Eclipse 15. luku (2/3)

Draco kohautti itsekseen olkiaan ja onnistui viivyttämään hetken vastaustaan pienen kuopan läpi haparoidessaan. Hetken kuluttua hän kuitenkin tunsi Harryn vastausta vaativan katseen tuoman paineen. Hän huokaisi. ”En tiedä. Olen kai aina ajatellut meidän olevan ystäviä koska vanhempamme pyörivät samoissa piireissä. Otin vain… itsestäänselvyytenä että he olivat aina läsnä. Nyt olen poissa niistä piireistä.”
”Mutta kyllähän teistä kaikkena sinä yhdessä vietettynä aikana on täytynyt tulla enemmänkin kuin pelkkiä tuttavia?”

Dracoa houkutti kyllä uskoa niin, mutta hän tiesi paremmin. Hänellä oli kuitenkin lämpimiäkin muistoja kahdesta lempikorstostaan. ”Tiedätkö, kun olimme vielä pieniä, ennen Tylypahkaan tuloa, Vincent ilmestyi eräänä päivänä meille itkien. Hänen isänsä oli sanonut hänelle ’häivy ulos talosta senkin arvoton surkki’. Vincent ei näyttänyt merkkiäkään taikavoimista ennen kuin täytti kahdeksan, ja hänen isänsä oli hänelle melko tyly kunnes hän sai Tylypahkan kirjeensä. Otin hänet sinä päivänä vähän niin kuin siipieni suojaan ja aloin opettaa hänelle lempikirouksiani sauvalla, jonka isoisä oli isältä salaa antanut minulle. Se sai Vincentiin lisää itsevarmuutta ja hän ajatteli ehkä vielä joskus onnistuvansa tekemään isänsä ylpeäksi. Hän oli tosi uskollinen, tekisi mitä vain puolestani.”

Harry ei sanonut mitään, ja Draco oli kiitollinen siitä että saattoi rauhassa uppoutua muistoonsa.

”Gregory on heistä se fiksumpi. Hän osaa jopa olla jossain määrin ovela silloin kun ei etsi uhreja murskattavaksi. Luulen että hän alkaa seurustella Eleanor Bulstroden, Millien pikkusiskon, kanssa vuoden loppuun mennessä. En kyllä haluaisi nähdä niitä lapsia.”

Harry jopa naurahti huvittuneena sen kuullessaan, ja se sai Dracon virnistämään. ”Luulen että samoin käy Ronille ja Hermionelle”, Harry sanoi. ”jos he nyt koskaan tajuavat asiaa samaan aikaan.”

Tällä kertaa Draco purskahti nauruun. ”Heistä nyt tietää jokainen. Se on ilmiselvää. Jopa minä huomaan kuinka he tappelevat kuin aviopari. Surullista. Niillä lapsilla tulee olemaan kamalin tukka –”

”Draco!” Harry kivahti, mutta Draco tiesi tämän silti naureskelevan mielessään kuvalle lapsijoukosta, joilla kaikilla oli tuuhea punainen hiuspehko. ”No entä sinä sitten? Eikö vanhalla kunnon Pansy Parkinsonilla ole mahdollisuuksia avioliiton ikuiseen autuuteen?”

Ajatus sai välittömästi Dracon vatsan vellomaan. ”Olenhan jo kertaalleen selittänyt sinulle, Potter, että kestin Pansyn teennäistä hymyä vain koska se piti isäni tyytyväisenä. Sitä paitsi mitä enemmän yritin päästä Pansysta eroon, sitä enemmän hän takertui. Minulla ei olisi sydäntä määrätä sitä mopsinaamaista niljaketta edes Vincentin vaivoiksi.”

”Et taida koskaan kertoa minulle kenen kanssa oikeasti haluaisit seurustella?”

Draco mulkaisi Harrya salaperäinen ilme kasvoillaan. ”Sanotaanko vaikka näin: Tylypahkassa ei ole sellaisia tyttöjä, joista olisin yhtään kiinnostunut.”

”No, ehkä Crabben voisi muuttaa tytöksi”, Harry totesi heti perään.

Draco melkein kompastui omiin jalkoihinsa ja pysähtyi. ”En osaa päättää tekeekö tuota ajatellessa mieli itkeä vai oksentaa.”

”No jos aiot oksentaa niin ole kiltti ja tähtää toiseen suuntaan.”

Draco mulkaisi häntä ja sanoi: ”Myötätuntosi on suorastaan tyrmistyttävää. Sitä paitsi jos Vince olisi tyttö, Gregory unohtaisi hetkessä Eleanorin ihan kokonaan.”

”Hmm, olenkin aina ollut sitä mieltä että ne kaksi ovat aika läheisiä”, Harry sanoi sen kummempia ajattelematta.

Draco yllättyi Harryn sanoessa sellaista ja kohotti kulmaansa. ”Tiedätkö, itse asiassa löysin heidät kerran pikkuruisesta komerosta nukkumasta yhdessä, ilman kaapuja.”

”Ihanko totta?” Harry kysyi epäuskoisena.

”Joo. Ja koko juttu oli muutenkin tosi outo. He olivat käyttäytyneet kummallisesti koko illan ja juoksivat yhtäkkiä yhdessä pois paikalta. Lopulta löysin heidät komerosta. Kesti ikuisuus saada heidät hereille, ja heidän kasvonsa olivat yltä päältä kakkukuorrutteessa.”

