli hänen orapihlajasauvansa.

”Sinä tarvitset sitä”, Harry sanoi. ”Käskin Oljoa tuomaan sen.”

”Sinä et hankkiutunut eroon siitä sodan jälkeen?

”En.”

Draco tunsi silmiään kirvelevän. Hän käveli sokeasti eteenpäin ja pysähtyi Harryn eteen, asettaen kätensä tämän olkapäille.

”En unohda sinua. En koskaan voisi, ei väliä kuinka kovaa yrittäisin, en voinut edes ennen kuin tämä kaikki tapahtui”, Draco sanoi.

Harry nousi seisomaan ja laittoi kätensä Dracon ympärille, pidellen tätä tiukasti ja haudaten kasvonsa hetkeksi Dracon kaulaan. Tämä hengitti syvää vapisevaa hengitystä ja päästi sitten irti.

”En viivy kauan”, Draco sanoi. Hän nappasi sauvan ja kääntyi, pakottaen itsensä ajattelemaan että näin olisi parempi.



*



Nyt kun hänellä oli taas vanha sauvansa, Draco päätti kokeilla ilmiintymistä, ajatellen että hänen kiireellisyytensä tarkoitus estäisi häntä halkeentumasta. Hän myös halusi nähdä isänsä niin nopeasti kuin pystyi ja hänellä ei ollut rahaa eikä hän ollut koskaan ennen matkustanut Poimittaislinjalla.

Keskittyen niin kovasti kuin pystyi Pyhän Mungon aulaan, hän lausui loitsun ja heilautti sauvaansa, ja hänen helpotuksekseen hän ilmaantui sinne.

Oli hämmentävää yhtäkkiä olla niin monien ihmisten keskellä kun hän oli viettänyt yli kaksi kuukautta ainoastaan Harryn kanssa. Draco meni tiedustelutiskille, taistellen julkisten paikkojen pelkoa vastaan ja sitä tunnetta, että kaikki tuijottivat häntä.

”Voinko auttaa?” vastaanottajanoita kysyi tiskin takana.

”Minä – minä olen täällä, se on...”, Draco puhdisti kurkkuaan ja suoristi selkäänsä, katsoen pitkin nenäänsä tähän. ”Nimeni on Draco Malfoy ja tulin tänne tapaamaan isääni Lucius Malfoyta.”

Noita näytti nyrpeältä. ”Päätit sitten lopultakin näyttää naamasi?”

Dracolla oli jo valmiiksi hermot kireällä ja noidan laiska röyhkeys herätti sen vanhan tunteen hänessä ilkeillä ja saada ihmiset tuntemaan itsensä niin pieniksi kuin hän tunsi itsensä. ”Anteeksi kuinka?” hän venytti niin koppavasti kuin kykeni, ennen kuin aivot reagoivat hänen vihansa kanssa. ”Olet onnekas isäni lahjoitettua tarpeeksi rahaa tälle sairaalalle, jotta se kykeni ostamaan tarpeeksi suuren tuolin lihavalle ahterillesi. Nyt”, hän lopetti, saaden häijyä mielihyvää noidan silminnähtävästä shokista ja vihasta, ”olen täällä tapaamassa isääni ja arvostaisin saada tietää, mistä löydän hänet.”

Noita nyyhkytti. ”Hän on Janus Thickey -osaston saattosiivessä, vuode numero 15.”

Draco oli hieman yllättynyt, että hänen sanansa olivat todella pyyhkineet sen omahyväisen virneen noidan kasvoilta. Joka kerta, kun hän yritti samaa Potteriin, hänestä tuntui lopulta vain pahemmalta; jotenkin Potter aina käänsi asiat
häntä vastaan.

”Kiitos”, Draco sanoi epävarmasti ja meni hissiin.



*



“Isä.”

Hänen isänsä näytti hirveältä. Tämän hiukset oli leikattu hyvin lyhyiksi, mutta tukka oli silti epätasainen ja tällä oli ruhjeita kaikkialla. Lucius käänsä päätään ja tämän sameat silmät katsoivat Dracoon, mutta sitten ne kaventuivat ja tunnistaminen oli ilmiselvää.

Tämä hymyili, mutta se näytti enemmän irvistykseltä. ”Draco”, tämä pihisi heikosti. ”Olet loppujen lopuksi hengissä.”

Voimatta itselleen mitään, Draco tunsi sääliä, syyllisyyttä ja katumusta. Hän muistutti itseään, että hänen isänsä tämän hetkinen tila oli tämän omaa aikaansaannosta. Se, että tämä oli kuolemassa yksin Pyhässä Mungossa, koska tälle ei riittänyt olla erittäin varakas, voimakas ja kunnioitettu mies, jolla oli rakastava perhe, ja että tämä oli tehnyt kaiken voitavansa tuhotakseen heidän elämänsä.

Kuitenkaan millään noista ei ollut väliä, kun hän näki isänsä kyynelten täyttämät silmät katsomassa häneen.

”Poikani.” Tämä kurotti kättään ja Draco tarttui siihen, puristaen lujasti.

”Onko se vakavaa?” Draco kysyi.

”Se on niin pahaa kuin miltä näyttää, jos se on sitä, mitä tarkoitat”, Lucius sanoi ironisesti.

”Joten tämä ei ole jokin selittämätön lumous tai vaikea loitsu?”

”Ei tällä kertaa. Pelkään etteivät taitoni yllä niin pitkälle.” Tämän käsi tiukensi otettaan Dracon kämmenestä. ”Pelastaa päiväni nähdä, että sinä voit hyvin.”

Sitten tämä sulki silmänsä. ”Nyt olen väsynyt. Minun täytyy levätä.”

”Pysyn tässä.”



*



Lopun iltapäivää Draco istui isänsä kanssa ja söi sitten kamalan aterian tämän kanssa. Kun osasto suljetttiin vierailta hän kyseli isänsä omaisuuden perään ja löysi avaimen asuntoon, ja vähän rahaa jotka hän otti. Hän ilmiintyi asunnon ulkopuolelle ja meni sisälle.

Papereita ja kirjoja oli levitelty jokapuolelle, mutta Draco oli hyvin väsynyt ja masentunut isänsä puolesta ja hän kaipasi Harrya hyvin paljon. Hän meni vanhaan huoneeseensa ja rojahti vuoteelle, joka näytti kuin siihen ei olisi koskettu sen jälkeen, kun hän oli viimeksi nukkunut siinä – vain hieman yli kaksi kuukautta sitten, vaikka se tuntui kuin toiselta eliniältä.

Seuraavana päivänä hän meni takaisin Pyhään Mungoon ja istui isänsä luona hieman pidempään. Lucius vaikutti alati liian väsyneeltä puhuakseen. Draco yritti kysyä, miksi tämä oli jättänyt hänet syötäväksi sinä päivänä.

”Mitä?” Lucius sanoi näyttäen hämmentyneeltä.

”Etkö sinä muista?”

”Muista mitä?”

”Miksi sinä jätit minut torniin Harry Potterin kanssa, jonka muutit häiriintyneeksi miessudeksi”, hän kuiskasi
kärsimättömästi.

”En tiedä mistä puhut”, Lucius sanoi, alkaen kuulostaa ahdistuneelta.

Juuri silloin lähetti saapui ja Dracon täytyi hylätä kaikki Harry Potteriin liittyvät kysymykset, peläten tulevansa kuulluksi.

Hän tahtoi palata Harryn luo, tahtoi varmistaa tämän pärjäävän. Mutta hän punnitsi Harryn tilan kiireellisyyttä isänsä väistämättömään kuolemaan ja tuli siihen päätökseen, että jos hänen isällään oli elinaikaa vain viikkoja tai päiviä, sitten Harryn täytyi odottaa.

Sen täytyy tapahtua pian, hän ajatteli päivä toisensa jälkeen. Niin parantajat sanoivat hänelle – että hänen isänsä ei kestäisi kauaa tuossa kunnossa. Draco yritti joka päivä kysyä isältään kirouksesta, suunnitelmasta ja siitä, miksi tämä oli jättänyt Dracon, mutta hänen isänsä ei koskaan vastannut, eikä vaikuttanut koskaan tietävän mistä hän puhui. Draco ajatteli joka päivä, että tänään olisi se päivä, mutta niin ei ollut ja päivät muuttuivat viikoiksi.

Lähes seitsemän viikon jälkeen Draco alkoi tuntea itsensä hätääntyneeksi. Hän oli käynyt kaikki asunnon paperit läpi uudestaan ja uudestaan ja löytänyt vain roskaa, hullun miehen saarnauksia. Yksikään kirjoista ei ollut se, jota hän etsi, Käänteiskiroukset. Hän murehti Harrya lähes kokoajan ja vihasi sitten itseään toivoessaan isänsä kiirehtivän kuolemisessaan.

Ja sitten eräänä päivänä kun Draco oli lähes täysin päättänyt palata Harryn luo ilman vastauksia ja oli valmis hylkäämään isänsä yksinäiseen, kivuliaaseen kuolemaan yleisessä sairaalassa, hän yritti kysyä vielä viimeisen kerran.

”Pyydän, isä. Minun täytyy saada tietää. Mikä on se kirous jonka loitsit Harry Potteriin Fenrir Harmaaselän kanssa?”

Hän oletti isänsä jatkavan teeskenneltyä untaan tai kertovan Dracolle kuinka väsynyt oli, mutta Lucius ei tehnyt kumpaakaan. Hän käänsi katseensa hitaasti Dracoon.

”Miksi, Draco?” Miksi haluat tietää? Eikö ole tarpeeksi että pystyit pakenemaan häntä ja löytämään tiesi takaisin tänne?”

Draco oli hetken aikaa liian järkyttynyt puhumaan ja sitten hän nojautui eteenpäin.

”Se ei toiminut”, hän kertoi isälleen, toivoen yllyttävänsä tätä puhumaan lisää. ”Loppujen lopuksi hän ei yrittänyt tappaa minua. Hän nujersi sen ja puhui minulle.”

Oli kuin jokin olisi iskenyt hänen isäänsä kasvoihin, lihakset liikkuivat vääristyneinä ja rumensivat tämän kasvoja; tämä näytti murtuneelta, raivostuneelta ja kamalalta. ”Ei”, tämä sanoi lopulta, ääni vielä ohuempana ja heikompana. ”Sitten olen epäonnistunut viimeisessä ponnistuksessani.”

Dracon läpi virtasi sulaa vihaa. Hän tarttui isänsä vuoteen kaiteeseen. ”Siitäkö sinä vain välität? Olet täällä, kuolinvuoteessasi ja edelleen pakkomielteinen tuhoamaan miehen joka on kukistanut paljon sinua suuremman velhon? Isä, olet kuolemassa! Etkö tajua, että on paljon tärkeämpiäkin asioita – että on – oli ihmisiä, joiden elämät sinä pilasit tämän hyödyttömän salavehkeilyn ja suunnittelun ja – epäonnistuminen epäonnistumisen perään – Äiti kuoli uskoen sinuun –”

”Hän ei uskonut”, Lucius sanoi katkerasti. ”Hän yritti pysäyttää minut, hän poltti kirjani ja vaati minua luovuttamaan –”

”M – mitä?” Draco toljotti. Ei voinut olla – ei sitä, hän ajatteli epätoivoisesti, ei, ei sitä.

”Minun täytyi estää häntä pilaamasta minun viimeistä palvelustani Pimeyden Lordille.”

Sillä hetkellä Draco tiesi, että hän puhui tuntemattomalle ihmiselle. Tämä mies ei ollut hänen isänsä; tämä ei ollut se mies, joka oli suudellut vaimoaan ja pitänyt tätä rakastavasti kädestä aiemmin, tämä ei ollut mies joka oli luottanut vaimonsa voimaan ja viisauteen, joka oli rakastanut tätä. Draco tiesi isänsä rakastaneen hänen äitiään, rakastaneen häntä. Tämä mies oli murhannut Narcissan koska ei ollut tuntenut tätä.

Draco muisti äitinsä vaatineen häntä pysymään kotona, pitämään huolta Luciuksesta sen sijaan, että katoaisi ja välttelisi tätä, ja nyt hän tiesi sen, koska äiti oli ollut siellä, hänen oli täytynyt saada selville paljon aiemmin, että Lucius suunnitteli jotain, että tämän hulluus oli paljon arveltua pahempaa. Jos hän vain olisi kuunnellut äitiään; Narcissa oli aina oikeassa. Jos hän vain olisi auttanut äitiään kun tämä pyysi apua, samoin kuin tämä oli aina auttanut häntä, jopa silloin kun hän ei osannut pyytää. Hän tiesi äitinsä kuoleman olevan sekä hänen että hänen isänsä syytä.

Draco hengitti syvään. ”Sinun on kerrottava minulle, miten korjata se”, hän sanoi vavisten. ”Sinun täytyy.”

Hänen isänsä hymyili. ”Tietenkään siihen ei ole korjauskeinoa. Käänteiskirousten kauneus on siinä, että käänteisominaisuudet on ilmaistu muuallakin kuin vain kirouksen vaikutuksessa; se on myös kirouksen koostumuksessa.”

Dracon päässä sykki – niin monta paljastusta viimeisillä hetkillä ja hän yritti epätoivoisesti keskittyä siihen, mitä hänen isänsä sanoi. ”On oltava, jokaisessa kirouksessa on porsaanreikänsä.”

”Tietysti. Mutta todennäköisyys, että joku suorittaisi tarpeellisen teon tämän kirouksen torjumiseksi on... olematon.”

”Mikä teko? Mitä tarkoitat?”

Lucius näytti hämärältä, tämän sameat silmät tuijottivat näennäisesti jonnekin kauas. ”Halu luoda käänteisloitsu vaatii halun tuhoutumisen käänteistämiseksi. Se on vastakkaisuuden loitsu. Tahdoin itse asettaa kirouksen Potteriin; hänen täytyy tuhota jotakin, joka suostuu hänen tuhottavakseen, jotakin, jolla on vapaa tahto ja joka voi olla vain henkilö.”

Hän kääntyi kohti Dracoa, näyttäen ylpeältä. ”Se oli täydellinen”, tämä sanoi ja itsetyytyväisyys väänsi tämän mustelmaisia, luisevia kasvoja irvokkaasti. ”Tietysti lähes kuolemattoman Harry Potterin tappoyritys olisi turhaa; hän on todistanut kahdesti pystyvänsä huijaamaan kuolemankirousta. Mutta tällä tavoin hän ei ainoastaan muutu raakalaismaiseksi hirviöksi, jonka luonne on kaikkea muuta kuin hänen omansa, hän on tolkuissaan vain kerran kuussa ja ei koskaan kykenevä puhumaan siitä, koska hän ei kykene puhumaan kummassakaan muodossa. Tällöin hän ei voi koskaan saada apua ja kukaan ei saa koskaan tietää, mikä häntä vaivaa ja kukaan ei koskaan tule olemaan… halukas kuolemaan, kun hän on valmis upottamaan hampaansa jonkun kaulaan.”

Draco katsoi isänsä vahingoniloista ilmettä tämän vajonneissa kasvoissa. Hän ei tiennyt, mitä sanoa tai tehdä.

Ei, se ei ollut totta. Hän tiesi, mitä sanoa. “Etkö ymmärrä”, hän sanoi hitaasti, “että pakotit äidin juuri elämään niin?”

Lucius rypisti otsaansa.