Hetkeksi Harryn kasvoille piirtyi täysi hämmästys, mutta seuraavaksi hän jo rojahti lähintä puuta vasten nauraen niin kovin, että kyyneleet valuivat silmistä. ”Ei voi… unohdin kokonaan … olisi pitänyt tajuta… hahaha!”

Draco seisoi vieressä ja tuijotti häntä, pohtien oliko Harry viimein tullut hulluksi. ”Öö, Harry?”

”Tuo on hauskin… en voi uskoa että he olivat edelleen… ha!”

”Voisitko ystävällisesti selittää tämän käsittämättömän hauskan vitsin, koska minulta on ilmeisesti mennyt jotain ohi”, Draco sanoi hieman kärsimättömyyttä äänessään.

Naurettuaan vielä hetken holtittomasti, Harry pakottautui hiljenemään, nojautui eteenpäin ja hilasi itsensä jaloilleen. ”Pitkä juttu”, hän sanoi nopeasti, edelleen hengästyneenä. Hän vilkaisi alaspäin kuin olisi nähnyt jotain silmäkulmastaan. ”Katso! Talvio!”

Dracolla kesti hetki tajuta, ettei kyseessä ollut mikään Harryn hämäystaktiikka; hän oli ihan oikeasti löytänyt kasvin. Dracon uteliaisuus Harryn naurukohtausta kohtaan oli nopeasti peittynyt riemun alle. Hän polvistui niin nopeasti kuin suinkin pystyi ja alkoi varovaisesti poimia pieniä sinisiä kukkia varsineen kaikkineen.


”Enää kaksi ainesosaa puuttuu”, Harry sanoi hiljaa, nykiessään pieniä kasveja maasta. ”Enää kaksi.” Hän katsoi Dracoa. ”Me tosiaan pystymme tähän, vai mitä?”

Draco vilkaisi Harrysta kädessään oleviin kukkiin ja sitten takaisin Harryyn. Kooten kasvoilleen mahdollisimman urhean hymyn, hän nyökkäsi. ”Joo, niin pystymme.”

Kun Draco otti taskustaan nenäliinan johon taittelisi talvion, hän vilkuili jatkuvasti Harrya. Tuntui hyvältä nähdä tämän taas nauravan. Tuo oli se Harry josta hän alkoi välittää todella paljon, ja se Harry joka hänen nyt tarvitsi nähdä.

Kun kukat olivat Dracon taskussa ja he molemmat taas jaloillaan, eteenpäin kävellen, Draco tuuppasi Harrya kepeästi olkapäällään. ”No, Potter, kerro mitä hemmettiä oikein teit Vincelle ja Gregorylle?”

”Öh…”

*********

Kun Harry oli saanut kerrottua monijuomaliemi-episodista, Dracoa huvitti niin kovasti että hän huomasi mielessään onnittelevansa Harrya tämän loistavasta suunnitelmasta. Tai tarkemmin sanottuna Grangerin loistavasta suunnitelmasta. Toki hän oli edelleen loukkaantunut siitä, että Harry Potterin oli onnistunut juonitella itsensä Luihuisen oleskeluhuoneeseen aivan hänen nenänsä edestä, mutta mielikuva Vincentistä ja Gregorystä lappamassa suuhunsa taikajuomalla terästettyjä herkkuja… se oli yksinkertaisesti liian mahtava.

”Sanoin heille aina että moinen ruokahalu koituisi vielä kohtaloksi”, Draco huudahti melodramaattisesti.

”Älähän nyt, emme me heitä myrkyttäneet.”

”No, se johtuu mitä luultavimmin siitä että Granger keitti liemen. Jos sinä tai Weasley olisitte tehneet sen…” Hän hiljeni merkitsevästi, ja sai siitä palkakseen hyväntahtoisen töytäisyn Harryn suunnalta. ”Hei, varovasti! Muistathan että nilkkani on murtunut?”

”Joo, tiedän”, Harry sanoi kepeästi. ”Miten voit?”

”Tuntuu kuin voisin tanssahdella velhovalssin tahtiin.” Harryn pilkallisen paheksuvan ilmeen nähdessään Draco pyöritti silmiään. ”Ei tunnu yhtään paremmalta sen puoleen kuin huonommaltakaan. Pärjään ainakin siihen saakka kunnes täytyy kiivetä seuraavalle kukkulalle.”

”Taidamme itse asiassa onnistua pysyttelemään jonkin aikaa tässä laaksossa”, Harry sanoi vetäessään sauvansa esiin. Hän loitsi nopeasti ”Suuntaa minut” ja nyökkäsi tyytyväisenä. ”Se kulkee suurimmilta osin etelään päin.”

”Hienoa… Harry, muistatko professori Verson sanoneen mitään siitä missä näitä tarvitsemiamme kasveja yleensä kasvaa?”

”Ei hajuakaan.” Harry astui kaatuneen puun yli ja tarjosi kättään auttaakseen Dracoa. ”Eikös mistelinoksia yleensä kasva suurissa puissa? Niitä on täällä joka puolella, joten se pitää vain löytää. Mutta minulla ei ole aavistustakaan millaisesta paikasta marjakuusen löytäisi.”

Draco inahti siirtäessään painonsa kipeälle nilkalleen ja huokaisi sitten helpotuksesta saadessaan molemmat jalkansa sekä keppinsä takaisin maahan. ”Sitten täällä on kyllä paljon puita joissa saattaakasvaa mistelinoksa… Mutta olen nähnyt marjakuusien kasvavan pelkästään vanhoilla hautausmailla. Sellaisia oli ennen muutama myös Malfoyn kartanon mailla, mutta äiti poistatti ne.”

”Ai”, Harry sanoi poissaolevasti. ”Miksiköhän.”

”Ei hajuakaan. Hän taisi sanoa, ettei pitänyt niiden erittämästä taikuudesta. Ehkä ne muistuttivat häntä kuolemasta. Sellainen ei ole kovin mukavaa joka kerta kun haluaa mennä kävelylle puutarhaan.”

”Voldemortin sauva on valmistettu marjakuusesta.”

Draco kohotti kulmaansa. ”Miten ihmeessä olet törmännyt tuollaiseen tiedonmuruun?”

Harry vain kohautti olkiaan ja Draco tulkitsi sen vihjeenä siitä, ettei Harry liiemmin halunnut kertoa yksityiskohtia. Hetken kuluttua Harry sanoi: ”Hänen sauvassaan tosin on sama ydin kuin minunkin. Sulka samalta feenikslinnulta. Mutta minun sauvani on tehty piikkipaatsamasta.”

”Vai piikkipaatsamasta?” Draco pohdiskeli ääneen tietoa sulatellen. ”Sepä vasta mielenkiintoista symboliikkaa. Täytyy tutkiskella asiaa jahka pääsemme takaisin kotiin.”

”Miten niin mielenkiintoista?”

”No, mielenkiintoista koska marjakuusta pidetään yleisesti kuoleman puuna, kun taas piikkipaatsamassa on vahvaa suojaavaa taikuutta. En tiedä asiasta paljoakaan, mutta kuten sanoin, tutkin jutun sitten kun pääsemme kotiin.”

”Kotiin… Tylypahkaanko?”

Draco tunsi vatsansa välittömästi hypähtävän. ”Tiedät mitä tarkoitan. Joo, Tylypahkaan.”

Harry nyökkäsi myötätuntoisena. ”Draco, luuletko että menet enää koskaan takaisin kotiin?”

Kysymys tuli niin yllättäen, että Draco alkoi jo vastata ennen kuin edes tajusi mitä häneltä kysyttiin. ”No, minä – ai.” Hän yritti mulkaista Harrya, mutta onnistui pelkästään kurtistamaan kulmiaan nyrpeästi. ”Osa minusta haluaa sitä epätoivoisesti, kun taas toinen osa on liian peloissaan. Ehkä jonain päivänä… jos Tiedät – ei, kun Tiedät-kai-kuka on poissa, voin mennä takaisin.”

Harry nyökkäsi synkkänä. ”No, siinä tapauksessa minun täytyy lyödä hänet, vai mitä?”

Draco kurtisti kulmiaan. ”Tuo nyt ei ole ihan sellainen syy jota olettaisin sinun käyttävän motivaationa hänen päihittämisessään.”

”Onhan se ihan yhtä hyvä syy kuin mikä tahansa muukin?”

”Eipä oikeastaan.”

”No mikä sitten muka on hyvä syy?” Harry sanoi vihaisesti. ”Minun täytyy päihittää hänet, koska se typerä ennustus niin sanoo, ja haluan päihittää hänet lukemattomista syistä, joten mikäpäs siinä yksi uusi syy lisätessä?”

”No kun asian ilmaisee noin… okei. Kunhan varmistat että minun syyni on listan kärjessä, koska minähän tulen aina ensimmäisenä, eikö vain?”

”Ehdottomasti”, Harry sanoi täysin vakavalla äänellä, mutta kurottikin sitten yhtäkkiä taputtamaan kevyesti mutta erittäin holhoavasti Dracon päälakea.

”Lopeta!” Draco tiuskahti, lätkäisten Harryn käden pois kuin surisevan mäkäräisen.

”Toki”, Harry sanoi, mutta hetkeä myöhemmin pörrötti jo perusteellisesti Dracon hiuksia.

”Merlin! Älä!” Draco kiljui muka kauhuissaan. ”Tee mitä tahansa kunhan jätät hiukset rauhaan! Teet minusta selvää! Aaaah!” Hän tönäisi Harrya ja suoristi kovalla tohinalla hiuksiaan niin hyvin kuin pystyi.

Harry nauroi hänelle sydämellisesti. ”Älähän nyt, Draco. Tiedäthän että sotkuiset hiukset ovat uusinta muotia. Siinä on sitä tyttöjen rakastamaa vimmaa. Voisit ehkä myös värjätä hiuksesi mustiksi.”

Draco käänsi päänsä ja kieltäytyi kohtaamasta Harryn huvittunutta katsetta. ”Suoranainen muodin itsemurha”, hän mutisi itsekseen. ”En käsitä miten sinun edes annetaan kulkea ihmisten ilmoilla tuollainen moppi päässä. Ja kehtaatkin ehdottaa että koskaan muokkaisin upeita tavaramerkkikutrejani mistään hinnasta –”

Hänet keskeytti katkeavan oksan napsahdus ja terävä, yllättynyt huuto.

”Harry!” Draco käännähti ympäri ja katsahti paikkaa, jossa Harry oli hetki sitten seisonut, mutta jossa ei enää näkynyt ketään. Sitten kuului voihkaisu. ”Harry?”

”Täällä alhaalla… tätä minä juuri kaipasinkin… toinen hemmetin kolo keskellä maata. Auts, pyllyparkani.”

Draco otti askelen eteenpäin ja katsoi alas, hämmentyneenä siitä ettei ollut huomannut koloa aikaisemmin. Harry istui leveässä, noin kuusi jalkaa syvässä neliskulmaisessa kuopassa, jossa kasvoi niin paljon köynnöksiä ja kasveja, että se sulautui maisemaan miltei täydellisesti.