”Hän tietoisesti uhrasi kaiken vuoksesi, jopa kun hän alkoi ymmärtää kuinka vaarallinen ja – ja typerä sinusta oli tullut, hän pysyi rinnallasi ja laittoi itsensä tilanteeseen, jossa hänet voitaisiin murhata –”, Draco sanoi vihaisesti. ”Upotit hampaasi hänen kaulaansa ikään kuin sinä olisit ihmissusi. Sen jälkeen Harry tunsisi edes katuvaisuutta. Hän katuisi.

Mutta sinä et.”

“Harry?” Luciuksen silmät kapenivat.

“Minä lähden”, Draco sanoi värittömästi ja nousi ylös. ”En tule takaisin.”

”Draco, istu alas!” Lucius käski heikko ääni kähisten. ”Tule takaisin!”

Mutta Draco harppoi määrätietoisesti kohti ovea, nyt vailla minkäänlaista sympatiaa tai surua kuolevaa miestä kohtaan,
joka ei muistuttanut isää, jonka hän oli tuntenut ja jota hän oli rakastanut.



*



Draco palasi asunnolle. Hän pysähtyi vanhempiensa makuuhuoneen ovella ja muisti nähneensä kuolleen äitinsä makaavan siellä. Muisto sai hänet tuntemaan itsensä sairaaksi, vihaiseksi ja avuttomaksi, ja hän kääntyi kiireesti istuakseen omalla vuoteellaan haudaten kasvonsa käsiinsä.

Hän kuvitteli sitä, mikä todennäköisesti olisi lopullinen erä verratessaan itseään ja tilannettaan Harry Potteriin ja tämän tilaan. Hän ajatteli isäänsä: hänen isänsä oli antanut hänelle elämän, mutta jättänyt hänet kuolemaan kun oli ollut varma, että Harry tappaisi hänet. Tämä oli lähes tappanut heidät kaikki sodassa. Harry oli pelastanut hänen henkensä nyt monta kertaa: kun tämä oli pelastanut Dracon liekkimerestä, kun tämä oli puolustanut Dracoa tulemasta syödyksi metsässä sen jälkeen kun hänen isänsä oli hylännyt hänet ja kun tämä oli antanut Dracolle merkityksen ja syyn elää sen jälkeen.

Narcissa oli sanonut Luciuksen tarvitsevan Dracon apua. Draco mietti kuinka olisi voinut estää äitinsä kuoleman jos hän olisi nähnyt enemmän vaivaa ymmärtääkseen isäänsä sen jälkeen kun tämä palasi Azkabanista. Hän olisi voinut pelastaa äitinsä hengen.

Myös Harry oli tarvinnut Dracoa ja nyt Draco tiesi, että tämä tarvitsi häntä enemmän kuin koskaan, ei vain olemaan läsnä, puhumaan tälle ja rauhoittaamaan tätä mistä tahansa syvistä sopukoista johon susi oli haudannut tämän, mutta ehkä myös tuhoamaan kirouksen lopullisesti ja sovittamaan isänsä rikoksen. Hänen isänsä monet kiroukset.

Hän oli pettänyt äitinsä; hän ei voinut pettää myös Harrya, ei nyt kun hän jo rakasti tätä.

Harrylla oli kaikki syy elää jos tämä parantuisi. Tämän ystävät ja perhe ja koko velhomaailma toivottaisi hänet tervetulleeksi takaisin; tämä voisi palata töihin, ehkä perustaa oman perheen ja elää täyttä ja onnellista elämää. Toisaalta Dracolla ei ollut mitään syytä elää, jos Harry parantuisi. Tietysti Harry tarvitsi häntä nyt koska Draco oli ainoa henkilö hänen isänsä lisäksi joka tiesi mitä tälle oli tapahtunut, mutta jos Harry parantuisi, tämä ei tarvitsisi Dracoa enää. Draco ei pystyisi koskaan kilpailemaan Harryn huomiosta tai kiintymyksestä Weasleyden kanssa. Eikä hänellä ollut urasuunnitelmia, perhettä, paikkaa yhteiskunnassa, taitoja tai rahaa. Kaikista ihmisistä, jotka rakastivat Harrya, Draco tiesi olevansa kaikkein kelvollisin suorittamaan edes hypoteettisen halukaasti tämän uhrauksen, koska hänellä ei ollut ketään tai mitään Harryn lisäksi. Hän oletti, että oli ainoastaan oikein, että hänen tulisi antaa elämänsä tälle, koska nyt Harry oli hänen elämänsä.

Harry oli ollut halukas antamaan Voldemortin tappaa itsensä, huolimatta siitä, että tämä vihasi Voldemortia. Olisiko Dracolle helpompaa antaa Harryn tappaa hänet, koska hän rakasti tätä? Draco ei ollut rohkelikko; hänellä ei ollut kehuttua rohkeutta ja hän oli tullut täysi-ikäiseksi uskoen oman kuolemansa mahdollisuuteen. Häntä pelotti sekä kuolema että rohkeuden pettäminen ratkaisevalla hetkellä.

Draco istui siinä tunteja. Aurinko laskeutui ja yö seurasi ja hän kävi läpi samoja ajatuksia uudestaan ja uudestaan. Kuitenkin kun aurinko alkoi sarastaa ikkunan lävitse, hän nousi ylös, tietäen Harryn tarvitsevan apua sen jälkeen, jos Draco tekisi tämän teon ja alkoi miettiä keinoja, kuinka voisi saada Hermione Grangerin käsiinsä tulematta sivuutetuksi tai pidätetyksi.



*



Granger,

Tämä ei ole kiristyskirje tai ansa tai mitään sen kaltaista. Tiedän, missä Potter on ja hän on pulassa. Sinulla ei ole syytä luottaa minuun ja rehellisesti sanottuna ei minullakaan sinuun, mutta tiedän hänen luottavan meihin molempiin ja sen täytyy riittää. Hän sanoi, että minun pitäisi tulla luoksesi mielummin kuin kenenkään muun ja hän luotti minuun tarpeeksi antaakseen minulle orapihjalasauvani takaisin, jonka toivon olevan riittävä todiste, jotta harkitsisit edes kuuntelevasi minua ennen kuin torjut tämän. Minulla on paljon selitettävää sinulle. Arvostaisin jos voisit tavata minut. Olen Vuotavassa Noidankattilassa tänään iltapäivällä. Ole kiltti ja tule jos kykenet. Minä odotan.

Draco Malfoy

Hänen täytyi myös toivoa, että Granger olisi suostuvainen - jos tämä ilmestyisi paikalle - seuraamaan Dracoa Malfoyn Kartanoon, jossa tyttöä oli kidutettu. Draco tiesi sen olevan epätodennäköistä ja jos tilanne pahenisi, Harry olisi omillaan sen jälkeen kun olisi raadellut ja tappanut Dracon, mutta niin kauan kun hän oli mielestään oikeassa, asiat kääntyisivät parhain päin.

Draco meni Vuotavaan Noidankattilaan. Hän huomasi muutaman tunnistavan ja vastenmielisen katseen, mutta ne eivät vaivanneet häntä niin kuin ne olisivat voineet muutama kuukausi sitten.

Hänen yllätyksekseen Granger ilmaantui vain muutamaa hetkeä myöhemmin.

Tämä näytti todella hyvältä, paljon paremmalta kuin koskaan koulussa. Tämän silmät pyyhkäisivät huoneen läpi ja kohtasivat Dracon; hän tiesi hiuksiensa tulevan huomatuiksi. Sitten tämä harppoi häntä kohti näyttäen julmalta.

”Tulin vain koska tahdomme epätoivoisesti uutisia Harrysta”, tämä sanoi.