”Nämä taitavat olla jonkun vanhan talon perustukset”, Harry sanoi, nousten kankeasti jaloilleen ja hangaten takamustaan. ”Ai, tuo sattui. Ehkä nyt opin katsomaan minne astun. Mutta katsopa, täältä köynnösten alta erottuu kiviä. Ihan kuin tässä olisi ollut mökki joskus aikoja sitten.”

”Joo. Oletko kunnossa?”

”Kunnossa ollaan”, Harry sanoi poissaolevasti, edelleen takalistoaan hangaten ja ympärilleen katsellen. ”Jää varmaan ikävä mustelma, mutta ei mitään sen pahempaa. Kasvit pehmensivät pudotusta. Miksiköhän tällaisessa paikassa on mökin jäänteet?”

”Ei aavistustakaan”, Draco vastasi. Hän kohotti katseensa ja silmäili ympärilleen. Ensin hän ei nähnyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa, mutta kun katseli tarkemmin… ”Vähän matkan päässä tuolla suunnalla on kiviseinä”, hän sanoi osoittaen olkansa yli. ”Ja saatan olla väärässä, mutta luulen että tuolla hieman edessäpäin ovat toisetkin perustukset.”

”Ihanaa”, Harry sanoi, mutta hänen äänensävystään kuuli, ettei häntä tosiasiassa kiinnostanut. ”Asutusta. Juuri sitähän me etsimmekin. Harmi vain että olemme, no, muutaman sata vuotta myöhässä.”

”Tämä saattaisi kyllä itse asiassa olla merkki siitä että lähestymme Tylypahkaa. Sehän on ikivanha linna… tiedän että sen lähistöllä oli ennen kyliä.”

Harry vaikutti pohtivan asiaa. ”Ehkä olet oikeassa. Mutta aivan ensiksi minun täytyy päästä pois tästä hemmetin kuopasta.” Hän käveli kuopan reunalle häntä ylhäältä katselevan Dracon alapuolelle.

Draco virnisti hänelle hellästi. ”Sinulla taitaa olla tapana oppia asiat kantapään kautta, vai kuinka?”

Harry mulkaisi häntä. ”Voisitko nyt vain tukkia turpasi ja auttaa minut ylös?”

Draco nauroi ja kurotti kädellään kuoppaan. Hetkeä myöhemmin, pienen ponnistelun seurauksena hänen oli onnistunut vetää Harrya sen verran ylöspäin, että tämän onnistui kiivetä perustuksen sammaleisia kiviä pitkin ylös. ”Muistan jopa nähneeni ikivanhan kartan Tylypahkaa ympäröivistä alueista”, Draco sanoi Harryn puistellessa multaa vaatteistaan. ”Se oli isäni kirjastossa. Siinä näkyi pieni jästikylä pohjoiskoilisessa, noin kolmenkymmenen mailin päässä Tylypahkasta, ja tämä saattaisi olla se. Joten nyt meillä on edes aavistus siitä missä ehkä olemme.”

”Mitä tälle paikalle oikein tapahtuu? Selvästikään täällä ei asu enää jästejä.”

”No, tässä osassa Skotlantia oli ennen jästejä, mutta vuonna 1793 he alkoivat tulla aivan liian lähelle Tylypahkaa metsästyspartioineen. Niinkin lähelle että olisivat saattaneet läpäistä linnaa ympäröivät illuusiot, etenkin jos heidän joukossaan olisi sattunut olemaan tietämätön jästisyntyinen noita- tai velholapsi – etkö ole koskaan lukenut ’Tylypahkan historiaa’?”

Harry voihkaisi. ”Älä nyt sinäkin!”

”Mitä?”

”Ei mitään. Jatka vain. Mitä olit sanomassa?”

Draco päätti olla välittämättä Harryn oudosta käytöksestä. ”Hetkessä koko kylä oli siirretty toiseen paikkaan ja jästien muistot muunneltu, ja illuusiot ja jästinkarkoitusloitsut oli korvattu kokonaan uusilla ja vahvemmilla.”

”Sellainen ei jotenkin tunnu oikein reilulta”, Harry sanoi hitunen uhmaa äänessään. ”Siirtää nyt kokonainen kylä ilman asukkaiden suostumusta.” Hän lähti taas kävelemään eteenpäin, vaikkakin hieman kankeasti.

Draco pudisti itsekseen päätään ja lähti kiireesti nilkuttamaan Harryn perään kunnes saavutti tämän. ”Miksei? Jästeillä ei ollut asiasta hajuakaan, ja me estimme heitä sekaantumasta asioihimme. Haluaisitko sinä sitten että aseistettu jästien metsästysjoukko ilmestyisi yhtäkkiä Tylypahkan etuoville?”

Harry avasi suunsa, mutta hänen tyytymättömän ilmeensä perusteella oli selvää, ettei hän ollut keksinyt mitään itselleen mieluista vastattavaa. ”En vain tykkää siitä ajatuksesta että ihmisiä häädetään kotoaan. Varmasti olisi ollut olemassa jokin parempikin keino.”

Draco katsoi Harrya kärsivällinen mutta holhoava ilme kasvoillaan. ”Kun keksit yhdenkin, kerro toki. Jos jästit olisivat jääneet paikalle, he olisivat ehkä laajentaneet asuinaluettaan Tylyahoon saakka. Oli parempi saada heidät ajoissa pois tieltä ja istuttaa heidän mieliinsä illuusio siitä että koko alue oli huono ja asuinkelvoton. Pystytkö kuvittelemaan kokonaisen jästikaupungin suurine teineen Tylypahkan vierustalle? Jästit kävelemässä vahingossa Tylyahoon? Tai jonkun jästisyntyisen tietämättömän velhon johdattamassa jästiystävänsä suoraa huispauskentälle kesken pelin? Ongelmia olisi loputtomasti, ja varmasti tajuat sen. Siihen on syynsä että jästit täytyy pitää erillään velhomaailmasta.”