”Minun on luotettava sinuun kuitenkin jollain tasolla”, Granger jatkoi innottomasti, ”kun en lähettänyt viestiäsi suoraan
Ronille ja käskenyt hänen tuoda aurorit tapaamaan sinua.”

Draco nielaisi. Hän tiesi, että tämä uhkaili häntä, että tällä olisi varasuunnitelma jos hän osoittautuisi epäluotettavaksi.

”Kiitos”, hän sanoi jäykästi.

”Älä kiitä minua. Kerro minulle, mitä tiedät. Oletko puhunut hänen kanssaan? Näytä minulle sauvasi.”

Draco veti sen ulos taskustaan ja laittoi sen pöydälle kuuliaisesti.

Granger tutki sitä, vetäen oman sauvansa esiin ja tehden muutaman loitsun, ennen kuin oli varma sen aitoudesta.

”Kuinka hän antoi sen sinulle? Hän ei ole ollut kotona katoamisensa jälkeen.”

”Oljo toi sen hänelle.”

Granger näytti ensimmäisen kerran tunnetta saapumisensa jälkeen; tämän kasvot värähtelivät. ”Meidän pitäisi mennä jonnekin, jossa emme tule kuulluksi”, tämä sanoi. Tämä otti kiinni hänen kädestään ja Draco oli kateellinen kun tämä ilmiinnytti heidät molemmat niin helponoloisesti. He laskeutuivat puistonpenkin viereen; ainoastaan muutama jästi käveli
pitkin polkuja.

”Missä hän on?” tämä sanoi äkisti.

”Hän on Malfoyn Kartanossa”, Draco vastasi.

”Joten se olit sinä”, Granger sanoi raivokkaasti, mutta tämän vihainen ilme vaihtui hämmentyneeseen. ”Mutta – Lucius Malfoy sanoi Harryn murhanneen sinut.”

”Minulla ei ollut mitään tekemistä sen kanssa”, Draco sanoi kylmästi. ”Olen työskennellyt jästien ruokakaupassa. Sinun täytyy tietää, ettei isäni ollut mieleltään terve. Hän katosi ja lähdin etsimään häntä ja kun löysin, hän oli Malfoyn Kartanossa ja muuttanut Harryn ihmissudeksi –”

”Mitä?” tämä huusi näyttäen jälleen raivostuneelta.

”Ei – se on paljon mutkikkaampaa. Hän yritti luoda… käänteisen ihmissusikirouksen Harryyn, siten että tällä olisi suden mieli mutta miehen vartalo, paitsi täydenkuun aikaan, jolloin tämä muuttui sudeksi mutta sai ihmismielensä takaisin. Valitettavasti isäni aina aliarvioi Harryn ja ei uskonut Harryn kykenevän ravistamaan pois – sudenmieltä, jos siksi haluat sitä kutsua.”

Granger näytti sekä kauhistuneelta että lumoutuneelta. ”Kyllä, Harry kykenee ravistamaan kidutuskirouksen pois”, tämä sanoi ikään kuin itselleen. Sitten tämän silmät katsoivat takaisin Dracoon. ”Mutta – jos se on totuus, miksi hän ei tullut takaisin? Ja mistä sinä tiedät? Oletko ollut hänen kanssaan koko ajan?”

”Hän sanoi, ettei tahdo teidän näkevän häntä siinä kunnossa.”

”Sanoit hänen kyenneen ravistamaan suden täydellisesti pois –”

”Sanoin väärin”, Draco sanoi. ”Hän pystyy tekemään sen, mutta vain vaivoin ja joskus se iskee häneen kun hän ei keskity tai kun jokin säikäyttää tai suututtaa häntä. Hänen täytyy olla koko ajan varuillaan ja on kauheaa nähdä hänet kun hän - muuttuu pedoksi. Auttaa, kun joku ihminen on lähellä, joku johon hän voi keskittyä, muttei hän halunnut ketään – josta oikeasti piti, siltä varalta jollei olisi kyennyt hallitsemaan itseään ja olisi päätynyt tappamaan heidät.”

Dracoa hävetti ikään kuin hän olisi paljastanut omia salaisuuksiaan ennemmin kuin asioita joista Harry oli toistuvasti sanonut, ettei tahtonut muiden kuin Dracon tietävän.

Grangerin silmät olivat surua täynnä. ”Voi, Harry.”

Draco jatkoi. ”Ja minä jäin koska – koska isäni jätti minut sinne, ajoi minut todella ansaan ajatellen Harryn tappavan minut ja sitten hän aikoi mennä auroreiden luo ja he olisivat löytäneet Harryn siinä tilassa kun tämä olisi tappanut jonkun joka oli – suhteellien viaton”, hän lopetti ironisesti.

Granger katsoi häntä tarkkaavaisesti. ”Miksi – miksi sitten tulit luokseni nyt?”

Draco henkäisi ja antoi syyn, joka oli muodostunut jo ennen tytölle pöllöttämistä. ”Hän sanoi olevansa väsynyt taistelemaan itse ja hän tahtoi sinun auttavan. Hän tiesi sinun tietävän mistä etsiä ja mitä tehdä.”

Granger näytti siltä kuin alkaisi itkeä. ”Hänen olisi pitänyt lähettää sinut aiemmin.” Tämä katsoi Dracoon. ”Aion mennä hänen luokseen”, Granger sanoi lujasti. ”Vietkö sinä minut?”

”Sen juuri toivoin tekeväni.”

Tämä nousi ylös reippaasti. ”Sinun täytyy tietää, että kolme ihmistä jäljittää jokaista liikettäni, joten älä edes kuvittele yrittäväsi mitään.”

Draco katsoi tämän siistejä hiuksia, suoraa ryhtiä ja päättäväistä katsetta. ”Ei tulisi mieleenikään.”



*



He olivat lopulta päättäneet ilmiintyä yhtäaikaa Kartanon nurmikolle.

Draco tunsi tärinää ja sairaalloista pelkoa jokaisella askeleella jonka he ottivat lähemmäs Harrya, jota hän ei ollut nähnyt yli seitsemään viikkoon. Hän kurotti aukaistaakseen oven auki mutta hänen kätensä tärisi niin pahoin, että Granger katsoi häneen oudosti ja joutui auttamaan häntä.

Kun ovi narahti auki, Draco henkäisi nähdessään pirstaloituneen sisätilan. Joka paikassa oli rikkinäisiä huonekaluja, pitkiä juovia verta pitkin mattoa, jopa puoliksi syöty eläimen ruho lojui portaikon edessä. Haju oli kuvottava.

Hän ei kyennyt puhumaan ja katsoi Grangeriin anovasti.

Tämä näytti kauhistuneelta.

”Hän on pahempi”, Dracon onnistui sanoa ääni kähisten oudosti. ”Minä – en voi – kutsua häntä.”

”Pelottaako sinua?” tämä kysyi häneltä. ”Vapiset kuin haavanlehti.” Sitten tämän silmät kaventuivat. ”Onko tämä kuitenkin ansa?”

”Ei!” Draco sanoi. “On kulunut – seitsemän viikkoa ja en vain tiedä – jos hän –“, hän nielaisi kouristuksenomaisesti ja toivoi, ettei menettäisi tahtoaan tehdä sitä, mikä hänen täytyi tehdä.

”Seitsemän viikkoa?” tämä sähähti. ”Jätit hänet yksin niin pitkäksi aikaa? Odotit niin kauan tavataksesi minut?”

”Minun täytyi”, hän kuiskasi. ”En tahtonut, odotin –”, hän keskeytti.

Granger tuijotti häntä ja katsoi sitten portaikkoon. ”Harry?” tämä sanoi varovasti. Kun vastausta ei kuulunut, tämä kutsui uudestaan lujempaa. ”Harry!”

Ei edelleenkään vastausta.

”Meidän täytyy etsiä hänet”, Draco sanoi hitaasti. ”Hän voi olla jossakin huoneista.”