Harry mutisi jotain hiljaa.

Hymyä pidätellen Draco kohotti kulmaansa. ”Oh? Voisitko toistaa?”

”Sanoin että olet oikeassa”, Harry tiuskaisi. Hän katseli maassa jälleen näkyviä hylättyjä perustuksia heidän kävellessään eteenpäin. ”Toivoisin vain että olisi jokin parempi keino.”

”Harry, niin kauan kuin ihmisten välillä on eroavaisuuksia, kyseiset ryhmät on syytä pitää erillään.”

Harryn pää ampaisi pystyyn, silmät roihuten. ”Ai niinkö?”

”No siinä nyt vain on järkeä. Ja syitä on lukuisia. Harry hei… etkös sinä juuri äsken myöntänyt että jästien erottaminen velhomaailmasta on hyvä idea?”

Harry ei hetkahtanut. ”Ymmärrän kyllä miksi jästiyhteisön eläminen Tylypahkan vieressä saattaisi aiheuttaa ongelmia, mutta nyt kun sanoit asian tuolla tavalla… tiedätkö mitä rasismi on?”

”Häh?” Draco kallisti päätään aidosti ymmällään.

Harry irvisti synkkänä. ”Okei, ajattele asiaa vaikkapa näin… onko Blaise Zabini ystäväsi?”

”Joo, toki… tai ainakin oli, aivan kuten kaikki muutkin ikäiseni luihuiset. Ja miksei olisi? Kunnollinen, puhdasverinen velho, perheestä joka on täynnä vahvoja noitia ja velhoja.”

”Toisin sanoen sillä ei siis ole mitään merkitystä minkä värinen hänen ihonsa on, vai kuinka?”

Jos jotakin niin Draco vain hämmentyi entisestään. ”Miksi minä siitä välittäisin? Ei ulkokuorella ole väliä. Hän on tummaihoinen, mutta entä sitten? Kyse on siitä mitä suonissa virtaa, ei siitä minkä värinen on ulkoapäin.”

”Siis jos veri on samanlaista, ihmisetkin ovat samanarvoisia, niinkö?”

”Juuri niin”, Draco vastasi yrittäen kuulostaa varmalta asiastaan, mutta jokin Harryn äänensävyssä sai hänet varpailleen. Ennen kuin hän ehti sanoa mitään muuta, Harry oli napannut hänen tikarinsa. ”Harry, mitä –”

”Minähän olen puoliverinen, eikö totta?”

”No, jos tarkkoja ollaan niin joo, niin kai –”

”Ja sinä taas puhdasverinen.”

”Totta kai, mutta mitä –”

”Joten veremme on erilaista, niinkö?”

Draco arvasi Harryn aikomukset sekunnin murto-osaa ennen kuin tämä toteutti ne. ”Harry, odota!”

Yhdessä tikarin välähdyksestä kirkkaan punainen juova pulpahti esiin Harryn vasemmasta kämmenestä. Hetken Draco pelkäsi että Harry aikoisi viiltää häntäkin tikarilla, mutta tämä ojensikin tikarin hänelle kahva edellä. ”Sinun vuorosi”, hän sanoi tuimasti. ”Todista että puhdasveristen veri on jotenkin erilaista.”

Painostettuna Draco viilsi terällä käteensä, eikä edes irvistänyt niin tehdessään, vaikka oman veren näkeminen saikin hänen vatsansa muljahtamaan hieman. Hän ei ehtinyt tuijottaa haavaa kauaakaan ennen kuin Harryn terve käsi nappasi häntä tiukasti ranteesta ja piti paikoillaan. Hän veti heidän viilletyt kätensä vieretysten. Kaksi kirkkaanpunaista viiltoa kulki vieretysten, kimmeltäen iltapäivän valossa. Ne olivat kaikin tavoin samanlaisia: muodoltaan, värisävyltään ja tavalta, jolla verenpunainen neste valui hitaasti heidän kämmenilleen.

”No, en tiedä sinusta”, Harry sanoi ääni paksuna sarkasmista. ”mutta minusta ne molemmat näyttävät tavalliselta vereltä. Ja tässäpä sinulle tietoisku, Draco: jästien veri näyttää aivan samanlaiselta. Ja minkä ihmeen siunauksen tai kirouksen vuoksi niin sanotut ’puhdasveriset’ sitten saavatkin surkkilapsia, tai jästit synnyttävät toisinaan velholapsia, ei sillä ainakaan ole mitään tekemistä itse veren kanssa. Ehkä taialla on oma tahto. Mistä sen tietää miksi joillain ihmisillä on taikavoimia ja toisilla taas ei? Jos heräisit huomenaamulla etkä enää pystyisi yhteenkään loitsuun, tekisikö se sinusta yhtään huonomman ihmisen?”

Sanatulvan jähmettämänä Draco takelteli ulos ensimmäisen vastauksen joka mieleen tuli. ”Isä… Isäni mielestä kyllä. Hän hylkäisi minut.”