Hän meni portaikkoon ja Granger seurasi.

Joka puolella yläkerran käytävässä oli revittyjä tapetteja ja verhoja, raapimajälkiä ovissa, revittyjä muotokuvia ja rikkinäistä lasia.

Kun he tavoittivat hänen vanhempiensa makuuhuoneen oven, huoneen jossa hän ja Harry olivat nukkuneet, Draco pysähtyi ja hengitti muutaman kerran syvään.

”Sinun pitää odottaa tässä siltä varalta, että hän on sisällä ja – aivan. Pysy tässä”, hän sanoi Grangerille, joka näytti enemmän ja enemmän kauhistuneelta.

Tämä nyökkäsi, puristi huulensa yhteen ja jähmeyttyi samalla kun tämän silmät jatkoivat poukkurointia ympäri häpäistyä käytävää.

Draco terästäytyi ja sulki hetkeksi silmänsä, avaten sitten oven.

Oli hyvin pimeää ja haju oli vieläkin pahempi. Dracon silmien kesti pitkän tovin tottua pimeyteen ja sitten hän näki tumman hahmon värjöttelevän nurkassa.

”H-Harry?” Hän astui lähemmäs.

Se oli Harry, mutta hyvin erilainen Harry; Harry jolla oli karvaa ympäri kehoaan ja irvokkaan pitkät hampaat. Tämä kyhjötti ihmiselle luonnottomassa asennossa, kasvot olivat epäinhimilliset ja kauheat ja tämä katsoi Dracoa silmät kiiltäen villiintyneinä.

Jos Draco ei ollut jo valmiiksi tarpeeksi huonovointinen pelkonsa vuoksi niin näky Harrysta tuossa tilassa sai hänet tuntemaan niin, vaikka hän jo haistoi sitä hirveää löyhkää, joka oli imeytynyt huoneeseen.

”Harry”, hän sanoi uudestaan hiljaa ja nosti sitten kättään koskettaakseen omia kasvojaan, tuntien jotakin märkää niissä ja tajuten itkevänsä.

Harry tuijotti edelleen häneen, mutta kun Dracon katse tutki tämän vartaloa, Draco näki tummanvioletin viillon Harryn kyljessä. Sen täytyi olla tuore, koska tämä parantui niin nopeasti, mutta se näytti hyvin pahalta, tihkui hitaasti verta, ja likaa ja takkuista turkkia oli sekoittuneena haavaan.

Draco otti lähes haluttomasti toisen askeleen eteenpäin ja silloin Harry heilautti päätään muutaman kerran kuin yrittääkseen puristaa jotakin pois. Tämä siirtyi selkä hieman kaareutuen ja nousi sitten hitaasti, liikkeet kivuliaina ja hitaina, kunnes seisoi suorassa.

Tämä päästi pieniä murisevia ääniä ja otti sitten horjatavan askeleen, kuin juopunut. Kun Harry lopulta kykeni katsomaan ylös Dracoon, tämä yritti muodostaa sanaa, mutta kaikki mitä hetkeen kuului, oli murahduksia ja outoja köhiseviä ääniä.

Kun Draco katsoi Harryn kamppailua, hänestä tuntui kuin hänen sydämensä olisi halkeillut lisää joka kerta kun Harry päästi työlään äännähdyksen. Jos Harry onnistuisi, Draco tiesi joutuvansa valehtelemaan tälle, sanomaan hirveitä asioita, suututtamaan tätä tarpeeksi menettämään kontrollinsa uudestaan ja tekemään jotain, mikä oli täysin tämän luonteen vastaista.

”Dra – co”, Harry sanoi ja sanat kuulostivat Dracosta kuin tämän sydäntä olisi revitty rinnasta ulos.

”Harry”, hän vastasi, yrittäen tasata ääntään.

“Sinä – sinä – sinä tulit – takaisin”, Harry sanoi.

Draco tiesi että nyt oli aika, eikä hän voinut antaa itsensä lausua ystävällisiä sanoja. Oli outoa, että sen piti olla nyt niin vaikeaa, kun hän oli aiemmin halunnut sanoa ystävällisiä asioita Harrylle ja nyt hän ei voinut tehdä niin.

”En – en vapaasta tahdostani”, hän sanoi, yrittäen kuulostaa niin välinpitämättömältä kuin kykeni. ”Kesti yli kaksi kuukautta päästä pakoon tästä jumalan hylkäämästä paikasta, sinusta ja haisevista eläintavoistasi, joten viimeinen asia jota tahdoin, oli tulla takaisin.”

Kun hän sanoi sen, ilme Harryn vastenmielisissä pedonomaisissa kasvoissa oli kauheaa katsottavaa. Oli kuin ne olisivat rutistuneet, kuin tämä ei kontrolloisi niitä.

”Sinä – et voi”, tämä keskeytti, päästäen outoa tukehtuvaa ääntä ja jatkoi sitten: ”Et voi – tarkoittaa – tuota.”

”Tietysti tarkoitan”, Draco sanoi, vaikkei tahtonut mitään enempää kuin mennä Harryn luokse, rauhoittaa tätä ja pidellä
tätä, koska tiesi Harryn voivan paremmin tämän voidessa koskea Dracoa.

”Tulin Grangerin vuoksi.”

Harry katsahti ylös.

“Sinä – mitä”, tämä sanoi, sanat oudosti vahvistuen kähisevän äänenvivahteen turvin.

”Toin hänet katsomaan. Tiedäthän, he maksavat minulle.”

Draco näki epäuskon Harryn vihaisissa kasvoissa. ”Miksi – sinä- teet – tämän – minulle”, tämä voihkaisi vaivalloisesti.

”Se on totta; etkö pysty haistamaan häntä?”

Harryn pää heilahti sivulle kuin seuraten nenää vastoin tahtoaan ja sitten tämä kiinnitti raivoissaan katseensa takaisin Dracoon.

”Minä – kerroin – sinulle”, ja sitten tämä keskeytti, huohottaen, ”Minä – kerroin –”

”Voi, turpa kiinni. Katso itseäsi, olet saastainen ja ällöttävä. Olen varma, että he pesevät sinut turvapaikassa ja saat oman pehmustetun kopin ja kaikkea. Olen aina ollut sitä mieltä, että kuulut sellaiseen. He ovat maksaneet minulle, jotta kertoisin heille, missä olet ja sinun ystäväsi saavat sinut takaisin ja voivat tehdä mitä tahtovat sinulle. Kaikki voittavat.”

Harry näytti edelleen siltä, ettei uskoisi Dracoa mutta Draco tiesi, että siitä tulisi vaikeampaa; jokainen hengenveto sai tämän kasvot vääristymään enemmän, sai huulet paljastamaan enemmän hampaita ja Harryn vartalo tärisi rajusti.

”Ei”, tämä murisi.

“Kyllä”, Draco pilkkasi.

Harry taisteli itseään vastaan raivokkaasti ja yritti tyynnyttää vihaansa ja tämän suu alkoi vaahdota raivosta ja hämmennyksestä ja tämä murisi kovempaa, raskaan hengityksen äänet kuuluivat kun tämä heilutti päätään, yrittäen pysyä kontrollissa.

Ja sitten tapahtui joukko asioita hyvin nopeasti. Ovi narahti auki ja Granger astui sisään ja sanoi; ”Harry?”

Harry putosi nelinkontin ja päästi oudon, susimaisen huudon ja nakkasi jälleen päätään, näyttäen hullulta ja murhanhimoiselta ja syöksyi sitten Dracon kimppuun. Draco kuuli myös Grangerin huutavan ja tunsi sitten Harryn hampaiden uppoavan kaulaansa, tunsi veren virtaavan itsestään kuin se olisi imetty pois ja tunsi tyhjyyttä, kylmää.

Hänen kätensä yrittivät haluttomasti työntää Harrya pois päältään ja hän kamppaili, käännellen ja kiemurrellen, mutta susi oli liian painava ja hänen lihaansa revittiin irti. Se olisi pian ohi – hän oli niin heikko ja se kipu – ja sitten hänen näkönsä alkoi sumentua mustaksi reunoilta, hänen kuulonsa vaimeni ja lopulta pimeys nieli hänet.



*



Draco ei pystynyt vetämään itseään pois tajuttomuudentilasta. Hän yritti, hän kuuli melua, ääniä, ja sitten hän tunsi jopa silmiensä aukeavan, mutta kaikki oli mustaa, varjoisaa ja oli helpompaa vain sulkea ne uudestaan.



*



Muutaman epäonnistuneen yrityksen jälkeen hän kykeni lopulta avaamaan silmänsä ja tajusi olevansa valkoisessa ja steriilissä sairaalahuoneessa, ja hänen kurkkuunsa sattui.

Hän katsoi sivulleen ja näki olevansa yksin huoneessa. Hän ei ymmärtänyt miksi oli elossa; kun todellisuus iski, hän sulki silmänsä uudestaan ja tunsi kuin valtava taakka olisi nostettu pois. Hän oli helpottunut, hän oli vapaa, hän oli niin iloinen ollessaan elossa.

Ja sitten muut ajatukset alkoivat tunkeutua hänen mieleensä; oliko se toiminut? Oliko hän purkanut kirouksen? Missä Harry oli?

Parantaja valkoisessa asussa astui sisään.

”Viimeinkin hereillä”, tämä sanoi reippaasti, tarkistaen hänen pulssiaan ja tehden oiretutkintaa loitsujen avulla. ”Me aloimme jo ihmetellä.”

”Kuinka kauan olen ollut tajuttomana?” Draco kähisi, pieni liike sai hänen kurkkunsa sattumaan vielä enemmän.

”Kaksi päivää. Älä vielä yritä puhua paljoa. Me pystyimme parantamaan sinut ja uudistaa hieman vertasi mutta uudet jänteet ja hermot kaulassasi ja rinnassasi ottavan hieman aikaa toimiakseen taas kunnolla.”

”Missä on –”, hän aloitti huolimatta tämän kehotuksista, mutta tämä katsoi häneen ankarasti ja hän tajusi, ettei tahtonutkaan kysellä Harryn perään. Harry olisi ollut siellä, jos se olisi toiminut ja jos olisi halunnut; Draco oli siitä varma.

”Makaa aloillasi. Sinun pitäisi voida paremmin muutaman tunnin kuluttua. Sitten tuomme sinulle ruokaa.”

Tämä lähti. Draco makasi vuoteessaan. Hän oli niin väsynyt. Hän ei halunnut ajatella, ei tahtonut miettiä miksi oli yksin, miksi huone oli niin tyhjä; hän ei tiennyt miksi huoneen ympärillä olevat vaimennusloitsut yrittivät tarkoituksella antaa hänelle hiljaisuutta, vaikka hiljaisuus oli korviahuumaava; hän ei tiennyt mitä ajatella, kun vasta äsken hän tunsi vastentahtoista, refleksinomaista toivoa ja onnellisuutta ymmärtäessään olevansa hengissä ja nyt se tuntuikin todella tuskalliselta. Tunteen muisto vaikutti häilyvän hänessä terävänä, pilkallisena ja ulottumattomissa. Hän tahtoi sen takaisin.



*



Harry tuli katsomaan häntä kaksi päivää myöhemmin, mutta se oli hyvin erilainen Harry, sellainen Harry, jota Draco ei tuntenut. Tämä Harry oli joku, jota hän ei ollut koskaan tuntenut.

Tämä seisoi pitkänä, komeana ja täysin elävänä, silmien vihreä haalentui tyylikkäiden ja käytännöllisten silmälasien taakse, tämä oli pukeutuneena aurorin kaapuun näyttäen joka tuumaltaan mieheltä, joka oli kukistanut Voldemortin. Tämän liikkeissä ei ollut kankeutta, ei hankaluutta kun tämä nosti sulkakynän käteensä allekirjoittaakseen vierailijoiden listaan nimensä Dracon huoneen ovella, ei hankaluutta kun tämä laittoi sauvansa kapeaan, tarpeettoman pröystäilevään koteloon reidessään. Siitä murisevasta pedosta, johon Draco oli rakastunut, ei ollut merkkiäkään.

”Draco”, tämä sanoi muodollisesti.

Draco istui tarjottimellinen suurimmaksi osaksi syömäkelvotonta ruokaa edessään. Hän ei pystynyt edelleenkään puhumaan, vaikkei hänen kurkkunsa ja rintansa enää sattuneetkaan ja hän pääsisi todennäköisesti pois seuraavana päivänä sitten kun he olisivat varmistaneet, että verenelvytysliemet eivät haitanneet hänen elimistöään. Hän katsoi poispäin Harrysta, tuntien itsensä typeräksi siinä sairaalavaatetuksessa, hänen hiuksensa olivat sotkuiset ja pörröiset niin paljosta makaamisesta. Hän tiesi katsottuaan peliin aikaisemmin, että hänen kasvonsa olivat kalpeammat kuin normaalisti ja että hänen silmänsä näyttivät painautuneilta ja poskensa riutuneilta.

”Draco”, Harry toisti ääni tasaisena ja normaalina, jossa ei ollut aavistustakaan vihaista kähinää tai huonosti kätkettyä murinaa. ”Kuinka voit?”

Yhtäkkiä Draco halusi Harryn vain lähtevän. Hän oli fantasioinut useasti muutaman viimeisen päivän aikana leijuessaan tiedottomuuden rajamailla: Harry toipumassa viereisessä huoneessa josta tätä ei päästetty katsomaan häntä, Harry hengissä ja hyvinvoivana ja poissa vain koska Pyhä Mungo kielsi Dracolta kaikki vierailijat jotka eivät olleet verisukua, jotta hän saisi toipua rauhassa. Silti fantasiointia seurannut upottava tunne siitä, että Harry ei tahtonut nähdä häntä lainkaan, oli parempi kuin tämä kylmän, muodollisen vieraan läsnäolo. Hän ei ollut kuvitellut asioita näin.

Kun Draco ei edelleenkään vastannut, Harry alkoi puhua. ”Hermione pelasti sinun henkesi”, tämä sanoi rauhallisesti kuin olisi lausunut puhetta. ”En olisi täällä Draco, siksi haluan kiittää sinua siitä, mitä teit. Ja kaikesta avustasi viimeisten kuukausien aikana. En muista kaikkea, mutta muistan paljon asioita ja olen iloinen, että olit siellä kanssani. Olen hyvin pahoil –”, Harryn ääni värähti hieman, mutta tämä karisti kurkkuaan ja jatkoi. ”Olen hyvin pahoillani siitä, mitä tein sinulle; olen tietoinen, kuinka traumatisoivaa tämän kokemuksen täytyy olla. Minä – totuus, että onnistuin lähes tappamaan sinut, tulee aina aiheuttamaan hirvittävää häpeää minulle. Mielestäni sinun pitäisi tietää, että olen viime päivinä tehnyt järjestelyjä maksaakseni takaisin aikasi jonka vietit kanssani, vaikka tietysti tiedän, että raha ei koskaan täysin korvaa sinulle sitä, kuinka vaaransit itsesi päivittäin ja erityisesti viimeisenä päivänä. Kuitenkin toivon sinun hyväksyvän sen ja vielä kerran kiitän sinua ja pahoittelen, että tämä on ollut hirveä kokemus.”

Ja edelleenkään Draco ei kyennyt katsomaan Harryyn.