Harryn tiukka ilme suli hetkeksi. ”Minä en, tiedäthän sen.” Sitten hänen katseensa muuttui taas vihaiseksi. ”Ja tiedät jo mitä muutenkin ajattelen isästäsi. Mutta entä jos olisit syntynyt jästivanhemmille? Sehän on pelkkää tuuripeliä. Olisit syntynyt jästivanhemmille, mutta sinulla olisi taikavoimia… etkö muka haluaisi oppia käyttämään taitojasi?

”Minä…” jokainen typerä veruke joka hänen mieleensä tuli hiljeni Harryn katseen voimasta. Draco huokaisi. ”Selvä sitten, joo, haluaisin. Tajusin kyllä, Potter. Sinä voitit.” Draco vetäisi kätensä irti ja kallisti sitä niin että verta tipahteli nurmikolle. ”Sinä voitat aina”, hän lisäsi happamena.

”Enhän. Myönsin jo että on fiksua pitää jästit erillään velhomaailman syövereistä, mutta… noin yleisesti ottaen, kaikkihan me olemme loppujen lopuksi vain ihmisiä, eikö vain?”

”Niin kai”, Draco mutisi. ”En kyllä siltikään tykkää jästeistä.”

Harry pudisteli päätään. ”Ehkä vielä jonain päivänä.” Hän kohotti vahingoittunutta kättään ja näytti yhtäkkiä hieman nololta. ”Viitsisitkö… öö… parantaa tämän? Olet hyvä hoitamaan viiltoja ja naarmuja, jos oikein muistan.”

Draco huokaisi syvään ja pakottautui rentoutumaan hieman. Hän veti sauvansa esiin, tähtäsi sillä Harryn kättä, ja hetkessä haava oli parantunut jälkiä jättämättä. Tuskin kuiskausta kuuluvammin hän loitsi saman taian omaankin käteensä ja taikoi sitten vielä pois ylivuotaneen veren. Draco katseli pitkään kämmentään; se oli täysin sileä, ei jälkeäkään minkäänlaisesta arvesta. Hän mietti millaista oli jästeillä, joiden täytyi odottaa tuollaistenkin haavojen parantuvan luonnollista vauhtia, ja kuinka kauan siihen oikein kului. Päivä? Enemmänkin? Draco ei tiennyt. Hän ei ollut koskaan elänyt ilman taikavoimia. Yhtäkkiä tuntui pelottavalta ajatella kuinka suuresti ne olivat osa hänen elämäänsä.

Hänen ajatuksensa keskeytyivät Harryn lähtiessä taas astelemaan eteenpäin. Draco käveli hänen mukanaan ja tunsi niin tehdessään joka askeleella nilkassaan tutun vihlaisun, mikä muistutti häntä jälleen kerran sitä kuinka tottunut hän oli siihen, että kaiken sai taian avulla heti parannetuksi. Kuinka monesti hänelle olikaan kerrottu, ettei taika pystynyt korjaamaan kaikkea? Melkoisen monesti, hän pohti, mutta niin sanoivat yleensä opettajat – ihmiset, jotka halusivat hänen työskentelevän itse asioiden eteen. Hänen isänsä taas oli aina sanonut taian ja vallan olevan ratkaisu kaikkiin elämän ongelmiin. Draco irvisti ajatukselle. Jälleen kerran hänen isänsä oli jossain asiassa väärässä. Hän inhosi tällaisia ajatuksia. Toivoen saavansa mietteensä muualle hän vilkaisi vieressään kävelevää Harrya, joka katseli kulkiessaan suoraan eteenpäin, kasvot kuoleman vakavina.

”Draco, tiesitkö että jästeillä oli tapana tappaa ja orjuuttaa toisiaan niinkin pienistä syistä kuin erilainen ihonväri? Ja uskonto? Kokonainen rotu saattoi tuollaisten asioiden vuoksi pitää itseään muita parempana.”

Se kyllä sai hetkessä hänen ajatuksensa muualle. ”Mitä? Nyt kyllä vitsailet.”

”En. Ja tuollaista tapahtuu edelleen.”

Draco tuhahti jutun silkalle typeryydelle. ”Millainen tekosyy tuollaisilla raakalaisilla sitten oli toimilleen?”

Harry katsoi häntä silkkaa vastenmielisyyttä huokuen. ”Onko sillä muka väliä? Nehän olivat pelkkiä jästejä, vai mitä?

”Harry, voisitko nyt vain päästä asiaan? Olen varma että jopa jästeillä on jokin syy tai perustelu tuollaiselle paskalle, oli se sitten kuinka säälittävä hyvänsä.”

”No toki. Ne perussyyt, tiedäthän? Se kuinka ihmiset joilla oli erivärinen iho tai erilainen uskonto olivat syntyjään erilaisia ja sen vuoksi alempiarvoisia. Jos kansat ja kulttuurit olivat erilaisia, ne oli pidettävä mahdollisimman kaukana toisistaan, tai alistettava silloin kun se sopi kuvaan, tai jopa orjuutettava tai tapettava kun se tuotti jotain etua voimakkaammalle osapuolelle.”

”Noinhan… noinhan… voi hitto. Noinhan minäkin periaatteessa sanoin hetki sitten, eikö?”

Harry nyökkäsi eikä vieläkään katsonut Dracoa kohti. ”Ihan muutama vuosikymmen sitten miljoonia ihmisiä kuoli nimenomaan ’puhdasverisyyden’ nimissä. Ja kyseessä olivat jästit, jotka tarkoittivat toisia jästejä, tappoivat toisia jästejä. Yli yksitoistamiljoonaa ihmistä kuoli. Täysin ilman hyvää syytä.”

”Odotas hetki… muutama vuosikymmen sitten…” Draco sanoi hitaasti. ”Joku Hister niminen kaheli, eikö totta?”