”Uskon sen olevan riittävää, Potter”, hän sanoi lopulta käyttäen tarkoituksella Harryn sukunimeä. Hänen äänensä kuulosti heikolta hänen omiin korviinsa; kuilu heidän välissään kasvoi räjähdysmäisesti aina vain suuremmaksi ja suuremmaksi. ”Kuitenkaan minulla ei ole varaa asianajajaan varmistaakseni asian, eihän?”

Harry oli hetken hiljaa. Sitten Draco kuuli tuolin raapivan lattiaa, kun tämä nousi ylös. ”Nyt sinulla pitäisi olla. Toivon vilpittömästi sinulle kaikkea hyvää. Kiitos vielä kerran.”

Tämä oli lähtenyt aikoja sitten ennen kuin Draco kykeni nostamaan katseensa.



*



Se oli hyvin riittävä. Enemmän kuin riittävä. Draco tiesi Potterin olevan osallinen, mutta kun Irveta pöllötti hänelle lauselman muutaman päivän kuluttua, Draco oli silti järkyttynyt.

Sitten hänen olisi pitänyt tuntea vapautta. Hän voisi rakentaa itselleen uuden elämän. Hän ei tarvinnut ketään, jos hänellä oli rahaa. Hänellä ei ollut isää sitomassa häntä aloilleen, ei äitiä yrittämässä pitää hänet lähellään. Ei Harrya tukeutumassa häneen, riippumassa hänessä, tarvitsemassa häntä.

Draco tajusi, ettei hän kaivannut Harryn avuttomuutta niin kuin hän kaipasi tunnetta kyetä auttamaan Harrya, kyetä tekemään tämän puolesta jotain, antaa tälle kaikki, mitä hänellä oli.

Hän oli saanut tiedon isänsä kuolemasta ollessaan Pyhässä Mungossa, mutta tieto oli ollut enemmän turruttava kuin musertava; kaikki hänen surunsa oli poissa. Draco muutti pois kamalasta Lontoon asunnosta, heittäen pois kaikki isänsä tavarat, mutta säilyttäen osan äidin tavaroista.

Hän ajatteli ulkomaille lähtöä, ehkä liemien opiskelua jonkun mestarin kanssa keski-Euroopassa. Hän ajatteli oppivansa kaupankäyntiä, oppivansa valmistamaan taikasauvoja tai luutia, hän ajatteli yrittävänsä kirjoittaa kirjoja, hän ajatteli yrittävänsä elää kuin jästi, perustavansa oman ravintolan, tekevänsä tutkimuksia, opiskelevansa parantajaksi. Hän ajatteli satoja eri tapoja, joilla viettää elämäänsä. Mutta enimmäkseen hän vain istui uudessä tyhjässä asunnossaan ja kaipasi ihmisiä jotka olivat poissa, jotka olivat jättäneet hänet.

Draco ei ymmärtänyt, miksi Harry oli ollut niin kylmä. Hän kävi sairaalahuoneen yksipuolista keskustelua läpi uudestaan ja uudestaan ajatellen, että ehkä siinä oli jokin vihje siitä, miksi Harry selvästi paheksui sitä, että hän oli yrittänyt rikkoa kirouksen. Silti, se juna ei koskaan johtanut minnekään ja Draco yritti pakottaa itsensä unohtamaan, lopettamaan muistelut siitä, miltä oli tuntunut tajuta, että hän teki sen rakkaudesta, joka oli ollut työn ja tuskan takana saavuttaa, ja joka oli heitetty takaisin hänelle.

Hän oli aina tiennyt, ettei Harry tarvitsisi häntä jos tämä koskaan parantuisi. Mutta Draco ei ollut ajatellut olevansa paikalla tajuamassa mitä se tarkoitti ja tunteakseen täysin hylätyksi jätetyn kivun.

Lopulta hän päätti, että päätös matkustella olisi paras, koska hän ei todennäköisesti saisi minkäänlaista työtä Englannista. Hän alkoi tehdä suunnitelmia, kirjoittaa useille tunnetuille iiemimestareille, ja tiputteli professori Kalkaroksen nimeä jokaiseen niistä. Hän haki Kansainväliseen Puhdistus Selvitykseen ja alkoi pakata laukkujaan, päättäväisenä lähteä, vaikka siellä ei ollut tarkkoja uranäkyvyyksiä, sillä ei ollut mitään, mikä olisi pitänyt häntä enää Englannissa ja ainakin hän voisi nähdä maailmaa ellei muuta. Suunnitelma ei innostanut häntä niin kuin sen olisi pitänyt.

Kolme päivää ennen suunniteltua lähtöä Draco oli lukemassa Liemien tekstikirjaa, yrittäen keskittyä, mutta kun hän katsoi ulos ikkunasta ja näki täysikuun, yhtäkkiä hänestä tuntui kuin ei saisi henkeä. Hän tuijotti sitä ja tunsi silmiensä kostuvan. Se ei ollut reilua, hän ajatteli vihaisesti. Hän halusi antaa Harrylle kaiken, mutta Harry ei tahtonut mitään. Draco tiesi ettei koskaan kykenisi jättämään asiaa taakseen, ei pystyisi koskaan unohtamaan ja joka kerta, kun hän typerästi kuvitteli pystyvänsä siihen, kuu olisi muistuttamassa häntä siitä.

Ja sitten hän kuuli koputuksen ovelta.

Draco pyyhkäisi vihaisesti kasvojaan ja harppoi avaamaan oven varmana siitä, että siellä olisi se alakerran outo mies, joka tuntui löytävän mitä typerimpiä tekosyitä aloittaakseen keskusteluja, joihin Draco ei selvästikään tahtonut olla osallinen.

Hän kiskaisi oven auki ja – siellä oli Harry.

Tällä ei ollut aurorin uniformua ja taikasauva ei ollut näkyvissä.

”Älä – älä sulje ovea, pyydän Draco”, Harry sanoi ja laittoi yhden kätensä ovelle kuin varmistaakseen ettei Draco yrittäisi. ”Tiedän, että luultavasti – luultavasti vihaat minua – mutta minun oli nähtävä sinut. Minun täytyy puhua kanssasi.”

Dracosta tuntui kuin hän olisi juurtunut ovelle. Hän tuijotti Harrya, tämän puhtaaksi höylättyjä kasvoja, ei arpia tai haavoja, tämän siistejä, joskaan ei järjestyksessä olevia hiuksia, tämän täysin ehjiä ja puhtaita vaatteita.

”Vihaan sinua?” hänen onnistui lopulta sanoa.

Harry painoi päänsä alas. ”Minä – minä olen niin pahoillani, Draco. Me – Hermione ja minä tajusimme mitä – mitä sinä tarkalleen ottaen teit.”

Viha kasvoi aluksi hitaasti, mutta kun hän ymmärsi mitä Harry sanoi, se iski häneen voimalla ja hän alkoi täristä.

”Sinä – sinä tarkoitat, koko tämän ajan – sinä –”, hän keskeytti, ”Sinä et tiennyt?”

Harry näytti onnettomalta. ”En.”

Nyt Draco oli todella raivoissaan. “Miten et tiennyt? Minä – sen täytyi olla tarkoituksellista, miksi muuten olisin sanonut sellaisia asioita – jotka saivat sinut –“

”Sinä et kertonut minulle, Draco”, Harry kuiskasi. ”Miksi et kertonut minulle?”

”Koska sitten sinä et olisi koskaan antanut minun tehdä sitä, sinä typerä idiootti! Sinä – mitä luulet, että raahasin itseni takaisin pilkatakseni sinua? Että keksin jonkun älyttömän tarinan G-Grangerista maksamassa minulle, vain jotta sinusta tuntuisi pahalta? Tiedän si-sinun vihaavan minua mutta – mutta silti – kaiken sen jälkeen mitä tein, kaiken sen jälkeen mitä koimme yhdessä –”, Draco tärisi niin paljon, että hänen hampaansa käytännössä kalisivat yhteen. ”Vihaan sinua”,
hän henkäisi. ”Vihaan sinua niin paljon –”

”Luulin, luulin sinun vihaavan minua joka tapauksessa”, Harry keskeytti. ”Yritin – tappaa sinut, olin varma ettet halunnut minun – ja sen jälkeen minusta tuntui niin pahalta, ja minä vain – Hermione ei tiennyt mitä olit sanonut, siitä mitä olit sanonut – maksamisesta, hän ei tiennyt sinun yllyttäneen minua tahallasi, ja Draco, minä –”

Draco päästi tuskastuneen ja raivoisan äänen ja nojautui eteenpäin ravistaakseen Harrya, kaataakseen tämän tai lyödäkseen tätä tai repiäkseen tämän hiuksia –

Ja sitten Harryn kädet olivat hänen ympärillään ja tämä työnsi hänet seinää vasten. ”Pyydän”, tämä henkäisi, poski vasten Dracon poskea ja Draco pystyi tuntemaan tämän jokaisen tuuman, tuntemaan sen, kuinka tämä painoi hänet takaisin kun Dracon kohoileva rintakehä kohosi ja supistui tätä vasten. ”Pyydän, anna minulle anteeksi.”

Draco tahtoi taistella, vaatia Harrya selittämään, miksi tällä oli ollut niin vähän uskoa Dracoon, mutta Harry jatkoi puhumista.

”Kun lähdit ja et tullut takaisin – minä odotin ja odotin ja siitä tuli päivä päivältä vaikeampaa, ja sitten – kolmannella viikolla luulin, ettet koskaan tulisi takaisin. Ja aloin vihata sinua, mutta sitten –”, hän yskäisi ja tarttui lujemmin Dracoon. ”Mutta sitten tulit takaisin ja luulin kaiken kääntyvän hyväksi, olit tullut takaisin luokseni ja luulin – ja sanoit niitä kamalia asioita ja menetin hallinnan ja kaikki tapahtui niin nopeasti ja sitten yhtäkkiä tunsin jotakin – räjähtävän minussa, ja katsoin alas sinuun, vuodit verta käsieni alla, luulin sinun olevan kuollut, luulin tappaneeni sinut – olin niin peloissani.”

Vapina väheni hieman ja Harryn lämpö alkoi virrata Dracoon.

”Luulin, ettet koskaan antaisi anteeksi – koska yritin tappaa sinut. Se oli vasta muutama – muutama päivä sitten kun Hermione lopulta löysi jotakin siitä, mitä oli saattanut tapahtua.”

Tämä vetäytyi äkisti taaksepäin, katsoen Draco silmiin. ”Miksi teit sen, Draco?”

Draco käänsi katseensa pois. ”En tiennyt joutuvani selittämään”, hän sanoi hitaasti.

Potter päästi pienen voihkaisun ja hautasi sitten kasvonsa Dracon kaulaan. ”Etkö tiedä”, tämä sanoi vaimeasti, ”että jos olisit kuollut, jos minä olisin tappanut sinut, en olisi koskaan antanut itselleni anteeksi?”

”Tein sen vuoksesi. Koska rakastin sinua”, hän sanoi tylysti.

Harry jäykistyi häntä vasten ja vajosi sitten polvilleen, katsoen ylös Dracoon.

”Minä – kun tajusin – se oli kuin –”, tämä veti syvän, värisevän henkäyksen. ”Muutamat viime viikot ovat olleet hirveitä. Yritin pysyä poissa, koska luulin sinun vihaavan minua. Luulin sinun olevan iloinen, jos et koskaan enää näkisi minua.”

”Luulit niin, koska olet idiootti”, Draco vastasi matalalla äänellä.

Harry nauroi, mutta se oli tukahdutettu, epätoivoinen ääni ja tämän silmät olivat niin suuret ja niin tummat. Dracoa puistatti.

”Tiedän, että olen”, Harry vastasi. ”Mutta jos – jos voit koskaan antaa minulle anteeksi – Draco –”, ja tämä nousi
takaisin ylös, saaden heidät samalle tasolle ja Draco tunsi polviansa heikottavan. ”En – en voi elää ilman sinua”, tämä
sanoi yksinkertaisesti.

Draco muisti ensimmäisen kerran, kun hän oli suudellut Harrya ja katsetta Harryn silmissä. Nyt niissä ei näkynyt väijyvää petoa, mutta se oli Harry, joka oli hänessä, hänen ympärillään ja olisi ikuisesti, tahtoi hän sitä tai ei.

Hän kurottautui ja veti Harryn lasit pois, juuri niin kuin hän oli tehnyt ensimmäisellä kerralla.

Harryn silmissä pehmeni. Tämä nojautui varovaisesti lähemmäs, edelleen epävarmana, mutta Draco nojasi eteenpäin tämän luo ja Harry suuteli häntä hyvin lempeästi.



*



“Luulin ennen”, Draco sanoi huohottaen raskaasti Harryn sängyssä muutamaa yötä myöhemmin, “että sinulla oli niin paljon kestävyyttä, koska olit epäinhimillinen peto.”

Harry oli oikaissut itsensä selälleen Dracon viereen, hengittäen myös raskaasti, mutta näyttäen hieman nolostuneelta. ”Öh. Anteeksi, olen… olen vain tälläinen, luulisin.”

”En valita”, Draco sanoi hymyillen.

Harry hymyili hänelle takaisin ja kumartui sitten kietoen kätensä Dracon ympärille.

He olivat hetken hiljaa ja Draco alkoi vaipua uneen.

”Täällä on parempi, eikö olekin?” Harry kysyi äkisti, kuulostaen epävarmalta.

Draco käänsi hieman päätään. ”Mitä tarkoitat?”

”Sinä – luulisitko viihtyväsi täällä minun kanssani? Tämä tulee olemaan erilaista kuin – ennen. Kartanossa.”

”No, ensinnäkin, en mielelläni nai sinua vanhempieni vuoteessa”, Draco sanoi huolettomasti.

”Ugh”, Harry sanoi. ”Ugh. Olen – olen tyytyväinen, etten koskaan ajatellut sitä noin.” Tämä keskeytti. ”Sitä vain että. Siellä… olimme kaksin. Siellä ei ollut muita.”

“Piditkö siitä enemmän?” Draco sanoi yllättyneenä.

“No – no, en. Mutta Draco, jopa täällä minulla ei oikeastaan ole ketään muuta. Tarkoitan, Ron ja Hermione ovat, mutta heillä on nyt toisensa ja loput Weasleyt – luulen heidän olevan aina pettyneitä siihen, etteivät asiat sujuneet Ginnyn kanssa ja –”, tämä hautasi kasvonsa Dracon niskaan kuten tällä oli tapana. ”Pidin siitä, että olit kokonaan minun. Ja halusin sinun – sinun haluavan minut kokonaan itsellesi. Pelkään vain, että – että oleminen täällä todellisessa maailmassa muuttaa asioita.”

Draco tunsi Harryn käden painon lanteillaan, Harryn rintakehän lämmön vasten selkäänsä ja hiusten piikikkyyden kutittavan niskaansa.

”Se olet aina ollut sinä, Potter”, oli kaikki mitä hän kykeni sanomaan, toivoen Harryn ymmärtävän, mitä hän tarkoitti. ”Jo
ennen kuin tapasimme. Asiat ovat muuttuneet, mutta mikään ei ole erilaista.”

Harryn käsi tiukentui hänen ympärillään ja he makasivat siellä rauhallisessa, hiljaisessa pimeydessä. Ikkunan läpi Draco pystyi näkemään kuun raivaavan reittiään taivaalle.