”Hitler. Mutta joo.”

Draco meni tunnottomaksi, tuntui kuin hänen suonissaan olisi yhtäkkiä alkanut virrata jäinen vesi. ”Isäni kertoi siitä minulle. Hän… hän sanoi että Grindelwald oli alkanut työskennellä jonkun Keski-Euroopan jästijohtajan kanssa, käytti jästejä jästien tuhoamiseen… mutta isä sanoi, ettei se suunnitelma koskaan edennyt kovin pitkälle.” Hän nieli kurkkuunsa nousseen palan. ”En tiennyt… että niin moni… yksitoistamiljoonaa?”

Hän katsahti Harryyn, jolla ei näyttänyt menevän sen paremmin. Itse asiassa Harry selvästi vihersi. ”Oliko… holokaustin takana velho?”

Draco saattoi vain nyökätä.

Harry näytti siltä kuin purskahtaisi kohta itkuun. Tai oksentaisi. Tai ehkä molempia. Hän nielaisi, ja totesi sitten kuulostaen siltä kuin ei saisi tarpeeksi ilmaa keuhkoihinsa: ”Meidän pitää jatkaa matkaa. Meidän täytyy päästä kotiin.”

”Niin.”

”Muistan Professori Binnsin sanoneen taikuuden historiassa… ainoa asia jonka oikeasti muistan niiltä tunneilta… suurimmilta osin koska kuulin Voldemortin nimen ja heräsin siihen… että Voldemort on pahempi kuin Grindelwald. Jos jokin on vielä pahempaa kuin yli yhdentoistamiljoonan ihmisen kuoleman aiheuttaminen ja maailman suurimman sodan aiheuttaminen… Draco emme saa antaa hänen voittaa. Jestas… meidän täytyy pysäyttää hänet.”

Draco ei ollut koskaan aiemmin kuullut Harryn puhuvan yhtä kiihkoissaan. Aivan kuin taistelun mittasuhteet olisivat juuri kasvaneet aivan uudelle asteikolle. Edes Draco ei voinut olla välittämättä siitä. Hän ei ollut koskaan kunnolla tajunnut millainen verilöyly kaikesta voisi vielä syntyä.Yksitoistamiljoonaa. Hän henkilökohtaisesti ei ollut koskaan halunnut muuta kuin pitää kuraveriset poissa Tylypahkasta, ja estää heitä päihittämästä itseään. Hän ei ollut koskaan kunnolla tajunnut kuinka vakavasta asiasta tässä oli kyse. Kun hän ajatteli niin suurta verilöylyä, kyseessä olevan veren puhtaus ei enää vaikuttanut yhtään niin tärkeältä. Draco lujitti päätöstään. ”Niin me pysäytämmekin, Harry. Niin me pysäytämmekin.”

*********

He kulkivat hiljaisuuden vallitessa kylän läpi. Silloin tällöin he näkivät jäänteitä vanhoista teistä, joihin kuului myös muutama mukulakivikatu, joita aika ja luonto eivät olleet täysin tuhonneet. He kulkivat yhtä sellaista pitkin kaupungin läpi. Suurin osa pelloista oli jo kauan sitten muuttunut metsiksi, mutta ne pystyi edelleen erottamaan maassa risteilevien kiviaitojen perusteella. Kaivojen jäänteitä näkyi edelleen siellä täällä, mutta ne olivat täynnä kuolleita lehtiä ja tiheää kasvillisuutta. Ja totta kai siellä täällä näkyi vanhojen talojen ja mökkien perustuksia. Mitään muuta ei ollut jäljellä. Illan pimenevissä varjoissa paikka näytti kuolleelta; kaupungin kuivuneelta luurangolta. Heidän hetki sitten käymänsä keskustelun jäljiltä se karmi Dracon selkäpiitä.

”Olen tosi iloinen kun pääsemme täältä pois”, Draco sanoi sekä itselleen että Harrylle. ”Täällä on hiukan aavemainen tunnelma.”

”Tiedän mitä tarkoitat”, Harry sanoi tuskin kuiskausta kuuluvammin.

”Ihan kuin olisi hautausmaalla.”

Harryn kurkusta karkasi äännähdys, mutta hän ei sanonut mitään. Draco irvisti ja laski katseensa, päättäen pitää sen jalkojensa juuressa, mikä tuntui paremmalta kuin ympäristön katselu. Pelkkä kuolleen kylän hiljaisuuskin oli kuitenkin painostava, eikä Harry auttanut asiaa. Heidän täytyi päästä pois vanhasta kylästä, takaisin normaaliin metsään, jatkaakseen etsintöjään. Ennen sitä Draco ei kykenisi ravistamaan yltään tunnetta siitä, että muinaiset jästiasutuksen jäänteet olivat ikivanhoja hautakiviä, jotka osoittivat menneisyyden haamujen olinpaikkoja.

”Samperi”, Harry henkäisi.

Dracon pää napahti ylöspäin. ”Mitä?” Hän katsoi hermostuneena ympärilleen hämärät pelot kummituskylästä vatsansa pohjalle jähmettyen. Mikään ei kuitenkaan vaikuttanut kummalliselta; ainakaan välitöntä uhkaa ei näkynyt. Hän vilkaisi Harryyn. ”Harry?”

Harry tuijotti suoraa eteenpäin, silmät suurina, näyttäen siltä kuin olisi juuri nähnyt itsensä Voldemortin. Hän ei sanonut sanaakaan, vaan osoitti sormellaan jotakin kohti. Draco katsoi hänen osoittamaansa suuntaan. Ensin hän ei nähnyt mitään. Sitten Draco erotti vanhalle hautakivelle tyypillisen kaaren. He olivat jästien hautausmaalla. Ja hautausmaan laidoilla kasvoi –

”Marjakuusia!” Draco huudahti. Unohtaen kaiken muun hän kiirehti eteenpäin niin nopeasti kuin nilkka suinkin salli. Hän saavutti nopeasti hautausmaan laidan ja meni suoraa lähimmän puun luo. Puut olivat suuria ja ällöttävän umpeenkasvaneita, mutta lajista ei voinut erehtyä. Draco oli juuri vetämässä tikaria vyöltään katkaistakseen oksan, kun huomasi Harryn puuttuvan. Hän vilkaisi olkansa yli. ”Harry?”

Harry seisoi edelleen polulla, näyttäen kalpealta, melkein jopa ahdistuneelta. Hän ei ollut liikahtanutkaan paikalta josta oli osoittanut hautausmaata.

”Harry, tuletko sinä?”

Harry nyökkäsi jäykästi ja lähti kävelemään Dracoa kohti. Helpottuneena siitä että Harry oli päässyt yli siitä mikä häntä sitten vaivasikaan, Draco kääntyi takaisin leikkaamaan irti jänteikästä oksaa. Ehkä Harry vain oli tyrmistynyt siitä että toiseksi viimeinen ainesosa oli löytynyt niin yhtäkkiä. Se oli yllättävää, mutta ei todellakaan mitään mistä kannatti järkyttyä.

Kuolleiden lehtien rapina hänen takaansa vahvisti sen, että Harry oli tulossa. Muutamaa sekuntia myöhemmin Draco kuitenkin kuuli vaimean henkäisyn. Hän päästi irti oksasta, kääntyi ja kohtasi erittäin hämmentävän näyn.

Harry nojasi raskaasti hautakiveen, selkä Dracoon päin. Hänen olkansa nousivat ja laskivat nopeiden ja pinnallisten hengenvetojen tahtiin, ja näytti siltä että hänen polvensa olivat pettämäisillään.

Unohtaen marjakuusen oksan aivan täysin, Draco kompuroi Harryn luokse. Hän oli nappaamaisillaan Harrya olkapäästä, mutta pysäytti itsensä. Hän puri hetken huultaan, harkiten. ”Harry?”

Harry pudisti päätään.

Dracon huoli kasvoi sen verran suureksi että hän unohti hienovaraisuuden ja käveli hautakiven taakse niin, että näki Harryn kasvot. Ne olivat edelleen kalpeat, eikä hänen katseensa kohdistunut mihinkään aivan kuin hän olisi katsellut jotakin kaukaista, tai, Draco epäili, kauan sitten tapahtunutta.

”Mitä nyt, Harry?”

”Minä… mainitsin siitä sinulle joskus”, Harry sanoi hengästyneenä. ”Vaikken kovin yksityiskohtaisesti. Se ei ole ihan niitä juttuja joista koskaan haluaisin puhua.”

”En tiedä mistä puhut. Mitä sinä olet minulle maininnut?”

”Sanoinhan etten halua puhua siitä.” Hän kuulosti entistä kiihtyneemmältä.

”Kerro minulle?” Draco sanoi niin lempeästi kuin pystyi. ”Ole kiltti?”

Harry pudisti taas päätään. ”Haluan vain päästä pois täältä. Ota marjakuusi niin häivytään. Minun ihan tosissaan täytyy päästä pois täältä.”

Tuntien olonsa levottomaksi Harryn vankkumattoman hiljaisuuden vuoksi, sekä oman uteliaisuutensa että Harryn itsensä takia, Draco alkoi perääntyä, mutta epäröi sitten. ”Harry –”

”Draco, ole kiltti. MENNÄÄN NYT!”

”Okei, tulen ihan heti!” Draco vastasi, yrittäen välttää riitaa. ”Odota vain kunhan ensin irrotan tuon oksan. Siinä menee vain hetki.”

Harry nyökkäsi ja seisoi paikoillaan, vaikka hänen koko asentonsa kieli selvästi kuinka paljon hän vain halusi pyrähtää pakoon. Draco kurtisti näylle kulmiaan, mutta kääntyi puuta kohti ja irrotti oksan loppuun sanaakaan sanomatta. Lopulta, oksa tungettuna tiiviisti säkkiin, hän seurasi Harrya pois hautausmaalta kohti illan pimeneviä varjoja.

*********

Kun teltta oli saatu pystytettyä ja illallinen syötyä, he saattoivat vain käydä nukkumaan. Oli kuitenkin selvää, ettei kumpikaan heistä, varsinkaan Harry, saisi unta kovin äkkiä. Hän oli tuskin koskenutkaan leipäänsä; vasta pitkän suostuttelun jälkeen Draco oli saanut hänet syömään yhtään mitään. Harry oli toistuvasti poiminut käteensä risuja ja katkonut niitä pieniksi paloiksi, kunnes Draco lopulta vaati häntä lopettamaan moisen raivostuttavan käytöksen. Harry heitti noin vain sivuun sillä hetkellä tuhoamansa oksan ja veti esiin sauvansa. Draco katseli kymmenisen minuuttia kuinka Harry tuijotteli matalan nuotion purppuraisia liekkejä väännellen samalla sauvansa kahvaa sormissaan.

”Ajattelitko kirota minut?” Draco kysyi surumielisesti.

”Häh?” Harry kohotti katseensa ja räpäytti silmiään kuin vastaheränneenä.